Translate

perjantai 28. elokuuta 2015

Last Wednesday, Finland came a halt in the afternoon...

Keihäsfinaali! MM-kisat Pekingissä. Koko Suomi pysähtyi. Jämähdettiin jännittämään.
Javelin Throw World cup Finals in Beijing.

Että miten käy Teron ja Antin. Pitkämäen ja Ruuskasen? Se kiihotti suomalaisia.

 Olemme urheilukansaa, varsinkin kiinnostaa ne lajit, joissa suomalaisilla on menestystä. Viime vuosina mitalit ja menestys ovat olleet keihään varassa.

Mekin koetimme varustautua olemaan ajan hermolla.
Vaikeuksia oli. Myöhäinen kesä kypsytti herukkasadon juuri keihäsfinaalin viikoksi. Haasteellinen yhteensattuma; meille paukahti pakkotyö päälle metsätorpalla. Marjat on kerättävä.

Etsimme, onko meillä radioita, nimenomaan vastaanottimia. Nehän ovat katoava luonnonvara nykyään. Muutama rätisevä-ääninen radio löytyi. Kuuluisiko tuosta Kiinasta asti, sitä epäilimme.

Torpalla tehtiin viritelmiä.

Jos sataa, täytyy olla sisällä h-hetkellä, se otettiin huomioon. Yksi radio laitettiin takan päälle. Antenni oli tosin katkennut ja hukassa. Korotettiin halstari antennin virkaan, uunin peltiin tuettuna se pysyi paikallaan. Toimitti tietoa Kiinasta.
(Aluksi ajattelin, että rajaan kuvasta kaiken romun jota takan päällä säilytetään ja pois kaiken turhan seinäpinnan. Jätin kuitenkin tuon peilin näkyviin. Se on tahatonta komiikkaa; eukko tohkeissaan bloggerina!)

Päivä oli kuitenkin poutainen; poimintaurakka odotti ulkona. Sinne oli saatava myös mediaa.
Toinen pikkuradio pensaan juurelle!

Metsätorpan viljelykset on aidattu alhaalta ylös (jänikset, porot, hirvet). Ajattelimme että verkkoaita muodostaa valtaisen antennihäkin. Kumma jos ei kuulu! Yhdistimme radion antennin rautalangalla aitaan. Vähän pyrki kähisemään välillä, ääni puuroutui ja muuttui epäselväksi. Siirreltiin paikasta toiseen....
Nostettiin välillä pölkkyjen päälle; lähikuva teknisestä innovaatiosta.

Kivi antoi hyvän kaikupohjan! Pronssia tuli!


Kuuma ja kova päivä oli meilläkin! Helleraja ylitettiin ja lähes vakiomäärä ämpäreitä täyttyi. Tosin meidän "kilpailu" päättyi tavallaan keskeytykseen, kalkkiviivoilla. Päivä oli kuuma iltaan asti. Metsän keskellä ei tuntunut ilman liikahdustakaan. Tyyntä ja paahtavaa, ilta ei viilentynyt. Kun aurinko aleni kuusenlatvojen taakse, pensaista alkoi kohota jotakin pientä hyttystä, polttavaa ja purevaa. Lopetettiin "pakkotyö" hiukan aiottua aiemmin.

Mustaherukan poiminta meidän systeemillämme on melko hidasta. Koska marjoja ei mehusteta, vaan pakastetaan, on marjasaalis perattava poimiessa. Pois roskat, pilaantuneet ja muut jotka ei syötäviksi kelpaa.

Mukava oli kovan päivän jälkeen purjehtia kotiin...

Myös Suomen mitalitili avattiin MM-kisoissa! Mekin olimme hengessä mukana.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Kummallinen ilmiö

En ole koskaan ennen nähnyt näin paljon hämähäkin verkkoja. Aamulla auringossa niitä tuntuu olevan "joka paikka" täynnä; pihoilla, metsissä ja niityillä.
Ehkä kosteus alkukesästä toi suotuisan elinmahdollisuuden noille kiipeilijöille ja verkon kutojille.


