Translate

maanantai 30. toukokuuta 2016

"Ennen juhannusta juurtuu vaikka koivuhalko..."


Näin sanottiin Savossa minun lapsuudessani. Tosin savolaisten puheissa väitetään olevan liikaa hiivaa. Oli miten oli, mutta keväällä kasvuvimma on luonnossa suurimmillaan. Vihreää puskee kaikkialta.

Meillä on tässä pihatien suulla hopeapaju, joka oksa pyrkii ojentautumaan tielle päin liikenteen esteeksi.
Siitä isäntä sahasi paksun oksan pois.


Oksan leikkaaminen tapahtui viime lokakuussa, kuva on tosin otettu nyt keväällä. Leikkauspinnasta näkyy, että taisi olla lahonvikaa tai muuta tummennnusta oksassa.



Syksyllä oksat pätkittiin ehkä 70 cm:n mittaisiksi, toinen pää teroitettiin lyijykynän terän muotoon. Pätkät  paukutettiin lekalla maahan, pihan laidoille. Sitten ne unohdettiin talveksi.

Keväällä sitten alettiin tehdä tarkastuskierroksia; mahtaako pölkkyihin puhjeta silmut. Pitkään näytti epätoivoiselta. Ei mitään; kuivaneet ovat.

Mutta sitten! Nyt jo näkyy. Silmuja ja isompiakin lehtiä.


Ei pölkyille mitään istutuskuoppia kaivettu, lekalla vaan lyötiin maan sisään jonkun matkaa.



Ohuemmissa latvapätkissä ja varjoisassa paikassa silmut ovat pienemmät. Mutta kuitenkin, liikahtaneet ovat! Kevään ihme, sitä tämä on. Mielenkiintoista seurata kesän mittaan...

lauantai 28. toukokuuta 2016

Oma maa, mansikka?

Tämä on murhenäytelmä mansikkamaalta. Korutonta kertomaa.

Mökillä, tuolla manner-Suomessa, olemme vuosia kasvattaneet mansikoita omiksi tarpeiksi. Sato on ollut vaihteleva, monia vitsauksia on viljelmämme kohdannut. Joka kesä on kuitenkin mansikanmakuun päästy. Joskus hyvinkin.

Viime kesän kuvia.


Makeita. Myös haikeita kuvia. Katovuosi näyttää todennäköiseltä.

Syksyllä lokakuussa kaikki näytti vielä hyvältä.


Mutta keväällä! Suurin osa taimista näytti tuhoutuneen. Epäilen myyrää, sillä kuivuneet kasvustot olivat tavallaan "irti". Käsin keräsin kärryyn ja kompostiin.

Jäljelle jääneetkin pehkot ovat pieniä ja kutistuneita. Juhannuksen aikoihin tämä viljelmä on aina kukkinut komeasti. Miten käynee nyt. (Kuvat on otettu sen jälkeen kun helteisen lauantaipäivän olin irrotellut kuollutta kasvustoa.) Kamalan näköinen, sen myönnän!

Mikäpä siinä muu auttaa kuin uusia taimia.!

Nämä odottelevat vielä tuolla talon takana varjossa istutusta.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Hailuodon Santonen ja Käpykaara

Jos laittaa googleen tuon Santosen, tulee ehdotuksia paikoista jotka alkaa 'Sant...' Näitä pyhimyksiin liittyviä paikkoja maailmassa riittää, Santonen ei kuulu niihin. Nimi johtuu hiekasta, sannasta.
Käpykaara tuottaa nettihaussa vain ehdotuksia käpykaartista ja muusta asiaan kuulumattomasta. Kartta selventää!


Merikartta! Niin on, meren keskellä on koko Hailuoto ja ennen muuta sen itäisin niemi, Santonen. Käpykaara on tuo ruskealla piirrelty viivasto; hiekkaharjanteet. Arvelen, että joskus 1400-luvulla Santosen rantaviiva hahmottui noiden harjanteiden paikalle. Käpykaara ei muodosta yhtenäistä "vallia", vaan siinä on mutkia, katkeimia ja kiemuroita.
Voi kuvitella, kuinka Perämeren myrskyt kuohuivat hiekkasärkkien välissä ja alinomaa muotoilivat niitä uudelleen. Lopulta asettuivat paikoilleen, vaikka tuuli myös siirtelee kuivaa hiekkaa. -Harjanteiden väliin jäi alkuun merenlahti, joka myöhemmin kuivui suoksi. Leviänmaansuo. Itäänpäin maasto kohoaa Huikunkankaaksi.
Käpykaarantie seurailee harjannetta, kartassa katkoviivalla merkitty. Vaskeen on lauttarannasta viitisen kilometriä, siitä saa mittakaavan etäisyyksiin. Niemen poikki metsiä myöten tulee jotain 3-4km, joutuin sen kävelee.
Ympärivuoden asutusta on vain etelärannalla.

Ja sitten kuvia Käpykaarasta!

Jäkäläkankaan taustalla kiemurtaa ja polveilee Käpykaara. Jäkälikkö paistaa vaaleana.

Ihastuttavaa maastoa. Tulee ahneus; käveltäiskö vielä tuolla harjanteella! Kuva on näpsäisty vauhdissa auton ikkunasta, siitä heijastukset.

