Jouluna päivän pituus oli 3 ja puoli tuntia. Nyt noin 10 tuntia. Sen huomaa, varsinkin illalla. Vaikka aurinko laskee puoli kuudelta, vielä seitsemän maissa ulkona näkee ihan hyvin liikkua.
Aurinko nousee puoli kahdeksan tienoilla ja pian se jo kultaa suuren kuusen latvan.
Pian valo yltää pihakuusten yläoksiin ja lahokoivun latvukseen.
Auringonpaiste on ollut kuitenkin harvinaista viime viikkoina. Pilvistä, tuiskua ja lumikinoksia!
Kevyttä pakkaslunta on palloina puiden oksilla, tolppien päissä, kaikenlaisen ulkotavaran katteena.
Vaikka ollaan lähellä meren rantaa, lumi pysyy pienissäkin oksissa. Kovia tuulia ei ole ollut.
Puutarhaa vartioi pallopäiden rivistö. Toivotaan, että hirvetkin näitä säikähtävät.
Luonnossa on nyt melko vähän väriä. Harmaalla murrettuja himmeitä sävyjä; rauhaa tuova näkymä!
Eniten vihreyttä löytyy haavan kyljestä. Leveä jäkälähymy. Kevät tulee, kunhan joutuu.
Liikuntapaikkoja! Niitä pitää olla! Naapurikaupungin luottamustoimissa sen kyllä huomasi.
Latuja, pururatoja, kiipeilyseiniä, luistelukenttiä, skeittipaikkoja, kaikenlaisia pelihalleja, uimahalleista puhumattakaan.
Kaikkea pitää olla; ihmisen pitää päästä vaivattomasti ja tasapuolisesti ja edullisesti liikkumaan.
Jopa koirille tulee saada puisto, johon on autolla hyvä pääsy.
Verovarat, verovarat, ne tulkoot kaikkien hyväksi.
Täällä Hailuodon Vasken rannalla liikkumaan pääsee heti ulko-ovelta, ihan ilmaiseksi. Ylellisesti riittää rantahietikoita, metsäpolkuja, jäkäläkankaita. Sen kun menee!
Talvi on eri asia.
Tänä syksynä pystyimme pitämään metsäpolut auki "juoksemalla" melko pitkään. Lunta oli vähän. Ei vieläkään tosin kuin noin 30cm, mutta kyllä se polkuja tukkii ja tekee kulkemisen vaikeaksi.
Tuosta mentiin pitkin kesää, syksyä ja talvea. Taitaa umpeutua?
Sauvojen kanssa viimeksi rannalle menty.
Enää aavistus kuntopolusta.
Ei hätää! Meillä on Stadion!
Stadionin kenttämestari menee siellä. Mies ja kapea kola. Niin syntyy kuntoiluareena.
Tässä on Stadionin etusuora.
Alueen mallina on Ateenan muinainen stadion; hevosenkengän muoto. Tästä se alkaa!
Takakaarteeseen muotoutui shikaani. On hidastettava, että pysyy radalla.
Hiittisuora, takasuora.
Ateenan muinaisen stadionin juoksurata oli 420m:n pituinen.
Meidän kenttämestarin avaamaan urheilualueeseen kuuluu myös stadionin viereinen lämmittelykenttä. (Eikö sellainen kuulu olla, ollaan nähty kuvia kun Usain Bolt verryttelee lämmittelykentällä ennen satasen rykäisyä.)
Meillä stadioniin liittyvä polkuverkosto on sillä tavalla pitkä, että kaikkiaan tulee kulkeneeksi kokonaisen kilometrin, jos yhteen mittaan kaikki labyrintit kiertää.
Näissä on vielä sellainen kenttämestarin suunnittelema juju, että ei voi mennä ympyrää; välillä on palattava omia jälkiään takaisin. Koko systeemi tulee kierretyksi kahteen kertaan. Siitä tuo kilometri kertyy. (Mainitsi suunnitelmaan vaikuttaneen lisäksi pohjois-Pohjalainen tapa nimittää paikkoja. Tällaiset nostalgiset ja jämerät paikannimet kuin Haisunperä, Möykkyperä, Näsälänperä, Rukkisperä ja Korvenperä mielessään lie kaikuneet kun umpiperiä polkuun teki.)
Että eikö ole yksitoikkoista niin lyhyttä kuntopolkua kiertää? Ei ole!
Jos juoksisi urheilukentällä, siinähän kierrettäisiin 400m:n rataa. Ajatellaan vaikka 10 000 m:n juoksua, eikö se ole ikävystyttävää; 25 kierrosta.
