Meri ei väsy

Rannalla käy tuuli, lähes aina. Hyvin harvoin on aivan tyven.
Meri tekee uupumatta työtä.
Veden pinta nousee ja laskee, rantaviiva elää.
"Meri ei ole kauan alallansa", näin tiesivät jo vanhat hailuotolaiset. Hehän olivat seuranneet veden elämää pitkän ikänsä.

"Syksyllä meri puhdistaa itsensä", myös tämä on vanha tiedetty seikka. Täällä on arveltu, että meri tulisi kaikenlaista tavaraa täyteen, ellei se työntäisi maalle mikä ei kuulu veteen.

Vesikasveja, rannoilta irronnutta mätästä, kaislikkoa, kaikenlaista vedessä kellunutta. Möyhennettynä ja vatkattuna. Maalle työnnettynä.
"Kaikki se työntää pois", totesi tuttava Haukiputaan rannalta. Oli koettanut laitella minenlaista laituria; etelätuulet ja vedennousut puskivat kaikki rakennelmat rannalle. Päreiksi murskattuina.
Vedellä on voimaa.

Tällaisia makkaroita meri pyörittelee. Valkoiset ovat joutsenten höyheniä; sulkasato keskikesällä. Seuraava korkea vesi voi siirrellä massoja tai viedä ne pois.

Veden tuoma kasvimassa voi saada vielä kyydin tuonne vallin päälle! Näkyy siellä aiempiakin aaltojen nostamia rytökasoja.

Aallot paiskovat hietikolle pilvittäin kotiloita. Tyhjiksi jääneitä asuntoja?
Myös pikkuinen kalaparka on tullut heitetyksi vedestä vieraaseen elementtiin.

Kotiloita, pieniä valkoisia, ratisevat saappaan alla.

Joitakin suurempia, kullankeltaisia. Pieni meriaurinko hohtelee!

Mikä se saa veden vellomaan. Tuuli. Tälle rannalle osuu parhaiten etelä- ja loinaistuuli. Sieltä "pesee"!

Nämä kuvat otin lauantaina, 26.8. Sunnuntaiaamuna kävin uudelleen rannalla. Navakka etelätuuli olikin vaimentunut ja kiepahtanut pohjoistuuleksi. Tuuli Santosen takaa; rannalla lähes tyyntä.

Arkkitehtuuria

Hailuodon kirkko valmistui 1972 ja oli aikanaan hyvin moderni.

Matti ja Irma Aaltosen suunnittelema "kotakirkko", joka tehtiin paikalla valetuista betonielementeistä.

Sisäpuolen seinätkin ovat harmaata betonia. Sivuseinissä ei ole ikkunoita, joten kuvaaminen on haasteellista. Kirkkosali näyttää kuvassa pimeältä, vaikka...

...myös peräseinä on suurta ikkunaa, joka jatkuu myös alapuolella olevaan seurakuntasaliin.

Kirkon alttaritauluna on ikivanha, 400-vuotinen männikkö. Alati vaihtuva luonnon taideteos!

Hailuodon seurakunta on vanha, täyttää muutaman vuoden kuluttua 430 vuotta. Tämä kirkko on kolmas tällä paikalla.
Arvellaan, että jo 1400-luvun puolivälissä täällä on jonkunlainen kappeli. Sitä päätellään säilyneestä esineistöstä; ne viittaavat katoliseen aikaan.
Toista kirkkoa alettiin rakentaa 1600-luvulla. Sitä vaalittiin, kunnostettiin ja laajennettiin satojen vuosien kuluessa.

Se oli Suomen vanhimpia puukirkkoja, 1960-luvulla sitä entisöitiin ja remontoitiin perusteellisesti.

Sitten kuitenkin vuosikymmenen lopulla loistoonsa kunnostetulle pyhäkölle kävi näin.

Tapuli syttyi tuleen, tuntemattomasta syystä. Ilma oli kirkas niinkuin näkyy, ei ukkosta.
 ( Kolme viikkoa aiemmin oli kirkonkylälle asti saatu tie lauttarannasta ja autolautta alkanut liikennöidä.)
Tapulista luli levisi kiviaidan taakse kirkkorakennukseen.

Täytyy ihmetellä hailuotolaisten raivokasta tarmoa, millä he raastoivat kirkosta esineistöä suojaan. Niitä on nyt uudessa kirkossa nähtävänä.

Vanhan kirkon saarnatuoli, Mikael Toppeliuksen maalaamana.

Pyhä Laurentius ja 11 apostolia pelastettiin tulipalosta, samoin madonnan patsaat. Nämä tammipuusta tehdyt veistokset on ajoitettu 1400-luvulle.

Vanhoja kirjoja, tiimalasi ym. Seinällä vanhan tapulin tuuliviiri vuodelta 1760. Ylempänä ilmeisesti kirkon tuuliviiri, juuri 1756 tehtiin kirkossa myös suuria kunnostustöitä.

Mikael Toppeliuksen maalaama historiantaulu 1756.

Vanhan kirkon ovi ja kolehtiarkku.

Vanhan kirkon palo alkoi tapulista. Tämä betonitapuli ei pala! Vanha tapuli oli suunnilleen kohtisuoraan polun päässä, kiviaidan edessä, ja kirkko aidan toisella puolen.

Meriheinä pitää pintansa tapulin juurella. Kuinkahan monta sataa vuotta siitä on kun meri tässä lainehti?

