Translate
perjantai 28. marraskuuta 2014
Kuinkahan paljon kuluu sähköä tässä talossa?
Tämä kysymys poltteli isäntää jo heti aluksi kun tätä taloa tultiin katsomaan. Että vanha rakennus, liekö hatara? Havaittiin, että on sähkölämmitys, ulkossaunassakin lattialämmitys vesijohdon vuoksi. Muistan kuinka pitkään ja hartaasti hän seisoskeli poikansa kanssa takapihalla mittaritaulun edessä.
Kun talo oli ollut ainakin talvisin vähällä käytöllä, oli vaikea hahmottaa sähkön kulutusta. Keittiön kaapeista löytyi niukasti talon papereita, eikä myyjällä inhimillisistä syistä ollut muistikuvaa paperien säilytyspaikasta.
Ikkunat todettiin hyviksi, kolminkertaiset, hyväkuntoisilta näyttivät. Eteisen ovi kaipaisi tiivistystä.
Mutta entä vanhemman osan ullakko. Sitä isäntä poikansa kanssa epäili heikosti eristetyksi.
Viritettiin tikkaat ja kiivettiin tarkastelemaan ullakkoa.
Vastassa oli kuitenkin ampiaisten armeija, ensimmäiset linnoitukset heti luukun oven sisäpuolella. Onneksi oli tallella mehiläishoitajan suojapuku, siltä ajalta kun Juupajoen tiluksilla mehiläisiä hoidettiin. Suojapuvun turvin mies ryhtyi hävittämään ampiaisia. - Joitakin viikkoja siihen meni, sinnikkäästi pesät alkoivat uudelleen rakentua. Pölynimuri todettiin hyväksi taisteluaseeksi.
Mies tutki netistä eristysjuttuja, piti iltakaudet yksinpuhelua ekovillasta ja arvuutteli minullekin. Että jos tilaisi sitä yläpohjaan.
Syyskuussa pihaan peruuttikin iso auto.
Siitä vedettiin pitkänpitkä letku pihan poikki ja ullakon luukkuun.
Eipä siinä kauan mennyt kun puhalluslaite työnsi ullakolle ekovillaa, oliko tilattu määrä 24 pakettia. Eristettä tuli 40-50 senttiä paksulti. Kai se jotain auttaa, arveltiin.
Seuraavaksi rupesin kuulemaan alustuksia ilmalämpöpumpuista, kuviakin minulle näyteltiin netistä ja taisi joku tarjouslehtikin olla esillä. Kuulin puhelinkeskusteluja liittyen tähän aiheeseen.
Eikä aikaakaan kun ovelle ajoi pakettiauto ja reipas asentaja alkoi askeltaa ulos ja sisälle, edestakaisin. Seinään porattiin siisti reikä. Ulos siitä näki ja sisälle, riippuen siitä, kummalta puolen katseli.
Sitten näppärä nuorimies laitteli mööpelin ulkoseinään.
Sisälle kiinnitettiin toinen mööpeli, ihan siististi reiän kohdalle.
Ilmalämpöpumppu aloitti elämänsä, joskus kohisee ja toisinaan huokailee. Pyörähtää käyntiin ja pysähtelee omia aikojaan.
Mutta kun uunia lämmitetäänn, heittäytyy pumppu rokuliin ainakin yhdeksi päiväksi. Ihan hiljaa lomailee seinällään.
Näin lauhana syksynä se on toimittanut läämmitysvirkaansa hyvin, patterit käyvät päällä silloin tällöin. Pakkasista ei ole vielä kokemusta. Aika näyttää.
Sähkö kulutus kiinnosti isäntää edelleen. Kun asuimme sähkölämmitystalossa edellisen kerran vuonna 1984, oli vertauskohtaa haettava sieltä asti.
Ihme ja kumma, tässä kohtaa mieheni yllätti minut täysin, 48:n avioliittovuoden jälkeen! Hän nimittäin kaivoi esille sähkönkuluus tilastonsa, alkaen vuodesta 1972; silloin ostimme ensimmäisen talomme. Pattijoen kirkonkylä, Metsotie.
Tällainenpaperi ilmaantui katseltavaksi. En ole nähnyt tuota paperia, väitin. Siihen ruvettiin nyt kuitenkin vertaamaan tämän talon sähkön kulutusta. Vaikka Pattijoen talossa oli neliöitä enemmän, mutta kuutioita molemmissa kenties saman verran.
Isännän mielestä talot olivat tiloiltaan vertailukelpoiset.
Eli sähkön kulutus, mitattuna klo 19, alkaen 1.11.1972! Paperi täynnä pieniä numeroita. Varmaan tämä lappu oli meillä esillä vuodesta toiseen, mutta en muista että olisin kiinnittänyt siihen huomiota.
Noin 10 vuoden ajalta siinä on muistiinpanoja, numeroita, numeroita.
Tytär oli käymässä viikonloppuna ja esittelimme hänelle tuon vanhan sähkötilaston. Arvelimme että häntä fyysikkona asia kiinnostaisi, olihan väitöskirjansakin jotenkin sähköön liittyvä. Sikäli kun siitä mitään ymmärsimme.
No, tytär kiljaisi ja käänsi paperin toisinpäin!
Muistan nämä paperit! Niitä pudotettiin Pattijoella lentokoneesta, meidän talon katolle ja pihalle tippui kokonaisia nippuja. Muistan! Näin väitti tytär.
Sitä ihmettelimme, sillä syksyllä 1972 hän oli 1 vuoden ja 2 kuukauden ikäinen. Että voiko hän oikeasti muistaa tapahtuman.
Se onkin jo eri tieteenhaaran ongelmia.
maanantai 24. marraskuuta 2014
Joko meri vaikeni?
Kun toukokuussa ensi kerran kävimme tällä rannalla, meri oli juuri sylkenyt viimeiset jäänsä rannalle. Siinähän sulakoot. Varmemmaksi vakuudeksi kova etelätuuli nosti vesiä ja tyrkkäsi jäävuoren rantakoivikkoon kuivahtamaan. Sinne kuihtui talvi.
