Puita ja puun latvoja

Kun kameroista siirretään kuvia tietokoneelle, varsinkin isäntä pistelee kansioille omantyylisiään lakonisia nimiä. Minun kuvauksistani jotkut näyttää saaneen nimen "puunlatvoja". No joo, niitäpä tuota on tullut kuvanneeksi, totta on.

Oikeastaan minulla on koko ikäni ollut "ystävyyssuhde" puihin. Melkoisen monessa paikassa olemme asuneet, mutta kaikkialla on ollut joku näkymä, jota jota ikkunasta mielellään katselen.
Useimmiten se on ollut kuusen, tai jonkun suuren puun hahmo.

 Kaikkein vanhin puu-ystävä lienee tämä syntymäkodin rannan karsikkopetäjä. Muistan pikkulapsena seisoneeni sen juurella ja ihmetelleeni runkoon kaiverrettuja kirjaimia. Naulatkin muistan; puulaattoja oli kiinnitetty ison rantamännyn runkoon. Jälkeenpäin kuulin, että sillä tavalla laitettiin muistoksi tietoja edesmenneistä isännistä ja emännistä. Varmaan minulle kerrottiin jotakin siitäkin, koskapa karsikkopetäjän muisto on jotenkin juhlava.

Mistä lienee puiden ihailu alkanut, ehkä tuosta varhaislapsuuden elämyksestä.

Myöhemmin olen aina katsellut suuria puita ja ottanut niitä nimikokseni.

Sitä heti aamulla katsahtaa puukaveriinsa; maailma on paikallaan, ystävä ei ole kadonnut.

Suuri kuusi pellon takana suon laidalla kumpareella, Pattijoen Ylipäässä, ylväänä, muita korkeampana.

 Haapa mökillä metsän reunassa, sitä voi tarkastella valoisina kesäiltoina makoillen, kun laittaa monta tyynyä pään alle.
Joskus tosin kolkkona kevätiltana latvassa istui pitkään mustarastas; kaikki maailman surut se piirteli laulullaan illan kajoon.

Nyt kuin mietin muita vanhoja juttuja, tulee mieleen kotona Savossa se valtava kuusi, joka kasvoi kaukana mäen harjalla. Ehkäpä se oli Tähysmäki, jota Yläpihan tuvan ikkunasta katselin. Mummokin sinne päin silmäili; "Kesä tulee, Tähysmäki vihertää".

Asuimme pitkään Juupajoen Salokunnassa. Siellä oli kaunis kuusimetsikkö lahden takana, heijastui tyyneen veteen.

Kiikarin avulla laskettiin puita; kuusikko sai nimen "47 kuusta".

Raahelaisen, merimies-Niken kanssa tuli keskustelua, mikä olisi Suomen kaunein puu. Hänen mielestään nämä Mellinselän rannan syyspihlajat olivat kauniit.

Marjat jäljellä, lehdet poissa. Tuossa taitaa olla myös Juupajoen eniten kuvattu pylväs. Kun maisemaa kuvattiin, pylväs "tuli" vääjäämättä mukaan.

Muutamalla puulla on ollut ihan oma nimensä. Tässä "Douglas"-kuusi. Istutettu pihalle 1984 tai seuraavana kesänä. (Tämän puun juurella otettiin merkkipäiväkuvia, paitsi lakkiaiskuvat rannassa.) Urheilumallista nuorisoa, oli päästy hyvinkin lusikoille...

Täällä Hailuodossa on tosi komeita puita; kuusia ja mäntyjä. Koivut kaatuilevat ja lahoavat vanhemmiten, samoin pihlajat ja lepät. Kaikissa niissä on oma ihanuutensa. "Niitä samanlaisia" kuvia huomaa ottaneensa yhä uudelleen.

Vasken uljas vanha mänty, merenkulkijoiden entinen maamerkki. Näkee, mistä suunnasta tuulet ovat tuivertaneet.

Mänty-herrat tien kahtapuolta, kunniakujana ja porttina.

Vanhan koivun latvus. Kertoneeko mutkaisista ja kovista elämänsä vaiheista.

Laho koivu. Tuulenpesä oksassaan.

"Puiden latvoja", kuvaajan vakiokohde.

Kauniita nuoria kuusia Paavon pihalla.

Kolmen kopla, komeita ja elinvoimaisia kuusia. Ei niiden kauneus kulu katselemalla, sen voin todistaa.

Pihapuita.
Jossakin oli juttua, että puut harrastavat yhteistyötä, auttavat ja suojelevat toisiaan. Mene ja tiedä.
Ainakin nämä näyttävät kallistuvan toistensa suuntaan.
Tarkemmin katseltuna ne "kiusaavat" edessään olevaa mäntyä. Lehtikuusi painaa oksillaan männyn latvaa, männyn latva on katkeillut ja monihaarainen.

Saattaapa puilla olla näkymätöntä kommunikointia. Tai sellaista, jota tyhmä ihminen ei havaitse.
Ainakin auringon puut ja kasvit ymmärtävät. Aurinkoa koko luomakunnan katsomo seuraa: