Käytiin kylällä

Posti toi parikin pakettikorttia, viime viikolla jo.
Maanantaina lähdettiin sitten Hailuodon kirkonkylään noutamaan niitä. Matkaa on reilu 15 km ja tie osittain jäinen. Vastaan tuli tosin hiekoittaja, hyvä hyvä. Päivä ei oikeastaan valjennut; vesisade heitteli osaltaan hämäryyttä. Aurinko nousi 10.22 ja laski jo kahdelta. Ei näkynyt vilaustakaan auringosta.

Otin muutamia kuvia kylältä. Kirkkaampiakin kuvia olen kesävalossa ottanut; menkööt nuo tämänpäiväiset vuoden pimeimpien päivien kuvaajina.

Kirkonkylä on nauhamaisena päätien varressa, sanotaan kylätaajaman muodostuneen muinaisen rantaviivan partaille.

Vanhimmalle asuintienoolle rakennettiin ensimmäinen kirkko jo 1620-luvulla. Hailuodon seurakunta itsenäistyi historiakirjojenmukaan jo 1587, silloisesta Salon/Saloisten emäpitäjästä. Ensimmäisenä pappina mainitaan Tuomas Laurinpoika Paldanius, 1600-luvun taitteeseen asti.

Vanha kirkko oli Suomen vanhin puukirkko, kunnes se paloi elokuussa 1968. Ei tiedetä mistä syttyi. Merkillisesti tuho tapahtui pari viikkoa sen jälkeen kun saatiin tie saaren päästä päähän ja autolauttayhteys mantereelle. Paljon oli ruvennut tulemaan turisteja. Kirkkoherra oli lausunut monesti muistellut sanat "polttaa ne tuon kirkon". Tupakantumppia epäiltiin. Tapulissa tervattuja pintoja, ympäristö rutikuivaa.

Vanhan kirkon pääportaat harmaana joulukuun päivänä. Kesällä "kirkkosalissa" pidetään erilaisia tilaisuuksia.

Tuulikello "uuden" kirkon sisäänkäynnin edessä, palaneen kirkon jyhkeistä nauloista tehty. Olisikohan meren pieksämään puunpalaseen kiinnitetty nuo naulat?

Uusi kirkko valmistui 1972, suunnittelijat Irma ja Matti Aaltonen, rakennettiin paikalla valetuista betonielementeistä. Ikivanhat lakkapääpetäjät muodostavat alttaritaulun; kirkon päätyseinä kokonaan lasista.

Vanhan kirkon palon kerrotaan alkaneen tapulista; tämä betonitapuli ei pala.

Mitä muuta Hailuodon kylällä on?

Hailuodon koulu, noin 100 oppilasta, ylä- ja alakoulu samoissa tiloissa. Kuntosali, liikuntasali, kirjasto jne.


Onko kauppoja? On kaksi, molemmat ryhmittymät. K-kaupassa Postin nappi katolla! Sinne oltiin menossa.

Postiin! Sähköinen allekirjoitus ja kuittaus, tekniikka pelaa.

Pankki, Hailuodon oma, ei ole aikeissa sulautua mihinkään.

Terveysasema.

Kunnanvirasto ja paloasema.

Paluumatkalla räiskin kuvia lennosta. Hämäriä nekin. Räntäsade paiskoi kaikenlaista tähmää tuulilasiin.

Kylätalo, entinen osuuskaupan myymälä. Taidetta ja lahjatavaroita. Luovon puoji. Galleria.

Nuorisoseuran talo, 1900-luvun alkuvuosilta. Perhejuhlia ym. Kirpputorikin taitaa olla.

Hailuodossa on toki monia kuppiloita ja ravintoloita, matkailuyrityksiä jne. Synkeimmän talviajan ne viettävät hiljaiseloa. Suurin matkailukeskittymä on Marjaniemessä, saaren läntisimmässä päässä. Kirkonkylästä lie matkaa 10 km tai niillä main.


Hämäriä kuvia, itsekin toki ymmärrän. Juhannusyönä näppäilen paremmat! Sittenpä on valoa.

Paluumatkan loppuvaiheet köryyteltiinkin melko pimeässä. Tuli eteen se tyypillinen tilanne Hailuodon päätiellä.