Koko kesän meri on elänyt. Se on ilmoittautunut heti kun ulko-oven olen aamulla avannut; täällä ollaan, täältä tuulee. Kohinan suunnasta on voinut päätellä, mistäs nyt tuulee.
Oli myös autereisia helteisen päivän aamuja.
Päivien kimallusta.
Kuohuvia aaltoja.
Ja elokuun yössä superkuu.
Syyskuussa jo huomasi, kuinka auringonnousu "myöhästyi".
"Ruskea on rinta kaisliston..." Niihinkin päiviin piti tulla.
Syyslomalaiset kävivät tutustumassa Perämeren tuuleen.
Tuuli kovasti, satoi lunta. Vesi toi rannalle ruovikon; pienenä silppuna. Lahti peittyi sohjoon. Meren kohina kuului kaukaa.
Marraskuun ankeutta.
Joko meri vaikeni? Jossain tuolla on avovesi. Kovalla etelätuulella meri voisi vielä nostaa vetensä ja taistella jäätymistä vastaan.
Mutta aurinko ON, tänäänkin nousi, tosin vasta 9.25. Laski jo 14.43, päivän pituus reilu 5 tuntia.
Näin se menee, vuoden kierto. Yli määrän ei kesät kestä.
Koko kesän meri on elänyt. Se on ilmoittautunut heti kun ulko-oven olen aamulla avannut; täällä ollaan, täältä tuulee. Kohinan suunnasta on voinut päätellä, mistäs nyt tuulee.
Oli myös autereisia helteisen päivän aamuja.
Päivien kimallusta.
Kuohuvia aaltoja.
Ja elokuun yössä superkuu.
Syyskuussa jo huomasi, kuinka auringonnousu "myöhästyi".
"Ruskea on rinta kaisliston..." Niihinkin päiviin piti tulla.
Syyslomalaiset kävivät tutustumassa Perämeren tuuleen.
Tuuli kovasti, satoi lunta. Vesi toi rannalle ruovikon; pienenä silppuna. Lahti peittyi sohjoon. Meren kohina kuului kaukaa.
Marraskuun ankeutta.
Joko meri vaikeni? Jossain tuolla on avovesi. Kovalla etelätuulella meri voisi vielä nostaa vetensä ja taistella jäätymistä vastaan.
Mutta aurinko ON, tänäänkin nousi, tosin vasta 9.25. Laski jo 14.43, päivän pituus reilu 5 tuntia.
Näin se menee, vuoden kierto. Yli määrän ei kesät kestä.
tiistai 18. marraskuuta 2014
Kesähuumaus
Jälkeenpäin ymmärsimme, että pihaa ei ollut juuri hoidettu viimevuosina, siihen olivat inhimilliset ja hyvin ymmärrettävät syyt.
Kuitenkin talven litistämä pitkä kuloheinä ei ilahduttanut silmää. Kevään armoton valo paljasti ympäristön tilan; niinkuin aamun valo näyttää kuluneet kasvot peilissä.
Vanha mahonkivene pihan reunalla, alastomana ja pehmenneenä. Se tuntui kuiskailevan menneitten majan kieltä.
Niin kuin aiemmin täällä kerroin, käsitys paikasta muuttui positiiviseen suuntaan, kun menimme taloon sisälle. Paikka ryhdistyi ja nuortui. Ummistimme silmät ulkopuolen näennäiselle rappiolle.
Ostin puutarhalta kukantaimia; orvokkeja, samettiruusuja, pistin krasseja itämään. Raahattiin istutuslaatikoita ja säkkikaupalla multaa. Selkä kihelmöiden istutin taimia ja asettelin ruukkuja, patoja ja altaita eri puolille pihaa. Jotenkin piti ulkoista ankeutta kirkastaa. Kai tulijan katse osuu ensiksi helottaviin kukka-asetelmiin. Niin ajattelin.
Mutta silloin emme uskoneet, millaisen vallankumouksen kesä toisi! Kesä pisti paremmaksi, se kohotti talven alta kasvustonsa. Kevään ihme. Se on klisee, mutta niin vain tulee todeksi vuosi vuodelta.
Vanha omenapuu alkoi puskea nuppuja, niin punaisia ja niin kuhmuraisista oksistaan!
Mutta avautuessaan kukat kuohuivat valkoisena huntuna sinitaivasta vasten. Kesä kuin morsian!
Ja sembramänty!
Unikko ja juhannusruusu
Tuoksuvatukka.
Pioni. Ihana ja täydellinen.
Keskikesällä horsmat kuorruttivat vihdoin vanhan veneen alastomuutta, verhosivat violettiin, kaipauksen väriin. Joku rakasti tätä pihaa; horsmien seassa keisarinkruunu versoo entisellä paikallaan. Joku rakasti ja tähän minut istutti, tässä kukin, joka kesä!
Nyt marraskuun hämäryydessä vene on taas paljaana. Mutta ensi kesä nostaa taas vihreän uhkeutensa ja puhkeaa kukkaan. Siinä toivossa!
perjantai 14. marraskuuta 2014
Retroa ja dadaismia
Te olette heittäneet akvaarioon kaikkea sälää!
Näin ihmetteli poika kun tuli etelästä asti tarkastamaan vanhusten saarihuushollia.
Akvaarioita meillä on ollut vuosikymmenet, useita yhtä aikaakin. Kauniita ne ovat, valaistuksenkin kannalta. Akvaarion voi asettaa pimeään nurkkaankin, se toimii siellä lamppuna. Lapset akvaarioita ovat innokkaasti hoitaneet, vaihtaneet vesiä, istuttaneet kasveja, rakennellet ilmastointi-pulputtajia.
Takavuosina meillä oli jokapäiväinen puheenaihe juuri akvaariot ja niitten tapahtumat. Kirjoahventen muninta, mollien poikaset, monnit ja miljoonakalat ja mitä niitä olikin. Kotilokin oli, söi kerralla salaatinlehden ja leikkeli kasvit poikki, aina kelluivat veden pinnalla.
