Takapihalla pellon reunassa oli tuuhea kuusi. Kaikkiin kuviin se kurkotteli talon katon ylitse.
Kaunis puu, mutta varjosti puutarhaa. Ja siitä vierestä kaatui toissa keväänä Lyyli-myrskyssä samanmoinen kuusi. Entäpä jos tämä joutuisi myös myrskyn kouriin, kaatuisiko talon päälle?
Tuo oikeanpuolimmainen. Siitä vierestä rojahti se Lyyli-myrskyn kaatama.
Jo viime keväänä oli kuusen kaadosta puhetta, mutta tuntui isolta puu, ja vaikeassa ahtaassa paikassa. Kun lintujen pesintää ei haluttu häiritä, saatiin vielä miettimisaikaa.
Lokakuun hämäränä aamuna saapui sitten asiantuntija-puun kaataja. Hänellä oli oma suunnitelmansa kuusen varalle.
Näin se kävi!
Vähän karsittiin alaoksia. Ja expertti lähti kiipeämään puuhun. Köydet, turvaketjut sun muut tarvikkeet mukanaan. Moottorisaha roikkuu hihnassa.
Hämmästyttävän äkkiä kiipesi ylös. Välillä satoi oksia alas sahan irti napsimina. Näki, että expertti on ennenkin ollut tällaisella asialla.
Latva tipahti maahan niin äkkiä, etten ehtinyt kuvaa saada. (Videolla alempana se huiskahdus kyllä näkyy...)
Sitten taas satoi oksia alas...
Tästäkö seuraavaksi poikki? Siltä näyttää.
Tällä tavalla; pätkä kerrallaan rungosta pois. Tässä laitetaan jo köyttä, jolla vedettäisiin apuna viimeistä tukkia. Tuuli kävi puutarhaan päin; tämä pitäisi kaataa pihalle. Arveltiin, että mahtuu jo, ei kaadu minkään päälle.
Nyt päästiin työhön jo maan tasalle; tässä tehdään lovea sille puolen, minne puun loppupätkä suunniteltiin kaataa. Rungon sivuille viipaloitiin hyvin äkkiä "kavennukset", että sahan terä riittää.
"Sahaan pikkusen tuosta loven yläosasta, siinä jää sopiva 'sarana", sanoi sahuri, ja vetäisi äkkiä tukin kumoon.
Siihen pötkähti. Oikeaan suuntaan. Isäntä vähän köydestä kiskoi. Kuusen latvakappaleet tipahtelivat jännästi samaan kasaan tuulen alapuolelle.
Mikä ei kuulu joukkoon?
Mitta kannon päässä; välillä isännän piti käydä mittaamassa leivinuunin syvyys, kun sahuri halusi tietää, minkä mittaisiksi rungon osat pätkitään...!
Äkkiä runko silputtiin.
Ja saatiin myös näyte pöllin halkomisesta!
Videot olisi pitänyt kuvata vaakatasossa, käännettyinä ne "kutistuivat" huomattavasti. Aina oppii.
Kun kameroista siirretään kuvia tietokoneelle, varsinkin isäntä pistelee kansioille omantyylisiään lakonisia nimiä. Minun kuvauksistani jotkut näyttää saaneen nimen "puunlatvoja". No joo, niitäpä tuota on tullut kuvanneeksi, totta on.
Oikeastaan minulla on koko ikäni ollut "ystävyyssuhde" puihin. Melkoisen monessa paikassa olemme asuneet, mutta kaikkialla on ollut joku näkymä, jota jota ikkunasta mielellään katselen.
Useimmiten se on ollut kuusen, tai jonkun suuren puun hahmo.
Kaikkein vanhin puu-ystävä lienee tämä syntymäkodin rannan karsikkopetäjä. Muistan pikkulapsena seisoneeni sen juurella ja ihmetelleeni runkoon kaiverrettuja kirjaimia. Naulatkin muistan; puulaattoja oli kiinnitetty ison rantamännyn runkoon. Jälkeenpäin kuulin, että sillä tavalla laitettiin muistoksi tietoja edesmenneistä isännistä ja emännistä. Varmaan minulle kerrottiin jotakin siitäkin, koskapa karsikkopetäjän muisto on jotenkin juhlava.
Mistä lienee puiden ihailu alkanut, ehkä tuosta varhaislapsuuden elämyksestä.
Myöhemmin olen aina katsellut suuria puita ja ottanut niitä nimikokseni.
Sitä heti aamulla katsahtaa puukaveriinsa; maailma on paikallaan, ystävä ei ole kadonnut.
Suuri kuusi pellon takana suon laidalla kumpareella, Pattijoen Ylipäässä, ylväänä, muita korkeampana.
