Kesähuumaus

On kai tämä takapajulaa, mies mutisi ja kierteli pihaa, kun ensikerran tulimme tälle tanhualle.
 Jälkeenpäin ymmärsimme, että pihaa ei ollut juuri hoidettu viimevuosina, siihen olivat inhimilliset ja hyvin ymmärrettävät syyt.

Kuitenkin talven litistämä pitkä kuloheinä ei ilahduttanut silmää. Kevään armoton valo paljasti ympäristön tilan; niinkuin aamun valo näyttää kuluneet kasvot peilissä.

Vanha mahonkivene pihan reunalla, alastomana ja pehmenneenä. Se tuntui kuiskailevan menneitten majan kieltä.

Niin kuin aiemmin täällä kerroin, käsitys paikasta muuttui positiiviseen suuntaan, kun menimme taloon sisälle. Paikka ryhdistyi ja nuortui. Ummistimme silmät ulkopuolen näennäiselle rappiolle.

Ostin puutarhalta kukantaimia; orvokkeja, samettiruusuja, pistin krasseja itämään. Raahattiin istutuslaatikoita ja säkkikaupalla multaa. Selkä kihelmöiden istutin taimia ja asettelin ruukkuja, patoja ja altaita eri puolille pihaa. Jotenkin piti ulkoista ankeutta kirkastaa. Kai tulijan katse osuu ensiksi helottaviin kukka-asetelmiin. Niin ajattelin.


Mutta silloin emme uskoneet, millaisen vallankumouksen kesä toisi! Kesä pisti paremmaksi, se kohotti talven alta kasvustonsa. Kevään ihme. Se on klisee, mutta niin vain tulee todeksi vuosi vuodelta.

Vanha omenapuu alkoi puskea nuppuja, niin punaisia ja niin kuhmuraisista oksistaan!
 Mutta avautuessaan kukat kuohuivat valkoisena huntuna sinitaivasta vasten. Kesä kuin morsian!

Ja sembramänty!

Unikko ja juhannusruusu

Tuoksuvatukka.

Pioni. Ihana ja täydellinen.

Keskikesällä horsmat kuorruttivat vihdoin vanhan veneen alastomuutta, verhosivat violettiin, kaipauksen väriin. Joku rakasti tätä pihaa; horsmien seassa keisarinkruunu versoo entisellä paikallaan. Joku rakasti ja tähän minut istutti, tässä kukin, joka kesä!

Nyt marraskuun hämäryydessä vene on taas paljaana. Mutta ensi kesä nostaa taas vihreän uhkeutensa ja puhkeaa kukkaan. Siinä toivossa!