Kun kuopus lähti kotoa, viimeinen akvaario jäi meidän vastuullemme. No, se unohtui hoitamatta ja alkoi kasvaa levää. Se oli lopulta ilkeän näköinen. Viimeiset kalat lahjoitettiin pois ja akvaario tyhjennettiin.
Rakensin siihen ensin kasviterraarion. Sammalta pohjalle, muistelen, sitten pienissä ruukuissa jotakin gesnerian-tyyppisiä istukkaita. Joskus pikkuinen orgideakin vietti aikaa lasin takana. Kerran työnsin sinne ison kissuksen, se täyttikin koko laatikon. Ei tykännyt olla, kitumaan rupesi.
Sitten akvaario muuttikin sisustustaan.
Rakentelin akvaariolaatikkoon rannan, hiekkarannan. Taustana on auringonnousu Oijärvellä. Se on kuvasuurennos, valmistanut tavaratalo Kärkkäisen atk-osasto. Rantahiekaksi kaadoin kissanhiekkapussin. Nuorimmat tyttäret ovat kissafaneja ja vierailujen aikaan tarvittiin hiekkaakin. Alakaapissa oli vielä yksi jässäkkä.
Siinä rannalla on linnoja; keskimmäisen tyttären keramiikkatöitä. Itse keräilen maasta nättejä erivärisiä kiviä; osa niistä päätyi tuohon rantahiekalle. Lastenlasten iloksi pistelin kaikenlaista pikkutavaraa; aarteita pilkistelemään hiekasta. Aarteitahan ajautuu rannalle. Kirjavaa ja kimaltavaa.
No, juttu taisi mennä överiksi, isäntä näyttää vaivihkaa lisänneen myös aarteita; kolikoita, seteleitä ja jopa sim-kortteja.
Tosiaan, kaikkea sälää sinneon työnnetty. Mutta pikkulapset kyllä tarkkaan aina tutkivat aarrerannikkoa.
Tällähän on nimikin, tämä on taidesuunta, totesi poika lopulta.
DADAISMIA, pusersi muististaan.
Jaa, onko meillä taidetta! Innostuin ja rupesin esittelemään keittiötä.
Tulehan katsomaan! Laittelin vähän RETROA. Mitäs tästä sanot?
Näin kummasteli poika.
Tämä on retroa, olen naislehdistä nähnyt. Retro on paluuta menneisyyteen, vanhoihin aikoihin. Se on nykyisin in. Että jäljitellään sitä aikaa kun ei ollut kalusteita, vaan lyötiin nauloja seinään ja hynttyitä sinne roikkumaan. Tavarat olivat esillä.
Sisustuslehdissä näkee hienoja keittiöitä; metallia, lasia, pelkistettyjä värejä. Mustaa ja valkoista, eikä missään ajelehtivaa tavaraa. Mutta! Kas kummaa; kattiloita laiteltuna avohyllyihin ja vispilät ymmä muut vimpaimet roikkumassa koukuissaan.
Se on retroa, suomensin pojalle. Kyllä minäkin olen ajan hermolla, ihan valtimolla, kehuin. Retroa löytyy.
Tuossahan on puuhellalla tiilien päällä eteisen kenkäteline, eikös ole kätevästi keksitty! Tiilet löysin navetan räystään alta ja laatat mökiltä kellarin seinustalta. Näin selitin.
Ei tehnyt oikein vaikutusta. Hymähteli.
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Mitä tarjottiin merikotkan ruokapöydässä?
Niinkuin aikaisemmin kerroin, liittyy merikotka tämän talon ostoon. Tuon suuren linnun pesä osui silmiimme Hailuodon erämaassa juuri saman päivänä kun olimme tulossa taloa katsomaan.
Koin tapahtuman ikäänkuin elähdyttävänä enteenä. Niinpä joskus nimitämmekin tätä uutta kotia Merikotkaksi.
Pitkin kesää olemme tarkkailleet lintuperheen liikehtimistä, tosin hyvin kaukaa, ettemme häritsisi pesintää.
Joskus näimme molemmat emot lehahtelemassa puitten lomassa tai kaartelemassa taivaalla. Muutaman kerran saimme uljaan linnun kuvatuksi.
Tämä kuva on otettu 9.9.2014. Oli syksyinen harmaa päivä. Muokkasin hiukan värejä, että sain dramatiikkaa kotkan pään taustalle. Ryhdikkäät "hartiat" ja ruskea-punerva pää.
Oli suunnitelma, että kun kotkapari lapsineen lähtee talvehtimispaikkaan, sitten käymme pesäpuun juurella tutkimassa, mitä heidän ruokapöydästään on maahan heitelty. Tänä aamuna näytti keli lupaavalta; monipäiväinen sade oli tauonnut ja pieni pakkanen kuivannut ruohikon.
Tavallista enemmän jouduimme kuitenkin kävelemään, sillä sade oli pehmentänyt metsätiet. Parempi kävellä kuin ruovittaa tiehen yhä syvempiä vakoja, niin päättelimme. - Melkoinen rämpiminen siitä reissusta tuli, pesä olikin aika kaukana, korkealla kumpareella. Näkyi kauas, kun osasi katsoa!Tiheiköitä rymysimme, metsäkoneiden maatuneita tienpohjia tallasimme, isoja vesiojia vaarallisesti ylitimme. Näkyi myös hirvien makuuksia ja metsälintujen kylpykuoppia. Isäntä kehitteli jo suunnitelmaa ensi kevääksi, metsonsoitimeen!
Lopulta huohotimme hikisinä ison pesäpuun juurelle. Rupesimme tutkimaan maata puun juurella, mitäs olikaan kuulunut menuun?
Isoja kalanruotoja oli tiputeltu, leukaluita, pään kappaleita. Ihmettelimme muutamaa luuta; olisiko jonkun pikkujyrsijän jalka. Tai onko tuo jäniksen "rintalasta"?
Hauen pää kahtena kappaleena.