Heiluriliikenne!
Noin kerran tunnissa rallia kylältä lauttarantaan ja mantereelta tulijat päinvastaiseen suuntaan. Hailuodon lauttoihin mahtuu kerralla noin 50 henkilöautoa. Pimeällä kapealla tiellä sellainen jono vastaantulijoita on melko rasittava.

Gurmee ja lifestyle

Isäntä tarkasteli illalla jääkaapin sisältöä. Huolestui kermapurkista, meneekö vanhaksi. Ehdotti, ottaisiko mämmipaketin pakasteesta sulamaan, siihenhän on tavattu kuohukermaa laittaa...Tässä tuli nyt paljastetuksi lifestyleen kuuluva mämmin syönti ympäri vuoden, mutta seikka liittyy siihen miten tämänpäiväinen menu tuli päätetyksi.

-Nimittäin, ehdotin, että tekisin riisipuuroa, siihenkin on valmistuksen lopussa kumottu kermapurkki.

Juu! Ja keltaista soppaa, ihastui isäntä.
Tällä tavoin monimutkainen kokkaustilanne paukahti päälle.

Heti aamuhämärissä otin tyrninmarjoja sulamaan.

Puuron kanssa syötävän sopan pitää olla kylmää. Kun olen äkkipikainen ruuanlaittaja ja moni juttu tulee vasta liian myöhään mieleen, niin meillä monesti soppa on yhtä tulikuumaa kuin puurokin.
- Mun äiti se osasi tehdä kylymää ja paksua soppaa, totesi mieheni aikojen alussa puhallellessaan kiehuvan-poreilevaa soppaa.
Nämä muistaen rupesin valmistelemaan "lounastarjoilua" heti aamusta. Että ehtii jäähtyä, soppa.

Taemmalla levyllä hautuu riisipuuro, vedessä. Maito palaa herkästi pohjaan, ainakin minun taloudessani. Vesi ei niinkään. Keitän riisit kypsiksi vedessä ja lisään kuohukerman lopuksi.
Tästä tekniikasta kävin kerran intätystä emäntäihmisen kanssa, tästä vedessä hauduttamisesta.

- Sehän menee vesi ryynien sisään, eikä se ole häävin makuista, sanoi. Voi olla niinkin.

Soppaa varten kuumensin sokeriliemen kiehuvaksi. Suurustin sen perunajauhoilla. Juoksutin kattilan ulkoportaille jäähtymään. Myrskyinen tuuli avitti jäähdyttämisessä.

Tässä on lisäksi sellainen terveydellinen idea, etten halua keittää tyrninmarjoja. Keittäminen tuhoaa vitamiineja, sanovat.
Annoin tyrninmarjoille huikeita kierroksia tehosekoittajalla ja siivilöin mehun.

Hain liemikattilan portailta, kaasin tyrnimehua, sekoitin.

Saa muuten sekoittaa melko reippaasti, että mehu ja jämäkäksi jäähtynyt sokeriliemi yhdistyvät.

Kumosin kermapurkin puuroon, kiehautin vielä, sekoittelin ja maistelin suolaa.

Tonttu pääsi syömään "riispuurua ja kylymää ja paksua soppaa".

Valaistu polku

Täällä Hailuodon Vasken kankaalla ei ole katuvaloja saati valaistua kuntorataa. Valaistusta löytyisi kyllä kirkonkylästä, mutta sinne on 15 km matkaa.

Talvipäivä alkaa olla lyhyimmillään. Tänään aurinko nousi Oulun korkeudella klo 10.12 ja laski jo 14.09. Päivän pituus kutistui jo alle neljään tuntiin. Saa olla virkeänä, jos aikoo päivän näöllä jotakin ulkona tai sisällä toimitella.

Nyt tuli hiukan lunta. Se valaisee metsäpolun. Jopa hentoinenkin tallattu reitti erottuu valkoisena varvikkoa vasten. Hiukan on vielä vihreyttä maisemassa, ei olla ihan musta-valkoisessa maailmassa.

Joskus nuorena kirjoitin runoja, moni muukin on sellaiseen syyllistynyt. Joitakin tekstejä on säilynyt, muutamat vain mielessä, pikku katkelmina.
Yhdessä runossa kuvailin, kuinka lyön oven takanani kiinni ja menen, muistaakseni "männikköön".
Sitten jatkui:
' On siinä polku, mutta katson puiden välistä pitkän suoran aukon. Menen siitä.'