Meidän stadion-alueella on vaihtelevia näkymiä. Puiden katveita, puutarhan näkymiä, polkujen risteyksiä.
Stadionin rakenteet viimeisen päälle muotoiltuja! Risteys.
Olipa kerran mies, joka kolasi puolen kilometrin polun ja piti sitä auki läpi talven....Näinkin tämä juttu olisi voinut alkaa.
Kun kameroista siirretään kuvia tietokoneelle, varsinkin isäntä pistelee kansioille omantyylisiään lakonisia nimiä. Minun kuvauksistani jotkut näyttää saaneen nimen "puunlatvoja". No joo, niitäpä tuota on tullut kuvanneeksi, totta on.
Oikeastaan minulla on koko ikäni ollut "ystävyyssuhde" puihin. Melkoisen monessa paikassa olemme asuneet, mutta kaikkialla on ollut joku näkymä, jota jota ikkunasta mielellään katselen.
Useimmiten se on ollut kuusen, tai jonkun suuren puun hahmo.
Kaikkein vanhin puu-ystävä lienee tämä syntymäkodin rannan karsikkopetäjä. Muistan pikkulapsena seisoneeni sen juurella ja ihmetelleeni runkoon kaiverrettuja kirjaimia. Naulatkin muistan; puulaattoja oli kiinnitetty ison rantamännyn runkoon. Jälkeenpäin kuulin, että sillä tavalla laitettiin muistoksi tietoja edesmenneistä isännistä ja emännistä. Varmaan minulle kerrottiin jotakin siitäkin, koskapa karsikkopetäjän muisto on jotenkin juhlava.
Mistä lienee puiden ihailu alkanut, ehkä tuosta varhaislapsuuden elämyksestä.
Myöhemmin olen aina katsellut suuria puita ja ottanut niitä nimikokseni.
Sitä heti aamulla katsahtaa puukaveriinsa; maailma on paikallaan, ystävä ei ole kadonnut.
Suuri kuusi pellon takana suon laidalla kumpareella, Pattijoen Ylipäässä, ylväänä, muita korkeampana.
Haapa mökillä metsän reunassa, sitä voi tarkastella valoisina kesäiltoina makoillen, kun laittaa monta tyynyä pään alle.
Joskus tosin kolkkona kevätiltana latvassa istui pitkään mustarastas; kaikki maailman surut se piirteli laulullaan illan kajoon.
Nyt kuin mietin muita vanhoja juttuja, tulee mieleen kotona Savossa se valtava kuusi, joka kasvoi kaukana mäen harjalla. Ehkäpä se oli Tähysmäki, jota Yläpihan tuvan ikkunasta katselin. Mummokin sinne päin silmäili; "Kesä tulee, Tähysmäki vihertää".
Asuimme pitkään Juupajoen Salokunnassa. Siellä oli kaunis kuusimetsikkö lahden takana, heijastui tyyneen veteen.
Kiikarin avulla laskettiin puita; kuusikko sai nimen "47 kuusta".
Raahelaisen, merimies-Niken kanssa tuli keskustelua, mikä olisi Suomen kaunein puu. Hänen mielestään nämä Mellinselän rannan syyspihlajat olivat kauniit.
Marjat jäljellä, lehdet poissa. Tuossa taitaa olla myös Juupajoen eniten kuvattu pylväs. Kun maisemaa kuvattiin, pylväs "tuli" vääjäämättä mukaan.
Muutamalla puulla on ollut ihan oma nimensä. Tässä "Douglas"-kuusi. Istutettu pihalle 1984 tai seuraavana kesänä. (Tämän puun juurella otettiin merkkipäiväkuvia, paitsi lakkiaiskuvat rannassa.) Urheilumallista nuorisoa, oli päästy hyvinkin lusikoille...
Täällä Hailuodossa on tosi komeita puita; kuusia ja mäntyjä. Koivut kaatuilevat ja lahoavat vanhemmiten, samoin pihlajat ja lepät. Kaikissa niissä on oma ihanuutensa. "Niitä samanlaisia" kuvia huomaa ottaneensa yhä uudelleen.
Vasken uljas vanha mänty, merenkulkijoiden entinen maamerkki. Näkee, mistä suunnasta tuulet ovat tuivertaneet.
Mänty-herrat tien kahtapuolta, kunniakujana ja porttina.
Vanhan koivun latvus. Kertoneeko mutkaisista ja kovista elämänsä vaiheista.
Laho koivu. Tuulenpesä oksassaan.