Tällaista tavaraa olivat merikotkat tiputelleet pesästään! Luut ja ruodot eivät erotu kovin hyvin karikkeen päältä. Paperi tai muu yksivärinen tausta toisi ne paremmin esiin. Ja tietenkin parempi kamera ja kuvaustaito!
Sinne jäi pesä odottelemaan seuraavaa kesää!
Mutta sainpa sulan hattuuni! Mukava reissu, parhaan kaverin kanssa.
Koin tapahtuman ikäänkuin elähdyttävänä enteenä. Niinpä joskus nimitämmekin tätä uutta kotia Merikotkaksi.
Pitkin kesää olemme tarkkailleet lintuperheen liikehtimistä, tosin hyvin kaukaa, ettemme häritsisi pesintää.
Joskus näimme molemmat emot lehahtelemassa puitten lomassa tai kaartelemassa taivaalla. Muutaman kerran saimme uljaan linnun kuvatuksi.
Tämä kuva on otettu 9.9.2014. Oli syksyinen harmaa päivä. Muokkasin hiukan värejä, että sain dramatiikkaa kotkan pään taustalle. Ryhdikkäät "hartiat" ja ruskea-punerva pää.
Oli suunnitelma, että kun kotkapari lapsineen lähtee talvehtimispaikkaan, sitten käymme pesäpuun juurella tutkimassa, mitä heidän ruokapöydästään on maahan heitelty. Tänä aamuna näytti keli lupaavalta; monipäiväinen sade oli tauonnut ja pieni pakkanen kuivannut ruohikon.
Tavallista enemmän jouduimme kuitenkin kävelemään, sillä sade oli pehmentänyt metsätiet. Parempi kävellä kuin ruovittaa tiehen yhä syvempiä vakoja, niin päättelimme. - Melkoinen rämpiminen siitä reissusta tuli, pesä olikin aika kaukana, korkealla kumpareella. Näkyi kauas, kun osasi katsoa!Tiheiköitä rymysimme, metsäkoneiden maatuneita tienpohjia tallasimme, isoja vesiojia vaarallisesti ylitimme. Näkyi myös hirvien makuuksia ja metsälintujen kylpykuoppia. Isäntä kehitteli jo suunnitelmaa ensi kevääksi, metsonsoitimeen!
Lopulta huohotimme hikisinä ison pesäpuun juurelle. Rupesimme tutkimaan maata puun juurella, mitäs olikaan kuulunut menuun?
Isoja kalanruotoja oli tiputeltu, leukaluita, pään kappaleita. Ihmettelimme muutamaa luuta; olisiko jonkun pikkujyrsijän jalka. Tai onko tuo jäniksen "rintalasta"?
Hauen pää kahtena kappaleena.
Tällaista tavaraa olivat merikotkat tiputelleet pesästään! Luut ja ruodot eivät erotu kovin hyvin karikkeen päältä. Paperi tai muu yksivärinen tausta toisi ne paremmin esiin. Ja tietenkin parempi kamera ja kuvaustaito!
Sinne jäi pesä odottelemaan seuraavaa kesää!
Mutta sainpa sulan hattuuni! Mukava reissu, parhaan kaverin kanssa.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Kuuma kesä 2014
Viime kesänä kotimittari näytti usein tuollaista lukemaa. Saattoi näyttää liikaakin, mutta kuuma oli. Ainakin muuttohommassa.
Alkuun ajattelimme, että viedään nyt peräkärryllä ensin kaikkein kiireellisin. Otetaan vaikka sitten muuttoauto. Tällainen oli suunnitelma.
Lopulta kuitenkin kuskasimme kaiken tavaran, turhan romppeenkin, samalla peräkärryllä. Lähes kaksi kuukautta siinä meni, kesä-heinäkuu. Kaaos siirtyi vähitellen Hailuodon-taloon. Jonkun verran laittelimme vaatetta kaappeihin ja kirjoja hyllyihin. Sen verran koetimme pitää lattiatilaa avoinna, että kulkemaan pääsi. Entisessä asunnossa siivosin sitä mukaa kuin joku huone tai nurkkaus alkoi tyhjentyä. Jälkeenpäin huomasin joskus, hyvä ihme, just eilenhän tämän ikkunan jo pesin...!
On kerrottava hiukan Puu-Linnanmaasta. Uutta modernia puurakentamista ja viihtyisiä, rauhallisia pihoja. Pensasaitoja ja kujasia. Siellä on todella viehättävä miljöö. Alue sai puupalkinnon 2003, Oulun kaupungintalon aulassa oli noihin aikoihin pienoismallikin alueesta. Alkuvuosina pihoilla vaelteli opiskelijoita ja ulkomaalaisia asiantuntijoita tutustumassa. Väitöskirjakin on Puu-Linnanmaasta tehty.
Toinen asia on sitten se, kun sinne muutetaan tai sieltä lähdetään pois. Kuinka lähelle pääsee isolla kuljetusautolla? Huomasimme sen jo peräkärryn ja Subarun kanssa; pitkä auto ja pitkä peräkärry eivät tahtoneet mitenkään sujua ovelle. Varastot, aidat ja istutukset joutuivat vaaraan.
Huomasimme, että on helpointa rullata peräkärry ihmisvoimin ovelle, lastata se siinä ja työntää väljemmille vesille, auton vetokoukkuun. Subaru parkkeerattiin odottamaan parin mutkan taakse, sieltä se mitään kolhimatta veti kuormansa kadulle. - Kai se näytti hoopon hommalta, mutta mitäs siitä. Lastasimme aamulla, vedimme kuorman Hailuotoon, siellä lava tyhjäksi ja takaisin. Illalla tavaraa laatikoihin, aamulla taas lastaus. Sitä rataa.
Tietenkään tavaroiden kuljetus ei ollut ihan jokapäiväistä, mutta kyllä se päätyö oli. Välillä piti poimia mökillä mansikoita, myöhemmin vadelmia ja mustaherukoita. Ohimennen silmäiltiin tyrnipesaita; joko nuokin kypsyvät samaan ruuhkaan! Onneksi tyrnit pitivät normaalin kypsymisaikansa, eivätkä hullaantuneet kuumista päivistä.
