Translate

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Pois meni merehen päivä

Ilmaisu taitaa olla runosta tai laulusta.

Päivä menee nopeasti. Vähän saan aikaan päivän kuluessa.



Pitkään istuttiin aamukahvilla ja tarkkailtiin vikkelää kärppää ladon portailla. Sillä näytti olevan kova kiire, niin lujaa meni, ettei kuvaan saatu kunnolla osumaan.





Postilaatikolla käydessä katselin tikkaa. Kiire oli silläkin. Taisi pää olla sellaisessa tärinässä, ettei minun askeleitani kuullut, eikä kameran surinaa.

Puolilta päivin lähdettiin kylälle postiin. Kameraa pidin valmiudessa; jos sillä tietyllä suoralla näkyisi hirviä. Mutta eivätpä olleet vakiopaikoillaan.

Sen sijaan kuoveja ja muita lintuja oli pelloilla paljon, suojaväri kätkee ne kylläkin melko hyvin.





Kyläkeskuksessa ihailin hetken taidetta. En pysty luokittelemaan tyylisuuntaa.





Hailuoto ei ole pelkkää jäkäläharjannetta. Täällä on myös laajoja peltoaukeamia. Keväällä aikaisin päästään toukotöihin, sillä hietikkoiset maat kuivuvat nopeasti. Hailuodossa on isoja karjatiloja, robottinavetoineen.
  Uutta ja vanhaa rakennuskantaa, taustalla siintää Ojakylänlahti. Tuulimylly on talkoovoimin entisöity.

Illalla käveltiin rannalla.





Ilma oli kirkas; näkyvyys noin 50 km! Rautaruukin terästehtaan savut näkyivät etelässä. Raaheen matkaa suoraan kertyy tuo puolensataa kilometriä. Harvoin näkyvät, ehkä ilta-aurinko valaisi ja teki näkyviksi.

Lintupariskunta nousi maihin, jäljistä päätellen.

Valitettavasti kuvissa ei kuulu äänet, kurkien ja joutsenten huudot, mustarastaan kirskuna rantamännikössä. Ja tietenkin lukuisten vesilintujen äänet. Se kaikenlainen kalkatus ja honotus.
On suuri sun rantas autius. Laskevan auringon punaa.

Kuu tuli esiin, haaleana, mutta yötä kohden kirkastuvana. Huuhkaja aloitti umpimielisen hymähtelynsä; soidinta tässä yrittelen.





Illalla huomattiin nettikamerasta, että Hailuodon kalasääksen pesälle oli saapunut asukas, juuri auringonlaskun aikaan. Kuva on otettu tietokoneen näytöltä, siksi niin oudonvärinen. Parempia kuvia voi katsella osoitteesta http://saaksi.fi

Niin laski aurinko, sen laskua mereen ei voi enää kuvata tältä rannalta. Kevät etenee ja päivät jatkuvat; aurinko onkin siirtänyt laskupaikkansa saaren taakse, metsän suojaan.










sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Tarkastettiin viljelykset

Otsikko on kyllä suurellinen, eivät muutama marjapensas ja tyrnipuska nyt juuri viljelyksistä käy. Onpahan kuitenkin.

Varsinainen syy mökillä käyntiin oli kuitenkin kuusiaitojen leikkaus. Rupesi tuntumaan, että leikkaamatta jäävät, jollei heti lähdetä. Joskus on kinosten päältä jo leikattu.

Niin sitten suunnistettiin taas "mantereelle", niinkuin oikeat luotolaiset lauttamatkan tarkoituksen ilmaisevat.
Lunta oli vielä metsätorpan ympäristössä, vaikka tie olikin jo sula.

Heti pihalla säikähdettiin.Meteori tänne on tippunut? Useitakin!


Pihalla oli tällaisia pyöreitä kraatereita.
Tarkemmin kun tutkittiin, arveltiin myyrän pesiksi. Kuumuutta lie pesissä piisannut, pyöreitä reikiä lumeen sulanut!

Myyrien pesäpehmustuksia näkyi runsaasti sulapaikoissa.





Ja piha oli täynnä tällaisia hieroglyfejä. Monen aarin alueelta piha oli kuin äestetty. Riemukasta talvea täällä on vietetty, totesimme.

Sinänsä pensaille eivät myyrät olleet juuri tuhoja tehneet, minkä nyt vähän nirhanneet pientä orapihlajaa. Omenapuut näyttivät säästyneen. Isäntä mainitsi tervanneensa rungot, ehkä siksi myyrät eivät koskeneet. Itse muistin sitoneeni tuomenoksia omenapuiden alaoksiin; tuomen hajun sanotaan inhottavan jäniksiä. Mene ja tiedä.