Nuorena sitä ei huvittanut mennä muitten tallamia polkuja eikä aiemmin viitoitettuja teitä. Suorinta ja aukeinta vaan, niinkuin Savossa sanottiin.

Mutta kymmeniä vuosia myöhemmin pistin paperille väitteen:
 ' Kesä on liian tunkeileva ja koristeellinen, eikä voi nähdä kauas. Se on niinkuin elämässä, että vasta syksy paljastaa maiseman todelliset mittasuhteet.'

Ikääntyneelle kelpaa kulkea polkuja pitkin, sillä tietää, millaisia läpipääsemättömiä ryteikköjä voi olla.

Toimiiko netti? Entä känny?

Näitä meiltä kyseltiin, kun Hailuotoon muutosta kerroimme. Ei silti, samaa itsekin pohdimme ja kyselimme myös. Vastauksia oli kahtakin reunaa. Kyllä toimii. Pätkii joskus.
Yllättävän helposti nettiyhteys järjestyi. Taisi tulla postissa pieni paketti ja se kun asennettiin, niin johan alkoi sähköinen viestintä. Ehkä ei sähähtele niin nopeasti kuin Oulun Linnanmaalla, mutta meille riittävästi.

Nykyisinhän ei tarvitse fyysisesti olla läsnä juuri missään virastossa. Kotona vaan koneella hoitelee juttuja. Meillä ei sinänsä hirveää kiirettä ole eikä mitään salamasotaa käydä. Laskuja maksetaan ja yhteyksiä pidetään. On jopa aikaa odotella kun sininen hyrrä näytössä pyörii ja yrittelee päivittää.

Siis liittymä on Soneran liikkuva netti, teho 4G. Tämä rakkine on se joka nappaa viestinnän "ilmasta kiinni" tai lähettää meidän viisauksiamme eetteriin. Nuoriso on tutkinut signaaleja ja sanoo, että huoneen toisella puolen toimisi näpsäkämmin. Että 5 metriä ostatte kaapelia, niin...Mutta eipä hättäillä, Hailuodossa on suuria tekeillä. Täällä heiluu kohta halako. Ihan totta.

HALAKO, Hailuodon laajakaistaosuuskunta. Tällainen on pistetty jalalle. Kirjeen olemme saaneet ja sitä lukeneet. Vähän ymmärtäneetkin.

Muutamia viikkoja sitten Hailuodon kunnanvaltuusto myönsi noin 400 000 €:n avustuksen hankkeeseen ja puhuvat, että valtiolta olisi tulossa samanlainen summa.
Että hyvä tulee. Pysytään ajan hermolla ja kukaties ihan valtimolla. Siinä sykkeessä.


Mutta känny? Nuoriso kun osaa etsiä netistä tietoa, niin ilmoittivat, että tässä meidän kylätaajaman päällä leijuu katve, valkoista on kartalla. Että kännyjä kiusaa. Tosi on että puhelut katkeilevat joskus. Vaikuttaneeko sää, en tiedä. Ilimojen eellä tai jäläkeen? Täällähän kyllä ilimoja piisaa. Ainakin ilma vaihtuu eikä ummehdu.

Yksi tolppa vain kenttää, eikä aina sitäkään. Tekstari menee, mutta kuvien lähettäminen kestää. Tai ei mene ollenkaan.

Tietenkin tuosta kuvasta jokainen hoksaa, ettei meillä ole vielä siirrytty hively-tekniikkaan kännyköissä. Itse asiassa se katve voi ollakin laitteessa. Täytyy myöntää, ettei meillä kännykät ole tekniikaltaan mitenkään jäätäviä, ei edes lumia. Edesmennen Nokian tekemiä tosin, menneitten talvien Lumia, sanoisin.

Tässä myös menneisyyttä. Jo vuosia sitten Hailuodossa lopetettiin lankapuhelimien käyttö. Tänä syksynä puhelintolpat nypittiin maasta irti ja langat kerälle, muut romppeet kasaan. Muutaman päivän ne muistelivat menneitä laulujaan maantien poskessa, sitten saivat autokyydin jonnekin. Mantereelle, luulen.
Puhelinlangat lakkasivat laulamasta. Uuttaa aikakautta pukkaa, vahvasti. Myös Hailuotoon. Kyllä täällä kelpaa elellä.

My Lord What a Morning

Aamulla oli sankka sumu. Sitten huomasin jotakin.