Entisajan ihmiset eivät tienneet, mikä tuollaiset kudokset tekee. Varhaisena katolisena aikana ajateltiin, että itse neitsyt Maria kehrää tällaista taivaallista silkkiä. Toisaalta uskottiin, että säikeet ovat peräisin Pyhän Madonnan taivaallisesta viitasta. -Tuolloin, 1600-luvulla, tehtiin jopa väitöskirjoja aiheesta "Jumal-Neitsyen Pyhä lanka".

Hämähäkin seittejä on nyt myös pitkin maan pintaa, mattoina.

Vanhan ajan suomalaiset päättelivät maan peittävästä untuvaisesta rihmastosta syyskesällä, että silloin oli syysrukiin kylvöaika. Nyt on maa "kiimassa", nyt kannatta siementä kylvää, huomattiin.
Varsin suorasukaista ennustelua ja käytännöllistä luonnonmerkkien lukemista!

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Hailuodon murha-perjantai

Kova otsikko? Kyllä on.
Laitetaan ala-otsikko; sovinnon mahdollisuus.

Hailuodossa oli viikonloppuna tilaisuuksia, joissa muisteltiin Hailuodon kansanmurhaa 300 vuotta sitten. Isonvihan aikana venäläiset miehittäjät 200 kasakan voimin tappoivat 800 ihmistä yhdessä yössä, 29.9. 1714. Hailuodossa. Kirveellä. Kun ottaa huomioon, että täällä oli tuolloin noin 300 asukasta, voi vain ihmetellä.
Loput 500 olivat pakolaisia mantereen puolelta pitkin Pohjanmaan rannikkoa. Nämä olivat hakeneet turvaa saarelta tai poikkesivat tänne pakomatkallaan meren yli Ruotsiin.
Maanantai-iltana olin kuulijana seminaarissa, jossa oli aiheena juuri tuo Sovinnon mahdollisuus. paikalla oli noin 250 henkilöä; se on paljon kun Hailuodossa on nafti 1000 asukasta.




 Seminaarissa luennoi lehtori Ritva Kylli aiheesta "Hävitetyn maan muistot ja muisteleminen", Taitelija-tutkija Kaisa Salmi selvitteli kansallista traumaa, sovinnon mahdollisuutta. Esimerkkinään performanssi Fellmannin pelto; Salmen oma teos Lahden punavankileiristä 1918. Voidaanko kansallista traumaa käsitellä taiteen keinoin?
Professori Kustaa H.J.Vilkunan luennon aine oli pelkistetysti "Murha-perjantai".
Paikalla oli useitakin paikallisia muistelijoita, jotka kertoivat sukunsa vaiheista.

Yleisökuvat on ottanut Kari Blomster, Hailuodon kirjastonhoitaja-kulttuurisihteeri. Hän olikin seminaariviikonlopun alullepanija ja moottori, yhdessä professori Kinnusen kanssa, viimeksi mainittu Oulun yliopistosta.

Erittäin vilkkaassa yleisökeskustelussa tulivat esille kansakunnan kollektiivinen muisti, perimätieto. Kysyttiin, periytyvätkö asenteet ja ennakkoluulot yli sukupolvien. Ja kuinka kauan yhteinen katastrofi ja trauma velloo mielessä. Riittääkö 100 vuotta? Ei taida riittää.

Nimittäin kun yli 150 vuotta Isovihan tapahtumien jälkeen Hailuotoon tuli "kansanrunojen" kerääjä, ensimmäinen ruo, joka hänelle täällä lausuttiin, alkoi: "Venäläinen, verikoira, tappoi isän, tappoi äidin, aikoi minunki tappaa..."

Miten tuohon kauhutapahtumaan oli jouduttu?
Laitanpa tähän yhden omista konsepteistani, olen nimittäin joskus luennoinut Isovihasta itsekin. Tässä kartta. Siitä selviää, missä olivat "puolustusvoimat" silloin kun Suomea ja Hailuotoa hävitettiin.

