Kiviä, kiviä

Kerään kiviä. Ehkä moni muukin kerää; kauniita, erikoisen muotoisia tai värikkäitä. Valkoisia pieniä kiviä olen taskuihini pistellyt pitkään.

Yleensä maasta tai vedestä poimittu kivi liittyy johonkin tapahtumaan. Se on tavallaan matkamuisto; kivestä muistaa aina tapahtuman ja tunnelman.

Kymmenisen vuotta sitten kävimme Tenolla. Poika heitteli perhoa, minä koetin ottaa kuvan, jossa siima olisi kokonaan ilmassa. Menihän siinä aikaa.
Mietteissäni siirtelin ja kääntelin rannalla vaaleaa kiveä. Siinä oli ovela reikä toisella puolen.
Ehkä poika huomasi tarkasteluni, koskapa lähtiessä totesi; sinä varmaan haluat tämän kiven... Otti kiven ja kantoi sen tien varteen autolle.
Tenon kivi.

Siinäpä se on ulkoportailla. Vesi jäätynyt kiven silmään. Tämä on mukava muisto; kesä ja Lapin avaruus.

On myös toisenlaisia muistoja.

Muutamana kesänä mökillä istuskelin kaivon kannella. Kuuntelin puhelimessa ikävää asiaa, pitkäveteistä ja väsyttävää. Kun sain soittajan lopettamaan, poimin kiven kaivon vierestä. Kivi oli rosoinen, tummaa ruosteista rosoa pinnallaan. Se kuvasi tunnelmaa.

Kun sitä tänään pyörittelin käsissäni, huomasin, että rosoa oli vain toisella puolen. Toiselta puolen tämä "ikävä kivi" onkin hyvin kaunis!

Tämän kiven sydän taitaakin olla vaalea ja kaunis! Onko siellä sisällä joku?
Vähän kun leikkii väreillä....

....johan löytyy hohtoa!

Oikeastaan itse asiankin suhteen on käynyt samoin; ei se niin ikävältä enää tunnukaan. Aika kultaa muistot. Jopa ruusunhohteen voi löytää entisistä murheista.

Kivien kanssa on kyllä sattunut hassujakin juttuja. Jonakin keväänä rehjustimme isännän kanssa jossain puron varressa. Tulvavettä siellä oli. Oli myös komeaa kuusikkoa polun varressa.
Huomasin kuusten alla pitkulaisen mukavannäköisen laattakiven. Siinäpä olisi porraslaataksi sopiva, ihastuin. -Sen kiven raahasi autolle suopeasti isäntä. Mökillä sitten jymäytin kiven kellarin viereen heinikkoon; siitäpähän löytyy.
Porrasprojekti tulikin ajankohtaiseksi vasta seuraavana keväänä. Nostin kiven ohi kulkiessani kuloheinän seasta kellarin seinää vasten pystyyn. Kuivumaan, ajattelin.
Iltapäivällä isäntä totesi, että "siinä sun kivessä taitaa olla jotain numeroita". Voi hirmu! Olenko ottanut pyykkikiven, maahan kaatuneen?!

Ihan totta! Ja kivi sai kiireisen autokyydin takaisin löytöpaikalleen; ison kuusen juurelle mustikan varpujen sekaan.

Vedessä kivet ovat erityisen kauniita.
Viime kesänä huomasin rantavedessä sydämen muotoisen kiven; vedessä sen värikin näytti oikealta. Ja aallokko loi sykkeensä sen pintaan.

Kuivalle maalle nostettuna tämä sydänkivi ei ole ihan "oikean" värinen. Mutta tuossa ylitunteellisessa videossa se on alkuperäisessä elementissään.