Natural art

Syksyllä luonto ryhtyy maalariksi. Värejä ja muotoja muunnellaan.

Syksy alkaa täplämaalauksesta, pointillismista. Keltaisia lehtiä ilmaantuu puihin ja tuuli heittelee keltaisia lehtiä maahan; vihreä alkaa lähestyä keltaisen sävyjä.

Still life, vihreän ja ruskean asetelma. Natural composition.

Syksy ohjaa katseen maahan.

Punaista!

Jäkälän valoa.

Maksaruohon himmeät lyhdyt rantahietikolla.

"Star portrait"

Abstract art.

Fish?

Lake landskape?

Järvimaisema?

Marine wrote their secret message on the sand.

We are waiting on the beach, still do not the longed-awaited sailing....

Tyrnin metsästys alkoi

Marjastajan syystoimia ovat kamppailulajit tyrnipensaiden ympärillä.
 Mahtava C-vitamiinipommi on tyrninmarja, mutta vaikeasti pensaasta otettavissa. Lisäksi sato kypsyy myöhään syksyllä, monesti silloin on jo hyytävät sateiset säät. Muistissa on viritelmiä tyrnimaalla, paviljonkia ja telttakatosta, kaatosateita ja myrskypuuskia.

Tyrniä ei sitäpaitsi riipaista ämpäriin kovin äkkiä. Jokainen marja on näpättävä erikseen.
Ja piikit. Niitä on.

Tyrnin poiminnasta kuulee silloin tällöin ihmejuttuja; niitä ei usko kun ei ole itse nähnyt. Ja kun on tästä lajista hyvinkin 25 vuoden kokemus.
Huhutaan mummosta, joka poimi käsin 10 ämpärillistä päivässä tyrniä. En usko. Näkis vaan, sen mummon nääs.

On kerrottu litistimistä, jotka pusertavat mehun ilman, että marja otetaan pensaasta. Oksaako vasten pusertaa vai miten? Miten käy pensaan?

Jotkut neuvovat katkaisemaan ohuen jäykän muoviputken päästään vinoksi. Sillä vihjataan tyrkkimään marjat pois ilman että tarvitsee käsin koskea.

Kysytään myös; käytättekö jotain hanskoja, etteivät piikit pistä.

Kesällä hoksattiin puutarhaliikkeessä tällaiset vekottimet. Nehän otettiin kokeiluun!

Poimintavälineessä on yhtenäinen "alaleuka" ja sen vastakappaleena silmukka, jolla tyrninmarja tulisi näpsäistä irti pensaasta. Marjat eivät ole terttuina, vaan jokainen yksistään pienen kannan varassa.
Laitteessa on irrotettava purkki, johon marjat tippuvat.
Ei kun kokeilemaan!

Havaittiin, että "noppari" on aika vaikea alettaa juuri oikealle kohdalleen marjan kantaan. Kanta on melko lyhyt, ehkä 1mm, ahtaassa paikassa oksan ja marjan välissä. Sitäpaitsi marjat ovat oksien joka puolella lehtien kätköissä tiheinä ryppäinä. Vaikea on asetella poiminta-ase juuri oikeaan paikkaan.

Pitäisi just marjan ohueen kaulaan osua; ja naps, kaula poikki!
Melko hidasta, ja äkkipikaiselle liian hermostuttavaa.

Päädyttiin vanhaan malliin.

Etusormi-peukalo-ote ja nipsaistaan marja irti! Ainakin minulle on kehittynyt "silmä" sormenpäihin!

Ei tarvitse katsoa, sormet löytävät ja irroittavat marjat. Taito on ohjelmoitu sormien hermotukseen...

Poimijan on viisasta edetä oksan kärkeen päin; älä aloita kärjestä! Tyrkkäät sormesi piikkiin.

Tuossa viimeisten marjojen kohdalla on edellisen kesän oksankärki; piikki on aina siinä kärjessä.

Uusi piikki on viimeisten lehtien kätkössä, pehmeä, mutta neulanterävä ja sitkeä!

Tyrnin puolustus-ase tanassa oksan kärjessä. Tyrnipuu sinänsä on hyvin kovaa, vanha puuaines.

Edellisten vuosikasvujen piikit näkyvät oksassa! Niitä sietää poimijan varoa.

Tyni on sillä tavalla erikoinen kasvi, että hede-ja emikukat ovat eri pensaissa; tyttötyrnit ja -pojat.

Joskus puutarhaliikkeissäkään ei tiedetä, mikä pensas on tyttö, mikä poika. Erehdyksiä sattuu.

Muutama viikko sitten meillekin ostettiin "rotevia" poikatyrnejä, tosi komeita, mutta mutta...

Istuttaessa havaittiin oksissaan marjoja.

Syysaamun auringossa otin kuvan pienestä poikatyrnistä. Siinä näkyvät ensikevään hedekukan nypyt.

Keväinen tyrnipoika "soidinpuvussaan", hedekukat avautumassa. Lehdettömät oksat, kukkii varhain!

Tyttötyrnien kukkia ei oikeastaan huomaakaan; kellanvihreitä ja pieniä, vielä lehdettömissä oksissa.

Tyrni on meillä aamun avaaja; tyrnimehu-hunajajuoma. Kannattaa poimia, vaikka vaikeaa on!