"Puolustusvoimat" seikkailivat pitkin Eurooppaa! Ruotsi-Suomen soturikuningas Kaarle XII lähti 1700 sotaretkelle, melkoista siksakkia meni. Taisi välillä pistellä myös ripaskaa, sillä vastassa oli Venäjän tsaari, Pietari Suuri. Punaviivasta selviää, että 1709 armeija oli Pultavassa. Se oli käännekohta, Kaarle joutui alakynteen ja lopulta perikatoon. Hän pelastautui suojapaikkaan nykyisen Turkin alueelle, ja sieltä 5 vuoden kuluttua salaisesti pyrki Ruotsiin.
Kartasta näkyy että kuningas oli tulossa pohjoiseen ja saikin kootuksi jonkunlaisen sotajoukon. Mutta ei tullut Suomeen, vaikka täällä Venäjä miehitti maata.
Sen ajan miehityskulttuurin mukaan kansa piti ottaa hengiltä ja kaikki arvokas ryövätä. Ainakin polttaa piti, ellei mukana voinut viedä.
-Erikoista oli se, että paljon lapsia ja nuoria vietiin orjiksi Venäjälle; koko Suomesta noin 20 000, Pohjanmaalta 4600 ja yksin Hailuodostakin 78. Jotkut palasivat, Hailuotoonkin 3, niin kerrotaan.

Sakari Topeliuksen satu "Koivu ja tähti" perustuu tosikertomukseen hänen omasta suvustaan Isovihan aikoina Muhoksella.
Mieheni sukutalosta Vihannista vietiin Kaarina-tytär vangiksi; hänestä ei sen jälkeen ole kuultu.

Miten kävi kuningas Kaarlelle? Yksi kuva kertoo enemään kuin sanat!


Kaarle XII hyökkäsikin Norjaan! Seminaaritilaisuudessa joku kysyi, miksei hyökännyt Suomea puolustamaan. "Norjaan oli helpompi hyökätä", vastattiin.

Norjan tuntureilla sotiessaan soturikuningas sai kuulan päähänsä. Omat joukot kantavat vainajaa arvokkaalla tavalla. On epäilty, että omat lähettivät tappavan luodinkin. Kaarlen luut on muutamaan kertaan tutkittu jälkeenpäinkin. Kallossa on suuri reikä, veikkavat, että ammus oli ruotsalaisen sotilastakin nappi. Mene ja tiedä.

Suomalaiset puolustautuivat miten taisivat; pakenivat vainolaista metsiin, porvarit Ruotsiin. Tavallinen kansa kyhäsi salaiset asumuksen korpien käköihin, tiettömiin salomaihin. Metsä antoi turvaa.
Suomessa on paljon paikannimiä, jotka viittaavat piiloutumiseen; Piilola, Pakola, Säily jne. Monet pakopirtit antoivat turvan; rauhan tultua 1721 voitiin tulla pois korpien kätköistä. On merkitty muistiin, ettei 1726 Hailudossa asunut "ketään".
Tämä meidän niemi, Santonen, kellui vielä silloin erillisenä luotona. Ehkä joku saattoi piiloutua tännekin. Varsinaista asutusta täällä ei juuri tainnut tuohon aikaan olla.

Hailuodossa kerrotaan perimätietona, että koetettiin piiloutua Hyypänmäkeen. Se on korkea, poimuileva hiekkaharjanne, vajaa 40m merenpinnasta, saaren korkein kohta. Siellä on harjanteiden välillä rotkoja, sinne Isovihan aikana tehtiin maakuoppa, pakopirtti.
Kauniina elokuun paivänä kävelin Hyypän harjanteilla.



Kuumana kesäpäivänä oli vaikea kuvitella ihmisiä, jotka näillä harjanteilla hengenhädässä juoksivat.
Ehkä he löysivät rotkosta turvan, josta tuon verikoira-runon loppu kertoo:
"...tuvan, jossa kiuas meren kivistä, pöytä kullasta kuvottu, akkunat vaskesta valettu..."

perjantai 14. elokuuta 2015

Lomalla....!