Taustalla vaaleana Käpykaaran rinteitä.

Kuvaajalle avautuu aina vain "ihanampia" näkymiä. Tuosta vielä kuva!


Jossakin matkailuesitteessä varoiteltiin turisteja Hailuodon metsäteistä. Voi upota hiekkaan tai ehksyä. Kuivana hiekka jauhautuu pehmeäksi. Näkee metsissä, kuinka on ruvettu ajamaan vierestä kun yksi uoma on liian pehneä. Teitä ja risteyksiä riittää ja jyrkkiäkin rinteitä. Santosen kapealla niemellä ei kylläkään eksy, mutta santa voi olla upottavaa täälläkin. Ajotaitoa tarvitaan, ei niinkään painavaa kaasujalkaa. Neliveto ja ryömintävaihde.

Hailuotolainen kirjailija Helvi Juola on muistellut lapsuutensa marjamatkoja 1940-luvun puolivälissä. Saatettiin levähtää Käpykaaran pookissa, merimerkissä, ja sai katsella merelle. Ehkäpä se sijaitsi täällä Santosen itäpäässä. Taustalla näkyy masto Huikun nokalta, nykyajan tiedonvälittäjä sekä maalla liikkuville että merenkävijöille.

Santosen luonto on metsänsamoilijalle parhaimmillaan toukokuussa. Maasto on kuivaa, ilma raikasta ja vilpoisaa eikä ole vielä sääskiä.


Käpykaarassa kulkijan on syytä pysähtyä ja olla hiljaa. Näkee ja kuulee luonnon elämää. Sitä ainutlaatuista ja uniikkia.

 Leviänmaansuolta tiheiköstä sinua saattaa tarkkailla hirvi.

Tai korkean kuusen latvassa maisemaa vartioi äänetön kotka.


perjantai 13. toukokuuta 2016

Taitaa tulla kesä...!

Näin laulettiin koulussa. Nyt laulu on juuri ajankohtainen.

"Joka kevät on ihme uus", näinkin joku runoili. Vanhahtava ilmaisu, mutta totta sekin.

Ihminen havahtuu ja innostuu kesästä. Meilläkin käytiin taas se tavallinen keskustelu....siis että kai me käydään samalla reissulla puutarhamyymälöisssä....
Aina niissä keväisin pitää käydä, vaikka katselemassa. Ja jotakin tulee ostetuksikin, ainakin näitä tavallisia.


"Viljelykset" tarkastetaan myös. Viime talvena myyrät taisivat syödä mansikkapuskat juurineen. Vadelmassa on samaa vikaa kuin ennenkin; osa varsista ei näytä avaavan silmujaan. Tyrnipensaita on lumi "halkonut". Mietittiin "kirves puun juurella", joko isketään vanhimmat poikki juuresta. No, kirveellä ei tyrnipuuhun pysty, saha on purevampi.
Herukat voivat hyvin, ne ovat oikeita Pohjolan kasveja, varsinkin isännän suosikki Öjebyn.

Lamoherukka kivikasan päällä kukkii jo!

Vielä muutama viikko sitten pihamaata peitti lumi. Mutta sieltä vaan noustaan; pienin ensin!

Hänen Jalosukuisuutensa, rouva Pioni! Tervetuloa!

Ja vanha jokapihan perenna, keisarin kruunuksikin sanottu. Nousehan sinäkin!

 Talon päätyseinämälle oli saapunut hyvin pakattu lähetys; "saa avata keväällä", saatesanoin.

Vanha omenapuu, uuteen kasvuun lähdössä.

Ensimmäiset koivun lehdet, pienet ja auringossa läpikuultavat. Tähtinä kuusten tummuutta vastaan.
Keväällä valo tuntuu kirkkaimmalta. Sydänkesällä lehtipuut luovat maastoon enemmän varjoja.

Vihertävä kunniavartio kylätien varrella.

Täällä saarella keväällä on myös eräs erityisen mullistava ilmiö. Meri lopettaa mykkäkoulun! Koko talven se on ollut vaiti; vankina jääkuoren alla. Nyt se ilmoittaa olemassaolonsa heti kun ulko-oven avaa. Pauhu kuuluu, vaikka meri ei meidän pihalle juuri näy.

Ja rannalla! Ihana nähdä teidät, pienemmät ja suuremmat aallot!
Lukekoon meren kirjoitusta hietikolta, ken taitaa veden kielen.

"Päivien kimallus" ja veden vilkkuna, niitä ei väsy katsomaan.

Etelätuulen kohinaa ja kuohuja videolla:


maanantai 2. toukokuuta 2016

Viimeisiä jäitä

Perämeri luo jääpeitteensä.
"Aalto vapaa välkkyilee..."


Karikoille kasautuu liikkuvia jäitä. Jäävuoria.

Veden pinnalla ajelehtii sulavia jäitä. Vesi näyttää hyvin kylmältä.


Meri kukkii! Valkoiset jääkimpaleet loistavat aamun auringossa.


Vasken rannalla näkyy vielä valkoista yhtenäistä jäälakeutta.

Vapaa vesi laajenee. Etualalla tapaninpäivänä rannalle vyöryneitä jäämassoja.

Pajun muisto talvesta:


Sitkeä paju toipuu kyllä!