Hailuodon murha-perjantai

Kova otsikko? Kyllä on.
Laitetaan ala-otsikko; sovinnon mahdollisuus.

Hailuodossa oli viikonloppuna tilaisuuksia, joissa muisteltiin Hailuodon kansanmurhaa 300 vuotta sitten. Isonvihan aikana venäläiset miehittäjät 200 kasakan voimin tappoivat 800 ihmistä yhdessä yössä, 29.9. 1714. Hailuodossa. Kirveellä. Kun ottaa huomioon, että täällä oli tuolloin noin 300 asukasta, voi vain ihmetellä.
Loput 500 olivat pakolaisia mantereen puolelta pitkin Pohjanmaan rannikkoa. Nämä olivat hakeneet turvaa saarelta tai poikkesivat tänne pakomatkallaan meren yli Ruotsiin.
Maanantai-iltana olin kuulijana seminaarissa, jossa oli aiheena juuri tuo Sovinnon mahdollisuus. paikalla oli noin 250 henkilöä; se on paljon kun Hailuodossa on nafti 1000 asukasta.

 Seminaarissa luennoi lehtori Ritva Kylli aiheesta "Hävitetyn maan muistot ja muisteleminen", Taitelija-tutkija Kaisa Salmi selvitteli kansallista traumaa, sovinnon mahdollisuutta. Esimerkkinään performanssi Fellmannin pelto; Salmen oma teos Lahden punavankileiristä 1918. Voidaanko kansallista traumaa käsitellä taiteen keinoin?
Professori Kustaa H.J.Vilkunan luennon aine oli pelkistetysti "Murha-perjantai".
Paikalla oli useitakin paikallisia muistelijoita, jotka kertoivat sukunsa vaiheista.

Yleisökuvat on ottanut Kari Blomster, Hailuodon kirjastonhoitaja-kulttuurisihteeri. Hän olikin seminaariviikonlopun alullepanija ja moottori, yhdessä professori Kinnusen kanssa, viimeksi mainittu Oulun yliopistosta.

Erittäin vilkkaassa yleisökeskustelussa tulivat esille kansakunnan kollektiivinen muisti, perimätieto. Kysyttiin, periytyvätkö asenteet ja ennakkoluulot yli sukupolvien. Ja kuinka kauan yhteinen katastrofi ja trauma velloo mielessä. Riittääkö 100 vuotta? Ei taida riittää.

Nimittäin kun yli 150 vuotta Isovihan tapahtumien jälkeen Hailuotoon tuli "kansanrunojen" kerääjä, ensimmäinen ruo, joka hänelle täällä lausuttiin, alkoi: "Venäläinen, verikoira, tappoi isän, tappoi äidin, aikoi minunki tappaa..."

Miten tuohon kauhutapahtumaan oli jouduttu?
Laitanpa tähän yhden omista konsepteistani, olen nimittäin joskus luennoinut Isovihasta itsekin. Tässä kartta. Siitä selviää, missä olivat "puolustusvoimat" silloin kun Suomea ja Hailuotoa hävitettiin.

"Puolustusvoimat" seikkailivat pitkin Eurooppaa! Ruotsi-Suomen soturikuningas Kaarle XII lähti 1700 sotaretkelle, melkoista siksakkia meni. Taisi välillä pistellä myös ripaskaa, sillä vastassa oli Venäjän tsaari, Pietari Suuri. Punaviivasta selviää, että 1709 armeija oli Pultavassa. Se oli käännekohta, Kaarle joutui alakynteen ja lopulta perikatoon. Hän pelastautui suojapaikkaan nykyisen Turkin alueelle, ja sieltä 5 vuoden kuluttua salaisesti pyrki Ruotsiin.
Kartasta näkyy että kuningas oli tulossa pohjoiseen ja saikin kootuksi jonkunlaisen sotajoukon. Mutta ei tullut Suomeen, vaikka täällä Venäjä miehitti maata.
Sen ajan miehityskulttuurin mukaan kansa piti ottaa hengiltä ja kaikki arvokas ryövätä. Ainakin polttaa piti, ellei mukana voinut viedä.
-Erikoista oli se, että paljon lapsia ja nuoria vietiin orjiksi Venäjälle; koko Suomesta noin 20 000, Pohjanmaalta 4600 ja yksin Hailuodostakin 78. Jotkut palasivat, Hailuotoonkin 3, niin kerrotaan.

Sakari Topeliuksen satu "Koivu ja tähti" perustuu tosikertomukseen hänen omasta suvustaan Isovihan aikoina Muhoksella.
Mieheni sukutalosta Vihannista vietiin Kaarina-tytär vangiksi; hänestä ei sen jälkeen ole kuultu.

Miten kävi kuningas Kaarlelle? Yksi kuva kertoo enemään kuin sanat!

Kaarle XII hyökkäsikin Norjaan! Seminaaritilaisuudessa joku kysyi, miksei hyökännyt Suomea puolustamaan. "Norjaan oli helpompi hyökätä", vastattiin.

Norjan tuntureilla sotiessaan soturikuningas sai kuulan päähänsä. Omat joukot kantavat vainajaa arvokkaalla tavalla. On epäilty, että omat lähettivät tappavan luodinkin. Kaarlen luut on muutamaan kertaan tutkittu jälkeenpäinkin. Kallossa on suuri reikä, veikkavat, että ammus oli ruotsalaisen sotilastakin nappi. Mene ja tiedä.

Suomalaiset puolustautuivat miten taisivat; pakenivat vainolaista metsiin, porvarit Ruotsiin. Tavallinen kansa kyhäsi salaiset asumuksen korpien käköihin, tiettömiin salomaihin. Metsä antoi turvaa.
Suomessa on paljon paikannimiä, jotka viittaavat piiloutumiseen; Piilola, Pakola, Säily jne. Monet pakopirtit antoivat turvan; rauhan tultua 1721 voitiin tulla pois korpien kätköistä. On merkitty muistiin, ettei 1726 Hailudossa asunut "ketään".
Tämä meidän niemi, Santonen, kellui vielä silloin erillisenä luotona. Ehkä joku saattoi piiloutua tännekin. Varsinaista asutusta täällä ei juuri tainnut tuohon aikaan olla.

Hailuodossa kerrotaan perimätietona, että koetettiin piiloutua Hyypänmäkeen. Se on korkea, poimuileva hiekkaharjanne, vajaa 40m merenpinnasta, saaren korkein kohta. Siellä on harjanteiden välillä rotkoja, sinne Isovihan aikana tehtiin maakuoppa, pakopirtti.
Kauniina elokuun paivänä kävelin Hyypän harjanteilla.

Kuumana kesäpäivänä oli vaikea kuvitella ihmisiä, jotka näillä harjanteilla hengenhädässä juoksivat.

Ehkä he löysivät rotkosta turvan, josta tuon verikoira-runon loppu kertoo:

"...tuvan, jossa kiuas meren kivistä, pöytä kullasta kuvottu, akkunat vaskesta valettu..."