Aikaisemmin keväällä ripustimme pöllönpöntön sinne mökillekin, isoon kuuseen. Siellä sitä olisi syömistä! Ei tiedetty, onko pöllö tullut pesimään, joten lähdettiin tutkimaan.




Eli isäntä paukutti kepillä kuusen runkoon ja minä tarkkailin kameran kanssa, ilmeneekö mitään pöntön reiällä.
Ei ilmennyt. Sanovat nimittäin, että pöllö tulee katsomaan, jos jotakin möykkää kuulee. Hyvät hermot taisi olla. Tai sitten pesäpönttö tuotiin liian myöhään.

Pensasistutukset olivat osittain lumesta paljastuneet. Tyrneissä näkyi paljon halkeamia, pensaan oksanhangat ovat herkkiä lohkeilemaan lumen painosta.

Joskus on sidottu lohjenneita oksia takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Nyt näpsyttelin oksasaksilla pois kaikki lumen vioittamat. Tyrni on elinvoimainen kasvi, se ei vähästä nuupahda.



Marjapesaat ovat sitkeitä ja notkeita. Ne saattaa lumen alla olla aivan litteinä, mutta pörhistyvät kesällä puolitoistametrisiksi pensaiksi. Sensijaan tukikehitot eivät tahdo mitenkään talvea kestää. Monenlaisia on kokeiltu. Ostettu puutarhamyymälöistä muovisia himmeleitä; eivät kestä pohjolan talvea. Vääntyilevät ja taittuvat niin, ettei niitä saa korjatuksi.
Lautaa, rimaa, kuusipölkkyä, kaikkea on kokeiltu.

Tällaista! Meillä on marjapensaiden juurella katekangas; ei voi lyödä tolppaa maahan sen läpi. Tämäkin seikka vaikeuttaa kehikoiden kestokykyä.





Mutta. No broblem! Käytännöllinen isäntä luo uutta innovaatiota.

Suomalainen suksi kestää! Ulos sukset survaiskaa!
 (Lasten suksia löytyi liiteristä melkoinen sylillinen. Sidemalli vaihtuu, ei käy kenkiin, ei kelpaa kellekään. Suksissa aika hiihtää tosiaan nopeasti ohi. Uusiokäyttöä pitäisi löytää.)

Meillä on Öjebyn-mustaherukkaa. Se on satoisa, kasvaa hyvin isoksi. Pensas pursuaa äkkiä ulos kehikostaan, tässäkin jo kaksi päällekkäin.

Mutta kuusiaidan leikkaus oli se käynnin varsinainen aihe!
Ihmeteltiin, kuinka kuusiaita kestää valtavia lumimassoja, satoja ellei tuhansia kiloja, paljon paremmin kuin pensaat. Tässä malliksi talvinen kuva aidasta.
Oli siinä painoa.

Mutta kun kevät tuli, ei mitään vaurioita. Ei kun leikkaamaan!
Uskomaton kevään vihreys! Joka kevät on ihme uus.







tiistai 21. huhtikuuta 2015

Tämä taivas, tämä maa

Me, mieheni ja minä, me olemme hyvin erilaisia persoonia. Mieheni on hyvin järkevä, käytännöllinen ja konkreettiseen tarttuva.
Minussa on taas paljon haihattelijan piirteitä. Kiinnostun aineetomista ilmiöistä, joita voisi myös huuhaaksi nimittää.

Molemmat harrastamme valokuvausta. Kamerat ovat marketin hyllystä poimittuja, ei mitään erityistoimintoja.

"Otitko kuvia?" näin meillä on tapana kysäistä toisiltamme.
" Joo, niitä samanlaisia", on vakiovastaus.

Järkevä mieheni kuvaa taivasta, pilviä, kuutamoita, auringon nousuja ja laskuja.
Minä suuntaan kameran kohti maata. Ei luulisi, mutta niin on.

Ensin mieheni ottamia kuvia, tässä!




Ja sitten minun kuviani. Kevät paljasti ihanaiset maan kasvot, jäkäläkankaat, kivet ja hietikot.


tiistai 14. huhtikuuta 2015

Faarastiina, Hailuodon haltija-henki

Kun tullaan lautalla Hailuotoon, ensimmäisenä rannalla odottelee tämä Santosen haltija, kahvilana lauttarannassa.



Nimi on tuossa kirjoitettu muotoon Farestiina!

Mutta ajetaanpa muutamia kilometrejä kirkonkylälle päin, löytyy tienviitta:


Merelle osoittaa. Sieltä tuli, Faarastiina.