- Katsos, miten kummaa valoa näkyy koivujen rungoissa, sanoin.
- Hyvä ihme! Mun täytyy heti lähteä rantaan, sanoi mies ja kiirehti kameran kanssa ulos.

Tässä tuloksia, joita ei kannata selitellä. Puhuvat puolestaan.

Tällaista Hailuodossa Vasken rannalla tänään 5.12.2014

Meri näytti mahtinsa

Eilen iltapäivällä rupesi tuulemaan kovasti. Jotakin räiski ikkunoihin hämärissä, vettä tai räntää. Iltayöstä selkeni, komea kuutamo valaisi myrsky-yötä. Peltikatolla tuntuivat luurangot juoksevan ja tuulikello soitteli kuin hengenhädässä.

Aamu valkeni selkeänä. Menin rantaan. Missä jäät? Aurinko loisteli avoveden yllä, vaikka eilen näkyi silmänkantamattomiin jäätä.
Meri näyttikin mahtinsa, vapautti vielä vetensä talven kahleista. Vielä pääsi voitolle

Yön aikana merivesi kävi 50-60 senttia "plussalla". Laineikko kantoi jäät rantaan, vatkasi edestakaisin, pienenteli ja muserteli.

Kaunista on auringon kilo jään pinnasta. Lapsena se taisi olla ensimmäinen kauneuselämykseni. Kotilahdella "nostettiin jäitä" talvella. Niitä käytettiin maidon jäähdyttämiseen karjatiloilla. Jäitten säilömisessä on oma tekniikkansa. (Ei se ole tuntematonta nykyisinkään, sillä hiihtokeskukset saattavat säilöä lunta yli kesän.)
Jäitten nosto oli vaikeaa ja vaarallistakin työtä, avannossa sahattiin jäästä palasia ja nostettiin ylös vedestä avannon viereen odottamaan kuljetusta säilöntäpaikkaansa. Lasten ei saanut olla lähimaillakaan, avannon reuna oli iljanteinen ja hyvin liukas.Jään sahaajat ja nostajat kastuivat kovasti hankalassa punnerruksessaan.
Tuvan ikkunoista katselin jääpalasia lahdella. Talviaurinko paistoi ja kimalsi kaikissa sateenkaaren väreissä niitten särmissä. Muistan, että vertailin mielessäni, onko mitään kauniimpaa. Eikö taivaan sinikään? Vaikka kirkkaimmat taivaan sinet sataisivat lohkareina maaha ja saisin sellaisen käämmenelleni, olisiko sekään yhtä kaunista? Kaikkea sitä lapsen mieleen tuleekin!

Nämä merenrantajäät ovat aallokon pieksämiä, rantahietikon tahraamia, edestakaisin vellottuja.

Mutta aamuyöllä tuuli tyyntyi. Vesi rupesi laskemaan, virta kävi etelään. Jäät jäivät rannalle. Kiville.

Meri työnsi jäät maalle, paistattelevat talviauringossa.

Yhdellä tutulla oli rantahuvila meren rannalla. Hän kertoi rakennelleensa monenlaista laituria ja oleskeluterassia rannalle. Eivät kestäneet. "Kaikki se työntää pois, meri", valitti tuttu.

Outo valoilmiö!

Tuotapa ei ole aikoihin nähty. Aurinko on! Tänäänkin nousi.

Mieheni ehti rannalle odottamaan auringonnousua ja sai kuvan heti kun se nosti säteilevän otsansa horisontista.



Minä huomasin auringon vasta kun se kohotteli katsettaan jo pihakuusten oksien yläpuolelle. Ihmeellinen on valonsa.

Vanha posliinikukka viettää talveaan eteisen ikkunassa, saipa osansa auringonvalosta sekin. Vähän jännittää, miten pärjää talven uudessa olinpaikassaan. Monessa muutossa se on mukanani ollut, ikänsä lähestynee 50 vuotta.

Lyhyt on talvinen päivä, hetken vain aurinko kultasi puitten latvoja pihan ympärillä, sitten meni mailleen.

Auringon lasku on haikea; se on kuin ikääntyminen. Sinne meni, päivä.

Kun katselee illan viimeistä kajoa, se on kuin istuisi päivän lämmittämällä porraskivellä. Vielä hetken, kun on lähdettävä.

Mutta marraskuun illan harmaus voitetaan lenkkipolulla; ohut lumikerros valaisee kulkijaa.