"Puiden latvoja", kuvaajan vakiokohde.
Kauniita nuoria kuusia Paavon pihalla.
Kolmen kopla, komeita ja elinvoimaisia kuusia. Ei niiden kauneus kulu katselemalla, sen voin todistaa.
Pihapuita.
Jossakin oli juttua, että puut harrastavat yhteistyötä, auttavat ja suojelevat toisiaan. Mene ja tiedä.
Ainakin nämä näyttävät kallistuvan toistensa suuntaan.
Tarkemmin katseltuna ne "kiusaavat" edessään olevaa mäntyä. Lehtikuusi painaa oksillaan männyn latvaa, männyn latva on katkeillut ja monihaarainen.
Saattaapa puilla olla näkymätöntä kommunikointia. Tai sellaista, jota tyhmä ihminen ei havaitse.
Ainakin auringon puut ja kasvit ymmärtävät. Aurinkoa koko luomakunnan katsomo seuraa:
Kerään kiviä. Ehkä moni muukin kerää; kauniita, erikoisen muotoisia tai värikkäitä. Valkoisia pieniä kiviä olen taskuihini pistellyt pitkään.
Yleensä maasta tai vedestä poimittu kivi liittyy johonkin tapahtumaan. Se on tavallaan matkamuisto; kivestä muistaa aina tapahtuman ja tunnelman.
Kymmenisen vuotta sitten kävimme Tenolla. Poika heitteli perhoa, minä koetin ottaa kuvan, jossa siima olisi kokonaan ilmassa. Menihän siinä aikaa.
Mietteissäni siirtelin ja kääntelin rannalla vaaleaa kiveä. Siinä oli ovela reikä toisella puolen.
Ehkä poika huomasi tarkasteluni, koskapa lähtiessä totesi; sinä varmaan haluat tämän kiven... Otti kiven ja kantoi sen tien varteen autolle.
Tenon kivi.
Siinäpä se on ulkoportailla. Vesi jäätynyt kiven silmään. Tämä on mukava muisto; kesä ja Lapin avaruus.
On myös toisenlaisia muistoja.
Muutamana kesänä mökillä istuskelin kaivon kannella. Kuuntelin puhelimessa ikävää asiaa, pitkäveteistä ja väsyttävää. Kun sain soittajan lopettamaan, poimin kiven kaivon vierestä. Kivi oli rosoinen, tummaa ruosteista rosoa pinnallaan. Se kuvasi tunnelmaa.
Kun sitä tänään pyörittelin käsissäni, huomasin, että rosoa oli vain toisella puolen. Toiselta puolen tämä "ikävä kivi" onkin hyvin kaunis!
Tämän kiven sydän taitaakin olla vaalea ja kaunis! Onko siellä sisällä joku?
Vähän kun leikkii väreillä....
....johan löytyy hohtoa!
Oikeastaan itse asiankin suhteen on käynyt samoin; ei se niin ikävältä enää tunnukaan. Aika kultaa muistot. Jopa ruusunhohteen voi löytää entisistä murheista.
Kivien kanssa on kyllä sattunut hassujakin juttuja. Jonakin keväänä rehjustimme isännän kanssa jossain puron varressa. Tulvavettä siellä oli. Oli myös komeaa kuusikkoa polun varressa.
Huomasin kuusten alla pitkulaisen mukavannäköisen laattakiven. Siinäpä olisi porraslaataksi sopiva, ihastuin. -Sen kiven raahasi autolle suopeasti isäntä. Mökillä sitten jymäytin kiven kellarin viereen heinikkoon; siitäpähän löytyy.
Porrasprojekti tulikin ajankohtaiseksi vasta seuraavana keväänä. Nostin kiven ohi kulkiessani kuloheinän seasta kellarin seinää vasten pystyyn. Kuivumaan, ajattelin.
Iltapäivällä isäntä totesi, että "siinä sun kivessä taitaa olla jotain numeroita". Voi hirmu! Olenko ottanut pyykkikiven, maahan kaatuneen?!
Ihan totta! Ja kivi sai kiireisen autokyydin takaisin löytöpaikalleen; ison kuusen juurelle mustikan varpujen sekaan.
Vedessä kivet ovat erityisen kauniita.
Viime kesänä huomasin rantavedessä sydämen muotoisen kiven; vedessä sen värikin näytti oikealta. Ja aallokko loi sykkeensä sen pintaan.
Kuivalle maalle nostettuna tämä sydänkivi ei ole ihan "oikean" värinen. Mutta tuossa ylitunteellisessa videossa se on alkuperäisessä elementissään.