Tarvitseeko lomaa, jos ei ole työssä? Kummasti sitä tekemistä kasaantuu; varsinkin mieleen. Että pitäisi ja pitäisi.
Mökkiä, metsätorppaa, eli suurellisesti maatilaa; sitä on joskus nimitetty pakkotyölaitokseksi. Ne "viljelykset"!
Nyt kuitenkin järjestyi pieni breikki; mustaherukat eivät ole kypsiä ja mustikat ovat vielä tiukasti oksissaan. Ainakin viime viikolla oli tilanne niin.
Eli isäntä tilasi pikku lomasen, muutamia päiviä Vuokatissa. Se on sikäli nostalginen paikka, että takavuosina siellä tuli paljonkin seikkailtua.

Siis lautalle. Aamu oli kaunis ja tyyni, harvinaisen tyyni. Eipä ollut merellä juuri muuta aallokkoa kuin minkä autolautta Merisilta tullessaan nostatti.


Lokki (?) seuraili liikennettä.


Merimetso kuivatteli siipiään aallonmurtajan nokassa. - Vai oliko sillä liian kuuma, nimittäin auton lämpömittari näytti ulkolämpötilaksi 25 astetta; eka kerran tänä kesänä.

Hyvin viehättävä matkareitti on Oulusta Muhoksen ja Utajärven viljelyaukeiden kautta. Suuria karjalaumoja vietti hellepäivää laitumilla.
 Erityisesti minua miellyttää kyllä Oulujärven pohjoispuolen tie. Jylhänkauniit vaaramaisemat; ruvetaan jo kohoamaan ylös. Siniset takametsät ja korkeat vaarat. Ja alhaalla Kainuun meri; Oulujärvi.

Kun lasten kanssa vuosia sitten mentiin Pirkanmaalta Vuokattiin ja Kajaanista lähdettyä Vuokatinvaaran silhuetti piirtyi eteen, se aiheutti riemunkiljunnan. Uintia! Keilausta! Laskettelua! (ym ym.)


Onhan se jylhä, kesälläkin ja illan hämyssä.

Katinkulta sinänsä tuo mieleen kaikkea ihanaa ja - haikeaa, nyt kun kahdestaan ollaan lomailemassa. Kun on parikymmenen  vuoden aikana siellä liikkunut ja lomaillut, sitä tarkastelee kuin "omaansa". Että onko kaikki entisessä hyvässä kunnossaan ja mitä uutta ovat keksineet. Käveleskelee ympäriinsä ja tekee "tarkastusta".


Etsiskelee kulkiessaan; missä olikaan se lammikko, jonka yli ennen oli lautta, sellainen köydestä vedettävä. Pikkulasten piti siinä edestakaisin purjehtia jos kuinka kauan....Ei löytynyt, siltoja kyllä.


Uutta! Taidetta puistossa, puihin veistettyjä. Tämä ja seuraava Sanna Karlsson-Salisnan tekemä.


Tämä teos on nimeltään "Mykkä", on tehty pajunoksan pätkistä. Tuossa laatassa olisi tekijän nimi kun näkisi...!

Nähtiin myös uuden taiteen tekoa.

Karhumestari Kaukua ja moottorisaha.

Katinkullan puistoalueen halki virtaa puro. Nähtävästi vesi pumpataan järvestä, ja järveen se virtaa takaisin, myötämäkeen.


Purossa on monia putouksia ja suihkulähteitä. Lopulta se virtaa järveen kivistä rinnettä pitkin.
Tähän puroon liittyy muisto hyvinkin 20 vuoden takaa. -Elokuun pimeänä iltana kuopus oli "hukassa", 4-5-vuotias. Etsiskeltiin, ja löydettiin tuosta kivikosta polvillaan vedessä. Sanoi olevansa järjestelemässä kiviä, että lohet voisivat paremmin nousta järvestä...

Tietysti lomareissulla piti kuvata myös auringonnousu. Ja aurinko nousi, komeasti, hiukan yli viiden aamulla.

Äkkiä kuluivat muutamat päivät. Lähdettiin takaisin kotiin.
Ihan mukavalta näytti kun lautta tuli "noutamaan", takanaan utuinen Hailuoto.