- Kuvassa mansikoita laiteltuna pakastusta varten; mataliin astioihin ja pergamentin päälle. Sillä tavoin ne eivät pakastu isoiksi möykyiksi. Irtoavat astioista kun on paperi alla ja voidaan kaataa jäisinä "rahasäiliöihin"!
Lauttamatka on noin 7 km, ajassa alle puoli tuntia. Sinänsä ihan mukava mietiskelytauko! Voi kirjoittaa kauppalistan tai muuta suunnitella. Luonto on alinomaa ilmettään vaihteleva. Tuulee, joskus ei, useimmiten kyllä. Helteisinä iltoina katselimme ukkosrintamia eri puolilla meren yllä. Horisontia riitti. Syyspuolella merimetsot alkoivat pitää kokouksiaan merimerkissä. Laskettiin, montako nyt? Ennätys taisi olla 15 pitkäkaulaa. Jotenkin käärmemäinen on olemuksensa.
Eihän se muuttaminen yhtämittaista raatamista ollut, päivälepo kuului asiaan. Ja minulta kului aikaa aivan joutenkin. Usein vain katselin kun tarmokas isäntä purki tai uudelleen kokosi kaappeja ja hyllyjä. Pienempään tilaan menivät ja kevyemmät olivat osina liikutella!
Alkuun ajattelimme, että viedään nyt peräkärryllä ensin kaikkein kiireellisin. Otetaan vaikka sitten muuttoauto. Tällainen oli suunnitelma.
Lopulta kuitenkin kuskasimme kaiken tavaran, turhan romppeenkin, samalla peräkärryllä. Lähes kaksi kuukautta siinä meni, kesä-heinäkuu. Kaaos siirtyi vähitellen Hailuodon-taloon. Jonkun verran laittelimme vaatetta kaappeihin ja kirjoja hyllyihin. Sen verran koetimme pitää lattiatilaa avoinna, että kulkemaan pääsi. Entisessä asunnossa siivosin sitä mukaa kuin joku huone tai nurkkaus alkoi tyhjentyä. Jälkeenpäin huomasin joskus, hyvä ihme, just eilenhän tämän ikkunan jo pesin...!
On kerrottava hiukan Puu-Linnanmaasta. Uutta modernia puurakentamista ja viihtyisiä, rauhallisia pihoja. Pensasaitoja ja kujasia. Siellä on todella viehättävä miljöö. Alue sai puupalkinnon 2003, Oulun kaupungintalon aulassa oli noihin aikoihin pienoismallikin alueesta. Alkuvuosina pihoilla vaelteli opiskelijoita ja ulkomaalaisia asiantuntijoita tutustumassa. Väitöskirjakin on Puu-Linnanmaasta tehty.
Toinen asia on sitten se, kun sinne muutetaan tai sieltä lähdetään pois. Kuinka lähelle pääsee isolla kuljetusautolla? Huomasimme sen jo peräkärryn ja Subarun kanssa; pitkä auto ja pitkä peräkärry eivät tahtoneet mitenkään sujua ovelle. Varastot, aidat ja istutukset joutuivat vaaraan.
Huomasimme, että on helpointa rullata peräkärry ihmisvoimin ovelle, lastata se siinä ja työntää väljemmille vesille, auton vetokoukkuun. Subaru parkkeerattiin odottamaan parin mutkan taakse, sieltä se mitään kolhimatta veti kuormansa kadulle. - Kai se näytti hoopon hommalta, mutta mitäs siitä. Lastasimme aamulla, vedimme kuorman Hailuotoon, siellä lava tyhjäksi ja takaisin. Illalla tavaraa laatikoihin, aamulla taas lastaus. Sitä rataa.
Tietenkään tavaroiden kuljetus ei ollut ihan jokapäiväistä, mutta kyllä se päätyö oli. Välillä piti poimia mökillä mansikoita, myöhemmin vadelmia ja mustaherukoita. Ohimennen silmäiltiin tyrnipesaita; joko nuokin kypsyvät samaan ruuhkaan! Onneksi tyrnit pitivät normaalin kypsymisaikansa, eivätkä hullaantuneet kuumista päivistä.
- Kuvassa mansikoita laiteltuna pakastusta varten; mataliin astioihin ja pergamentin päälle. Sillä tavoin ne eivät pakastu isoiksi möykyiksi. Irtoavat astioista kun on paperi alla ja voidaan kaataa jäisinä "rahasäiliöihin"!
Lauttamatka on noin 7 km, ajassa alle puoli tuntia. Sinänsä ihan mukava mietiskelytauko! Voi kirjoittaa kauppalistan tai muuta suunnitella. Luonto on alinomaa ilmettään vaihteleva. Tuulee, joskus ei, useimmiten kyllä. Helteisinä iltoina katselimme ukkosrintamia eri puolilla meren yllä. Horisontia riitti. Syyspuolella merimetsot alkoivat pitää kokouksiaan merimerkissä. Laskettiin, montako nyt? Ennätys taisi olla 15 pitkäkaulaa. Jotenkin käärmemäinen on olemuksensa.
Eihän se muuttaminen yhtämittaista raatamista ollut, päivälepo kuului asiaan. Ja minulta kului aikaa aivan joutenkin. Usein vain katselin kun tarmokas isäntä purki tai uudelleen kokosi kaappeja ja hyllyjä. Pienempään tilaan menivät ja kevyemmät olivat osina liikutella!
torstai 6. marraskuuta 2014
Roope-Ankan rahasäiliö
Vaivoin saimme puserretuksi päätöksen talon ostosta. Kun ei ilmennyt mitään sellaista seikkaa, joka olisi pistänyt tosi kovasti hanttiin.
Kauppa tehtiin ja ruvettiin miettimään, mitä nyt.
Ei ole järkevää asua kahdessa paikassa. Siltä tuntui.