Haapa mökillä metsän reunassa, sitä voi tarkastella valoisina kesäiltoina makoillen, kun laittaa monta tyynyä pään alle.
Joskus tosin kolkkona kevätiltana latvassa istui pitkään mustarastas; kaikki maailman surut se piirteli laulullaan illan kajoon.
Nyt kuin mietin muita vanhoja juttuja, tulee mieleen kotona Savossa se valtava kuusi, joka kasvoi kaukana mäen harjalla. Ehkäpä se oli Tähysmäki, jota Yläpihan tuvan ikkunasta katselin. Mummokin sinne päin silmäili; "Kesä tulee, Tähysmäki vihertää".
Asuimme pitkään Juupajoen Salokunnassa. Siellä oli kaunis kuusimetsikkö lahden takana, heijastui tyyneen veteen.
Kiikarin avulla laskettiin puita; kuusikko sai nimen "47 kuusta".
Raahelaisen, merimies-Niken kanssa tuli keskustelua, mikä olisi Suomen kaunein puu. Hänen mielestään nämä Mellinselän rannan syyspihlajat olivat kauniit.
Marjat jäljellä, lehdet poissa. Tuossa taitaa olla myös Juupajoen eniten kuvattu pylväs. Kun maisemaa kuvattiin, pylväs "tuli" vääjäämättä mukaan.
Muutamalla puulla on ollut ihan oma nimensä. Tässä "Douglas"-kuusi. Istutettu pihalle 1984 tai seuraavana kesänä. (Tämän puun juurella otettiin merkkipäiväkuvia, paitsi lakkiaiskuvat rannassa.) Urheilumallista nuorisoa, oli päästy hyvinkin lusikoille...
Täällä Hailuodossa on tosi komeita puita; kuusia ja mäntyjä. Koivut kaatuilevat ja lahoavat vanhemmiten, samoin pihlajat ja lepät. Kaikissa niissä on oma ihanuutensa. "Niitä samanlaisia" kuvia huomaa ottaneensa yhä uudelleen.
Vasken uljas vanha mänty, merenkulkijoiden entinen maamerkki. Näkee, mistä suunnasta tuulet ovat tuivertaneet.
Mänty-herrat tien kahtapuolta, kunniakujana ja porttina.
Vanhan koivun latvus. Kertoneeko mutkaisista ja kovista elämänsä vaiheista.
Laho koivu. Tuulenpesä oksassaan.
"Puiden latvoja", kuvaajan vakiokohde.
Kauniita nuoria kuusia Paavon pihalla.
Kolmen kopla, komeita ja elinvoimaisia kuusia. Ei niiden kauneus kulu katselemalla, sen voin todistaa.
Pihapuita.
Jossakin oli juttua, että puut harrastavat yhteistyötä, auttavat ja suojelevat toisiaan. Mene ja tiedä.
Ainakin nämä näyttävät kallistuvan toistensa suuntaan.
Tarkemmin katseltuna ne "kiusaavat" edessään olevaa mäntyä. Lehtikuusi painaa oksillaan männyn latvaa, männyn latva on katkeillut ja monihaarainen.
Saattaapa puilla olla näkymätöntä kommunikointia. Tai sellaista, jota tyhmä ihminen ei havaitse.
Ainakin auringon puut ja kasvit ymmärtävät. Aurinkoa koko luomakunnan katsomo seuraa:
Wonderful wildlife!
Sanonta taitaa olla kulunut ja kliseeksi muodostunut.
Ajattelemme ihmeellisen luonnon sijaitsevan valtamerten tai sademetsien syvyyksissä, niiden oudoissa ja kummallisissa eläimissä. Niitähän meille filmeissä ja videoissa esitellään. Kyllähän etelän eksoottiset näkymät hämmästyttävät kylmän pohjolan asukkeja, tosi on.
Mutta ihmeellistä luontoa on lähempänäkin.
Ei hirveän isoa, mutta sitkeydessään hämmästyttävää.
Nuo tutut kasvit, puut ja pensaat, jotka syksyn tulle pudottavat lehtensä. Talven ajan ne värjöttelevät alastomina jään ja lumen vallassa.
Ihmeellistä on se, että niillä jo nyt syksyllä on valmiina ensikevään silmut. Ja ne pienet alut selviytyvät talvesta paleltumatta.
Sellainen luonnon ihmeellisyys hakee vertaistaan!
Lamoherukka ja mustaherukka, uudet silmut rungoissaan.
Vadelma.
Mänty "aikoo" ensi kevään kasvattaa kolme uutta oksaa ja latvan!
Pienellä kuusella on myös suunnitelma kevääksi; uusia oksia tuohon ja tuohon!