Pian eläydyttiin riuskasti kotoisiin tunnelmiin. Lautalla päästiin/jouduttiin eturiviin keulavisiirin taakse ja länsituuli purskutti melkoisesti merivettä tuulilasiin...


Merimetsotkin sitä pärskettä ihmettelivät.


maanantai 3. elokuuta 2015

How long can a houseplant can live? Voiko huonekasvi elää 50 vuotta?

Posliinikukka, Hoya carnosa.
Can this houseplant to be 50 years old? How old Hoya carnosa plant can live?
This houseplant I've had for 42 years before my mother who knows, for 10 years...
Se on tällainen ja kulkenut mukanani 42 vuotta.


Kuvassa näyttäisi olevan myös fikus ym, mutta posliini-kukka ( Hoya carnosa) on ikkunassa talvista maisemaa vasten. Taitaa olla joulu kun pieni seimi on pylvään päässä ja valoketju ikkunan pielessä.

Mutta aletaanpa alusta. Aikaperspektiivin vuoksi on laitettava tähän vanha kuva.

Tässä on kuva kesältä 1973. Olimme käymässä isän ja äidin luona Savossa. Sylissäni on vanhin poikani puolivuotiaana, vieressä 3-vuotias esikoistytär. Veljeni nuori rouva ottaa kuvaa.

Tällä reissulla äiti sanoi ne sanat, joita on moneen kertaan muisteltu.
Eli: "Ota mukaasi tuo posliini-kukka ( Hoya carnosa) kun se on seinän kokoinen, eikä koskaan kuki..."

Tämä on muodostunut ajan mitaksi kun posliini-kukan ikää on silloin tällöin pohdittu. Toisin sanoen se oli seinän kokoinen jo sinä kesänä, jolloin joulukuussa 1972 syntynyt poika oli vauva.

Irrottelin ison köynnöksen kamarin seinältä tukilangoistaan, ruukku saaviin ja vyyhtesin kasvin monimetriset oksanlonkerot päälle.

Laittelin sen Pattijoen kirkonkylän kodissamme seinälle. Siinä se komean vihreänä kiemurteli 6 vuotta. Ei kukkinut.

Syksyllä 1979 teimme sellaisen tempauksen, että muutimme kesämökille asumaan, samaan kuntaan Kastellin kyläkulmalle.
Posliini-kukka pääsi taas mukaan ja Pikku-Linnalan torppaan; seinälle. Siinä se komean vihreänä lekotteli 5 vuotta. Ei kukkinut.

Kesällä 1984 lähdettiin taas. Tällä kertaa monen sadan kilometrin päähän Pirkanmaalle; Jyväskylän ja Tampereen puoliväliin. Posliini-kukka matkusti elokuisena yönä pitkän matkan, joutui sen jälkeen odottelemaan pihanurmikolla, pääsisikö sisälle. Pääsi sisälle; viritettiin länsipuolen ikkunaan alakerran portaikon päälle. -Seuraavana keväänä se ensi kerran avasi ihanat kukkansa, -ja tiputteli tietenkin tahmeaa nestettään portaikkoon.
Se oli kevät 1985, siitä lähtien se on kukkinut joka kesä; huhtikuusta myöhään syksyyn. Kukkinut 30 kesää. Ei tehnyt yhtään kukkaa, niin kauan kuin pidettiin seinällä; vaati päästä ikkunaan, täyteen valoon.
 
Meillä on valtavasti kuvia, tuhansia, luulen. Mutta posliinikukka näkyy joissakin taustalla haamuna, vanhempana aikana kuvattiin vain ihmisiä. Meillä kuvia otettiin ulkona, lakkiaisissa, kihlajaisissa, ym ja vieraista yleensä. Douglaskuusen juurella tai Melliselän rannalla. Sisällä harvoin. Eli Pirkanmaalla otetuista kuvista oli vaikea löytää sellaista, jossa tämä kasvi niin hyvin näkyisi, että ilkeäisi esille laittaa.
 Tässä kuitenkin yksi, noin vuodelta 1990, otettu nähtävästi alakerran portaikosta suoraan ylöspäin. Valo juuri ja juuri riittänyt, vaikka huonetila näyttäytyy pimeänä.