Piti tyhjentää Oulun osake kaikkine kamoineen Vuosikausia oli puhuttu, että olisi hävitettävä turhaa tavaraa. Suuri nuotio tehtävä, se oli minun ehdotukseni. - Ymmärsimme nyt, että liian kauan menisi, jos muuton yhteydessä ryhtyisimme samalla lajittelemaan tavaraa poistettaviin ja säilytettäviin. Jo pelkästään vanhentuneiden mappiaineistojen hävittämisessä menisi aikaa. Arveltiin, että sittenpähän syksyllä Hailuodossa puhdetöinä revitään ja silputaan...
Tarmokas isäntä meni seuraavana aamuna Linnanmaan prismaan ja toi sieltä tyhjiä laatikoita niin paljon kuin Subaruun mahtui. Laatikot pinottiin olohuoneeseen. Siitä alkoi kaaos siinä asunnossa. Rompetta esiin ja ei kun laatikoihin.
Ensin piti kuitenkin viedä Roope-Ankan rahasäiliö; niitä on useitakin. Tässä yksi.
Aivan oikein, marjoja siinä on. Tyrniä.
Kun taloudessa syödään paljon marjoja, raakana, sellaisenaan. Ei tehdä mehuja, ei hilloja, ei hyytelöitä. Minkä nyt joskus vähän aronia-omenahilloa. Pakastetilaa tarvitaan paljon, ehkä nykyisellään 1000 litraa. Tuollainen irtopakastaminen on ollut käytäntönä, mahtuu enemmän. Siinä on tosin omat niksinsä, etteivät pakastu yhdeksi köntäksi.
Päättelimme, että Hailuodon taloon tuli viedä ensiksi tyhjä/tyhjiä pakastekaappeja, ja niihin sitten eri konstein kuskata jäisiä marjoja. Niitä oli vielä keväälläkin jäljellä; uuteen satoon päästiin.
Jos huushollissa on iso määrä pakastetilaa, on kaappeja ja arkkuja sijoiteltava moneen paikkaan. Tässä tulee eteen portaat; asunto oli kahdessa kerroksessa.
Muutama pakastesäiliö oli yläkerrassakin, kaappimallinen "rahasäiliö". Portaat ovat nätit, mutta kiemuraiset niinkuin näkyy, ei niissä ole montakaan samankokoista askelmaa.
Melkoinen muljaaminen oli vanhalla pariskunnalla kun kaappia alas tuotiin, kun ei saa mistään otetta ja pystyssä on tuotava. Muut pakasteet olivat onneksi alakerrassa.
Ensimmäisessä peräkärrykuormassa tuotiin siis pakastekaappi ja ....omenapuun taimia. Haettiin Lassilan puutarhalta Tyrnävältä. Nordland-omenapuita. Lassilan Pentti on ne itse varttanut ja kasvattanut, niiden väitetään kestävän pohjoisia olosuhteita. Jopa Sallassa asti, sanoi Pentti.
Eli Hailuodossa ensimmäinen työ oli kantaa pakastekaappi saunatupaan; se olikin kevyt vaakatasossa kantaa.
Ja sitten omenapuun taimet maahan.
Talon nurkalla varjossa näkyy pussukoissa muitakin ostoksia. Isäntä itse muistelee, että Lassilan puutarhalta tarttui mukaan myös tyrnin ja mustaherukan taimia. Niistähän toivon mukaan saadaan tulevaisuudessa rahasäiliöiden täytettä.
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Elämä on laifia...
Näin lausui tunnettu ajattelijamme.
Puhutaan myös elämänkaaresta. Ensin noustaan lapsuudesta kohti nuoruutta ja aikuisuutta. Elämän keskipäivässä pitäisi olla saavutettuna se mitä elämältä toivoi, sillä sitten kaari alkaa vääjäämättä laskea kohti vanhuutta.
Jostakin vanhuksesta sanotaan, että hän on tullut lapseksi jälleen, toisten holhottavaksi ja huollettavaksi.
Oman äitini elämässä seurasin järkytyksellä näitä vaiheita. Lapsena ei vanhemmille sanottu vastaan, sellainen oli kasvatus. Äiti saattoi äsähtää ja isä murahtaa; siitä tiedettiin asettua.
-Pitkään nuoruusaikaa ja aikuisuuttakin kuuntelin äidin mielipiteitä. Aina ikäänkuin jännäsi, mitähän äiti tästäkin sanoo. Äiti oli nimittäin perheessä se joka sanoi, isä enimmäkseen kuunteli.
Isä kuoli kun olin nelissä kymmenissä. Samoihin aikoihin me lapset rupesimme "kohoamaan" äidin yläpuolelle; hän rupesi turvautumaan lapsiinsa ja jopa kyselemään neuvojamme. Minua järkytti tämä; temperamenttinen ja räväkkä kommentoija-äiti alkoi vaieten kuunnella keskustelujamme.
Äiti eli yli 90-vuotiaaksi. Loppuaikoina etenkin lähempänä asuvat veljeni pitivät hänestä kärsivällisesti huolta. Minä soitin äidille vuosikaudet joka sunnuntai-ilta, tuntikausia kuuntelin tauteja ja kolotuksia ja koetin tehdä rauhoittavia diagnooseja.
Nyt vanhimmat lapsemme ovat jo perheellisiä, omissa ammateissaan ja monet pitemmälle kouluttautuneita kuin me vanhemmat.
"Pitääköhän ne meitä ihan huppanoina", on mieheni joskus kysellyt, ehkä puolileikilläänkin.
Kun meillä tämä talon osto oli hamlet-vaiheessa, ottaako vai jättääkö, pyysimme vanhimman pojan katsomaan paikkaa. Ikäänkuin vähän pelotti, mitä lapset tästä hankkeesta sanovat. Jopa kainostutti kertoa heille, mihin olimme ryhtymässä. Tuntui, että lasten ymmärrys on kohonnut omaa ylemmäksi. Ruvettiin turvautumaan heidän arviointikykyynsä.