Siellä siintää Santosen niemen Vasken ranta, tai oikeammin Havana. Sillä nimellä se vanhaan aikaan tunnettiin. Nimityksestä voi päätellä, että jo ammoin Hailuodosta on käyty kaukomailla. Sieltä on jäänyt mieleen mukava paikannimi; Havanna. Vai viittaako nimitys mereen yleensä; ruotsinkielen hav?

Joka tapauksessa, kävi niin, että varhaisella purjelaivakaudella lahdella sattui haaksirikko. Kenties Santonen kellui vielä siihen aikaan irrallaan Hailuodosta, nimensä mukaisena santaisena kohoumana meressä.

Haaksirikko sattui. Oli elokuun pimeä myrsky-yö. Salamat räimivät ja halkoivat pimeyttä. Iso ulkomaalainen kauppalaiva menetti purjeensa, mastonsa, repeytyi moneen osaan ja upposi.

Aamu valkeni ihanana niinkuin elokuussa joskus. Meri tyynnytteli laineitaan, välkkyvä maininki huojutteli rannan ruovikkoa. Siinä mukana keinui rannalle kapteenin rouva, Faarastiina, ikuisessa unessaan.
Henkensä ihastui rannan haavikkoon, niin kauniina se värisytti lehtiään aamun valossa. Faarastiina otti asunnokseen Santosen rannat ja metsän. Veteen ei mennyt, oli saanut siitä kyllikseen.

Siihen aikaan ei otettu valokuvia. Miltä fru Faarastiina näytti, se silti tiedetään. Monet ovat nähneet.
Faarastiina on saattanut ilmaantua rantalepikosta jänisjahdin aikaan. Pikkuisten naisenkenkien jäljet ovat toisinaan havaittu ensilumella, mutta yht'äkkiä loppuneet, sopivasti jäniksen makauksen edesessä. Joskus rouva on liihottanut kulkijan edellä pitkät taipaleet.
Kalasunalla nukkuja on herännyt Faarastiinan huutoon: "Hevoses on irti!"

Yleensä tämä rouva näyttäytyy pitkässä vaalakassa hameessa, joskus huivikin liehahtelee päässä.

Hailuodon kotiseutumuseossa, Kniivilässä on Jorma Styngin puuveistos Faarastiina. Vieressä hengarissa vanha kapteenintakki! Kuva saatu Kari Blomsterilta, kiitos!



Faarastiina on hyvä haltija, neuvoo metsästäjiä ja kalastajia. Toisekseen sanotaan hänen myös "omistelevan" asuinsijojaan.
"Faarastiina on tämän metsän haltija", näin on kuultu hänen metsästä huutelevan. Selevää suomia puhuu, niin kerrotaan!





Saattaapa Faarastiina omistella suuria puita. Joskus ohikulkija havaitseen rouvan nimenomaan isojen kelohonkien lähistöllä.
Joku kertoi, kuinka juuri sellaisessa kohdassa aineeton olento meni ohi. Sinistä häivähti juuri kohdalla; ei nähty tulevaksi eikä meneväksi. Mutta juuri kohdalla vilahti. Siinä salamaniskemän puun vieressä.


Eipä siinä toisella kertaa kulkiessa viitsinyt viivytellä, tuntui kuin sen suuren kelon rungosta olisi joku tuijottanut.




Kun ihminen säikähtää, on yksin ja oudossa ympäristössä, rupeaa katselemaan puitten lomaan. Onko tuolla joku? Jotain vaaleaa, eikö vain?



Meneekö tuolla joku, vai tuleeko. Kyllä se liikkuu, heilahtelee.



Juuri tuo! Edellä menee. Pakeneeko?

Farastiinan ei tiedetä  tehneen mitää tuhoja tai vahinkoa; hyväksi haltijaksi sanotaan. Yksinäinen tietenkin on. Vaeltelee rantalepikoissa ja haapojen runkojen välissä. Välillä pukee sinisen juhlapuvunkin ylleen, mieltään koettaa piristää.
Jossakin Santosen niemen keskiosissakin tämä hengetär on nähty, siellä Käpykaaran harjanteen takana. Kivellä oli istunut. Faarastiinan kiven sijaintia ei tosin tiedetä. "On kai aikaa sitten maahan uponnut", näin mainitaan.

Kiven tienoilla on kuultu myös musiikkia. Ei oikein erotettu, milloin se alkoi tai milloin loppui, mutta kuului kuitenkin. Niinkuin olisi huuliharppua hiljakseen liruteltu. Fru Faarastiina siellä soitteli.

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 140 vuotta Samuli Paulaharjun syntymästä, hän kirjoitti muistiin myös Hailuodon muisteluksia.
Paulaharju tekikin alallaan maailmanennätyksen; suurin yhden ihmisen keräämä kansanperinteen saalis.