Kun päästiin digiaikaan, kuvaaminen mullistui. Nopeaa ja vaivatonta.

Pirkanmaalla Juupajoen Salokunnassa posliini-kukka saikin viettää 18 vuotta.
Kesällä 2002 olikin edessä matka Ouluun. Kuumana päivänä virittelin kukan etelä-lounaispuolen ikkunaan. Naruja verhokiskoihin ja siihen malliin.




Posliini-kukka ei säikähtänyt muuttoa, kesällä se kukki ihanasti myös Oulussa. Kulmassa oli lähekkäin kaksi ikkunaa; köynnös levittäytyi molempiin. Yritteli myös verholistojen takaa yläkertaan.

 Joskus kukkavanhus koki ahtauttakin muiden kasvien seassa. Tässä kohtalonköynnös rehentelee, mutta posliini-kukka odottelee hillittynä kevättä, odottakaahan! Pian näette loistoa ja mehevyyttä!


Tämä kuva on 2000-luvun alkuvuosilta, ehkä -03. Taustalla näkyy pyörätie keskustasta yliopistolle. Puistoalueelle on juuri kylvetty nurmikko. Nykyisin näkymää hallitsee Linnanmaan Prisma mainostorneineen ja pyörätien takana uudet kerrostalot. Oikeastaan näkymää hallitsee tiheä ja korkea pensasaita; ei sen läpi eikä yli ensimmäisestä kerroksesta näe.

Aikaisesta keväästä myöhään syksyyn riitti kukkia!

Vuosi sitten posliini-kukalle tuli taas lähtö, nyt siirryttiin Hailuotoon. Yritin samaa temppua kuin äiti 42 vuotta sitten. Kyselin tyttäreltä ja miniältä:"...ottakaa tuo posliini-kukka..." -Eivät ottaneet, ei ole tilaa isolle kasville.
No, otettiin mukaan. Taas se joutui nurmikolla odottelemaan, pääseekö sisälle.
Lopulta laitoin sen eteiseen; lasiverannalle. Vähän typistelin ja vaihdoin uuden mullan.
Pitkin syksyä sitten tarkastelin sitä, joko kukka-vanhus rupeaisi kuolemaa tekemään.



Talvella katselin kukkaa uudessa asumuksessaan. Huurteista pihaa vasten se näytti palelevalta.
Miten mahtaa käydä, kukkiiko kesällä? Se kysymys oli mielessäni.

Pitkin kevättä tuijottelin sen oksia oikein silmälasit päässä. Jopa suurennuslasilla koetin nähdä nupun alkuja. Toukokuu meni, meni kesäkuu. Ei mitään. Ei kuki tänä kesänä, ei tykkää olla tässä! Nän ajattelin.

Mutta sitten, vihdoin heinäkuussa! Mitä näenkään!
Eiköhän vain tuossa ole nuppu, tuo tupsu!
Ja tuossa toinen! Ihanaa!

Kukan silmät vielä kiinni!

Vanha posliini-kukka avasi silmänsä!

Kuinka vanha tämä kasvi on? Vuonna 1973 se oli jo "seinän kokoinen", täytti yhden seinän äidin kamarissa.

Tulin kysyneeksi sitäkin, mistä äiti aikoinaan sai posliini-kukan oksan, alun, pistokkaan. Äiti kertoi (hyvän muistinsä päivinä), että sen antoi Romanin Anni. -No, Annin minäkin muistan. Hän asui kylällä, oli inkeriläispakolainen. Hän oli tullut miehensä Romanin kanssa sota-aikana Suomeen ja jäänyt tänne aina 60-luvun puoliväliin asti, kunnes lähtivät Neuvostoliittoon takaisin.
Eli Anni toi äidilleni, ystävälleen lahjaksi posliinikukan pistokkaan. Tämän piti tapahtua siinä 1965 tai niillä main, ennen poismuuttoa.
Siitä voi laskea kasvin iän suunnilleen. Ja taas kukkii!