No, poikahan lähti kanssamme katsastamaan Hailuodon taloa. Asteli pihoilla isänsä kanssa. Ihmetteli vanhoja rakennuksia ja suuria pihapuita. Hypisteli nuottamökissä sarvia, moose calling-miehiä kun on. Päivitteli jyhkeää uunirakennelmaa.
Poika tutki asiantuntevasti mittaritaulua päärakennuksen takapihalla ja auttoi tulkitsemaan sen lukemia. Isäänsä kiinnosti tietää, millainen olisikaan talon sähkönkulutus; sähkölämmitys ja korkeat huoneet. Ja hyytävä merituuli. Pysytäänkö sulana talvella.
Lopulta esitimme kysymyksen; onko tämä ihan pähkähullu suunnitelma. Poika mittaili tanhuita, mietti mitä sanoisi.
"Mutta pystyttekö te asumaan täällä?" kysyi lopulta. Ei kieltänyt eikä käskenyt vaan esitti huolensa.
Nuorempi poika Helsinigistä pisti tekstarin: "Jaa, vai talo saaristosta! Kai siellä on palvelut?"
Huoli siinäkin pilkisteli.
Myöhemmin kesällä joku läheisistä tiedusteli vaivihkaa, mahtaako se Sepe, pelastushelikopteri, mahtaako liikehtiä tänne. Kaikkea olivat ajatelleet, huomasimme.
Että miten ne huolletaan sinne saarelle kun oikein vanhoiksi tulevat. Sitä taisivat miettiä.
Niin se on. Elämän kaari.
Puhutaan myös elämänkaaresta. Ensin noustaan lapsuudesta kohti nuoruutta ja aikuisuutta. Elämän keskipäivässä pitäisi olla saavutettuna se mitä elämältä toivoi, sillä sitten kaari alkaa vääjäämättä laskea kohti vanhuutta.
Jostakin vanhuksesta sanotaan, että hän on tullut lapseksi jälleen, toisten holhottavaksi ja huollettavaksi.
Oman äitini elämässä seurasin järkytyksellä näitä vaiheita. Lapsena ei vanhemmille sanottu vastaan, sellainen oli kasvatus. Äiti saattoi äsähtää ja isä murahtaa; siitä tiedettiin asettua.
-Pitkään nuoruusaikaa ja aikuisuuttakin kuuntelin äidin mielipiteitä. Aina ikäänkuin jännäsi, mitähän äiti tästäkin sanoo. Äiti oli nimittäin perheessä se joka sanoi, isä enimmäkseen kuunteli.
Isä kuoli kun olin nelissä kymmenissä. Samoihin aikoihin me lapset rupesimme "kohoamaan" äidin yläpuolelle; hän rupesi turvautumaan lapsiinsa ja jopa kyselemään neuvojamme. Minua järkytti tämä; temperamenttinen ja räväkkä kommentoija-äiti alkoi vaieten kuunnella keskustelujamme.
Äiti eli yli 90-vuotiaaksi. Loppuaikoina etenkin lähempänä asuvat veljeni pitivät hänestä kärsivällisesti huolta. Minä soitin äidille vuosikaudet joka sunnuntai-ilta, tuntikausia kuuntelin tauteja ja kolotuksia ja koetin tehdä rauhoittavia diagnooseja.
Nyt vanhimmat lapsemme ovat jo perheellisiä, omissa ammateissaan ja monet pitemmälle kouluttautuneita kuin me vanhemmat.
"Pitääköhän ne meitä ihan huppanoina", on mieheni joskus kysellyt, ehkä puolileikilläänkin.
Kun meillä tämä talon osto oli hamlet-vaiheessa, ottaako vai jättääkö, pyysimme vanhimman pojan katsomaan paikkaa. Ikäänkuin vähän pelotti, mitä lapset tästä hankkeesta sanovat. Jopa kainostutti kertoa heille, mihin olimme ryhtymässä. Tuntui, että lasten ymmärrys on kohonnut omaa ylemmäksi. Ruvettiin turvautumaan heidän arviointikykyynsä.
No, poikahan lähti kanssamme katsastamaan Hailuodon taloa. Asteli pihoilla isänsä kanssa. Ihmetteli vanhoja rakennuksia ja suuria pihapuita. Hypisteli nuottamökissä sarvia, moose calling-miehiä kun on. Päivitteli jyhkeää uunirakennelmaa.
Poika tutki asiantuntevasti mittaritaulua päärakennuksen takapihalla ja auttoi tulkitsemaan sen lukemia. Isäänsä kiinnosti tietää, millainen olisikaan talon sähkönkulutus; sähkölämmitys ja korkeat huoneet. Ja hyytävä merituuli. Pysytäänkö sulana talvella.
Lopulta esitimme kysymyksen; onko tämä ihan pähkähullu suunnitelma. Poika mittaili tanhuita, mietti mitä sanoisi.
"Mutta pystyttekö te asumaan täällä?" kysyi lopulta. Ei kieltänyt eikä käskenyt vaan esitti huolensa.
Nuorempi poika Helsinigistä pisti tekstarin: "Jaa, vai talo saaristosta! Kai siellä on palvelut?"
Huoli siinäkin pilkisteli.
Myöhemmin kesällä joku läheisistä tiedusteli vaivihkaa, mahtaako se Sepe, pelastushelikopteri, mahtaako liikehtiä tänne. Kaikkea olivat ajatelleet, huomasimme.
Että miten ne huolletaan sinne saarelle kun oikein vanhoiksi tulevat. Sitä taisivat miettiä.
Niin se on. Elämän kaari.
tiistai 4. marraskuuta 2014
Miltähän talo näyttää sisältä?
Näitä mietimme kun astelimme ulko-ovesta lasiverannalle, eteiseen. Talo rupesi heti nuortumaan; kiva kuiva tuoksu ja vaaleaa puuseinää, lakattua lattiaa.
Sirot valkoiset pariovet auki ja päästiin keittiöön.
