Puhutaan myös elämänkaaresta. Ensin noustaan lapsuudesta kohti nuoruutta ja aikuisuutta. Elämän keskipäivässä pitäisi olla saavutettuna se mitä elämältä toivoi, sillä sitten kaari alkaa vääjäämättä laskea kohti vanhuutta.
Jostakin vanhuksesta sanotaan, että hän on tullut lapseksi jälleen, toisten holhottavaksi ja huollettavaksi.
Oman äitini elämässä seurasin järkytyksellä näitä vaiheita. Lapsena ei vanhemmille sanottu vastaan, sellainen oli kasvatus. Äiti saattoi äsähtää ja isä murahtaa; siitä tiedettiin asettua.
-Pitkään nuoruusaikaa ja aikuisuuttakin kuuntelin äidin mielipiteitä. Aina ikäänkuin jännäsi, mitähän äiti tästäkin sanoo. Äiti oli nimittäin perheessä se joka sanoi, isä enimmäkseen kuunteli.
Isä kuoli kun olin nelissä kymmenissä. Samoihin aikoihin me lapset rupesimme "kohoamaan" äidin yläpuolelle; hän rupesi turvautumaan lapsiinsa ja jopa kyselemään neuvojamme. Minua järkytti tämä; temperamenttinen ja räväkkä kommentoija-äiti alkoi vaieten kuunnella keskustelujamme.
Äiti eli yli 90-vuotiaaksi. Loppuaikoina etenkin lähempänä asuvat veljeni pitivät hänestä kärsivällisesti huolta. Minä soitin äidille vuosikaudet joka sunnuntai-ilta, tuntikausia kuuntelin tauteja ja kolotuksia ja koetin tehdä rauhoittavia diagnooseja.
Nyt vanhimmat lapsemme ovat jo perheellisiä, omissa ammateissaan ja monet pitemmälle kouluttautuneita kuin me vanhemmat.
"Pitääköhän ne meitä ihan huppanoina", on mieheni joskus kysellyt, ehkä puolileikilläänkin.
Kun meillä tämä talon osto oli hamlet-vaiheessa, ottaako vai jättääkö, pyysimme vanhimman pojan katsomaan paikkaa. Ikäänkuin vähän pelotti, mitä lapset tästä hankkeesta sanovat. Jopa kainostutti kertoa heille, mihin olimme ryhtymässä. Tuntui, että lasten ymmärrys on kohonnut omaa ylemmäksi. Ruvettiin turvautumaan heidän arviointikykyynsä.
No, poikahan lähti kanssamme katsastamaan Hailuodon taloa. Asteli pihoilla isänsä kanssa. Ihmetteli vanhoja rakennuksia ja suuria pihapuita. Hypisteli nuottamökissä sarvia, moose calling-miehiä kun on. Päivitteli jyhkeää uunirakennelmaa.
"Mutta pystyttekö te asumaan täällä?" kysyi lopulta. Ei kieltänyt eikä käskenyt vaan esitti huolensa.
Nuorempi poika Helsinigistä pisti tekstarin: "Jaa, vai talo saaristosta! Kai siellä on palvelut?"
Huoli siinäkin pilkisteli.
Myöhemmin kesällä joku läheisistä tiedusteli vaivihkaa, mahtaako se Sepe, pelastushelikopteri, mahtaako liikehtiä tänne. Kaikkea olivat ajatelleet, huomasimme.
Että miten ne huolletaan sinne saarelle kun oikein vanhoiksi tulevat. Sitä taisivat miettiä.
Niin se on. Elämän kaari.
Hyvin kyllä kirjoitat ajatuksiasi! Olen aina tähän ikään saakka pitänyt opettajia ikäänkuin iättöminä tietopankkeina. Minä olen jo tehnyt puoliksi vitsinä, (puoliksi huolissani mihin meidät 60-lukulaiset sitten aikanaan sullotaan) toivelistan vanhainkotia varten. Sukat täytyy olla jalassa aina, oli kesä taikka talvi. Ja ei kesäkeittoa ruuaksi. Näistä kahdesta asiasta lasten on sitten huolta pidettävä kun vierailevat luonani. Yritän kohdella niitä niin että kanssa vierailevat muulloinkin kuin äitienpäivänä :) Kai se niin menee, että oli ikä mikä tahansa niin omien lasten kautta viimeistään huomaa miten lujaa aika menee. Liian lujaa.
VastaaPoistaTe nyt tulette jo olemassa olevalla elämänkokemusella selviää hyvin siellä saaressa. Onnistunut valinta mun mielestä!
Jaa-a! Tuo mulla on vielä tekemättä! Eli käyttöohje vanhainkotia varten. Nyt olen tämän paikan sisustamisessa pistänyt hulinaksi; mistään tyyleistä en ymmärrä enkä välitä.
VastaaPoista- Voisin vanhainkotia varten määritellä, että huoneen sisustuksessa käytettäköön pelkkää pitsiä. Ei tule kalliiksi, kierrätyskeskusten laatikoissa sitä on hehtolitroittain. Pitsi- ja tylliverhoja. Eiks olis hianoo?