Vanha leivinuuni ja puuhella hallitsivat takaseinää. Sanottiin olevan ihan toimivia, ainakin uunin. Kerrottiin, että vielä on Hailuodssa muistissa se muurari, joka nuo aikoinaan muotoili. Nimeä ei sillä hetkellä muistettu, mutta tunnettu ja arvostettu oli.
Vanhan lieden kulmilta alkoi keittiökaapin rivistö, koko seinänmitan, ja vähän seuraavallekin seinälle nurkasta kääntyi. Onko ehkä Domus-keittiö, mietin, kun en juuri tyyleistä tiedä.
Tarvitaanko me näin suurta keittiötä, ajattelin kun siirryimme jyhkeän ruokapöydän ohi olohuoneeseen, saliin, tai miksi sitä nimittäisi.
Se huone näyttikin tosi korkealta, ehkä neljässä metrissä korkeimmillaan. Vaikka talo ulkoapäin näytti huolestuttavan matalalta, sisällä sen korkeus tuntui kasvavan.
Nyt huomaan, että sisältä on otettu varsin vähän kuvia. Koko kesä meni niin kovassa tohinassa, ettei kuvaaminen tullut mieleen. Sitäpaitsi kun tavaraa ruvettiin tuomaan, huoneet joutuivat totaaliseen kaaokseen, joka vieläkään ei ole oikein asettunut. Mahtavat kattopalkit ja kurkihirret kannattelevat rakenteita
Tämä kuva on uudemmasta osasta, laajennuksesta. Jostakin papereista huomasimme, että laajennuksen toimittajana oli ollut Pyhännän Rakennustuote.
Huonetilat jatkuvat tästä vielä siiveksi oikealle. Kylpyhuone, kamari, ja portaitten kautta pääsee parvelle.
Katselimme myös ulkorakennuksia; nuottamökki, se Tonttulaksi ajattelemani, autotalli, varasto ja pikkuruinen navettakin. Erillisessä saunarakennuksesta löytyi takkahuone, jossa voisi vaikka asua. Sauna oli mielestämme koko jutun hienoin, vaikkakin päältäpäin säiden pieksämä! Tosi leuhakat lauteet, aitokiuas. Vieressä sähkökiuas; mistähän syystä molemmat?
Ulkoapäin katsellen talossa oli monia arveluttavia seikkoja, hilseilyä maaleissa seinissä ja kattopelleissä. Ja onko vanhemman osan ullkakolla eristeitä tarpeeksi? Matala perustus, jonka rakenteesta ei saanut selvää.
Sensijaan sisällä tuli ymmärrys, että talo on saneerattu sen ajan tason mukaan lujasti ja laadukkaasti.
Lähdettiin pikkukämpälle mietiskelemään, mitä tehdä.
Madeltiin ryömintävaihteella syrjäistä metsätietä, Subaru jurrasi hietikossa ja väliin lillui liejussa.
Kiikaroitiin merikotkan pesää. Sieltä se tyytyväisenä katseli. Siinä kodissa näytti katto olevan todella korkealle.
Sirot valkoiset pariovet auki ja päästiin keittiöön.
Vanha leivinuuni ja puuhella hallitsivat takaseinää. Sanottiin olevan ihan toimivia, ainakin uunin. Kerrottiin, että vielä on Hailuodssa muistissa se muurari, joka nuo aikoinaan muotoili. Nimeä ei sillä hetkellä muistettu, mutta tunnettu ja arvostettu oli.
Vanhan lieden kulmilta alkoi keittiökaapin rivistö, koko seinänmitan, ja vähän seuraavallekin seinälle nurkasta kääntyi. Onko ehkä Domus-keittiö, mietin, kun en juuri tyyleistä tiedä.
Tarvitaanko me näin suurta keittiötä, ajattelin kun siirryimme jyhkeän ruokapöydän ohi olohuoneeseen, saliin, tai miksi sitä nimittäisi.
Se huone näyttikin tosi korkealta, ehkä neljässä metrissä korkeimmillaan. Vaikka talo ulkoapäin näytti huolestuttavan matalalta, sisällä sen korkeus tuntui kasvavan.
Nyt huomaan, että sisältä on otettu varsin vähän kuvia. Koko kesä meni niin kovassa tohinassa, ettei kuvaaminen tullut mieleen. Sitäpaitsi kun tavaraa ruvettiin tuomaan, huoneet joutuivat totaaliseen kaaokseen, joka vieläkään ei ole oikein asettunut. Mahtavat kattopalkit ja kurkihirret kannattelevat rakenteita
Tämä kuva on uudemmasta osasta, laajennuksesta. Jostakin papereista huomasimme, että laajennuksen toimittajana oli ollut Pyhännän Rakennustuote.
Huonetilat jatkuvat tästä vielä siiveksi oikealle. Kylpyhuone, kamari, ja portaitten kautta pääsee parvelle.
Katselimme myös ulkorakennuksia; nuottamökki, se Tonttulaksi ajattelemani, autotalli, varasto ja pikkuruinen navettakin. Erillisessä saunarakennuksesta löytyi takkahuone, jossa voisi vaikka asua. Sauna oli mielestämme koko jutun hienoin, vaikkakin päältäpäin säiden pieksämä! Tosi leuhakat lauteet, aitokiuas. Vieressä sähkökiuas; mistähän syystä molemmat?
Ulkoapäin katsellen talossa oli monia arveluttavia seikkoja, hilseilyä maaleissa seinissä ja kattopelleissä. Ja onko vanhemman osan ullkakolla eristeitä tarpeeksi? Matala perustus, jonka rakenteesta ei saanut selvää.
Sensijaan sisällä tuli ymmärrys, että talo on saneerattu sen ajan tason mukaan lujasti ja laadukkaasti.
Lähdettiin pikkukämpälle mietiskelemään, mitä tehdä.
Madeltiin ryömintävaihteella syrjäistä metsätietä, Subaru jurrasi hietikossa ja väliin lillui liejussa.
Kiikaroitiin merikotkan pesää. Sieltä se tyytyväisenä katseli. Siinä kodissa näytti katto olevan todella korkealle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)