Samuli Paulaharju keräsi Hailuodossa tarinoita ja uskomuksia 1910-luvulla. Hänelle kerrottiin monistakin tietäjistä, noidista ja haltijoista, kaikenlaisista henkimaailman ilmiöistä.
Kertomus Faarastiinasta alkaa saksalaisesta kauppalaivasta, joka haaksirikkoutui Santosen edustalle. Taisi olla niin vanhaa aikaa, että Santonen oli vielä erillisenä saarena Luodon kupeessa. Laivoilla voitiin purjehtia välistä.
Myrsky-yön tuhoamassa laivassa oli myös kapteenin rouva, Fru Faarastiina. Hänen ruumiinsa ajelehti Sysiperän rannalle. Irtaalleen joutunut henki tykästyi komeaan haapametsikköön siinä ja jäi asumaan tienoolle ja rupesi Santosen hyväksi haltijaksi.
Silloin tällöin Faarastiina näyttäytyi yksinäiselle kulkijalle; kalastajalle, metsämiehelle, karjan paimentajalle. En muista kertomusta, jossa silminnäkijöitä olisi ollut useampia.
Muutamia Faarastiinan repliikkejäkin on muistiin merkitty; hengen puhetta on kuultu. Lisäksi on kuultu soittoa Käpykaarasta, arvellaan haltija-rouvan huuliharppua lirutelleen.
Santosen rantametsikössä saattoi nähdä vilahduksia ruudullisesta päähuivista, polulla harmaa hame vilahti juuri mutkan taakse.
Faarastiina ohjaili metsästäjää jäniksen jäljille; tuuppasi aamuhämärissä pyssymiestä polulta syrjään, että tämä huomaisi jänön jäljet katajapensaan juurella. Ikäänkuin vihjaili, että jänis saattaa olla pensaassa piilossa!
Talvisin vedettiin nuottaa Santosen edustalla, asuttiin nuottamökeissä, hevoset katoksissa mökkien seunustoilla.
Joskus Faarastiina liikkuessaan havaitsi, että joku hevonen oli yöllä irtaantunut kytkyestään. Hyvä haltija kiirehti herättämään hevosmiestä ja mökin seinän takaa ilmoitteli "Hevoses on irti!" -Tämä on yksi muistiinmerkityistä henkiolennon sanomisista.
Ehkä näin:
"Kaksi miestä hengen vaarassa", myös tällainen hätäilmoitus on kuultu ja Faarastiinan kuiskaamaksi tiedetty.
Joku kalastaja oli yösydännä nuotiolla. Tuli hiipui kekäleiksi, kelmeä kuu kellui avaruudessa. Merituuli huojutti kaislikkoa. Oli syksyinen yö.
Ja silloin:
Kalamies säikähti ja katseli ympärilleen. Ei mitään. Ei näy yhtään miestä, saati kahta.
Vain himmeä kuutamo ja aaltojen loiske.
Sitten kalastaja muisti rantatörmän kalamajan. Lähti katsomaan ja löysi mökistä kaksi miestä häkämyrkytyksen uhkaamina. Auttoi miehet ulos raikkaaseen meri-ilmaan ja pelasti. Faarastiinan vihjeen mukaan.
Fru Faarastiina "esiintyi" Santosen metsien haltijana. Joskus yksinäinen kulkija kuuli metsästä ilmoituksen "Faarastiina on tämän metsän haltija!"
Ehkä oli syksyinen räntäsade, ehkä tuuli narisutti konkelopetäjiä. Ketään ei näkynyt, mutta joku sanoi jotain ihan lähellä.
Tällaista kuului:
Joskus Faarastiinan kerrotaan ilmoittautuneen myös kirkkaassa päivänvalossa. Mitään ei tosin nähty, mutta askelten rahinaa ja huutoa kuului. -Haltija "omisteli" Santosen metsiä eikä sietänyt puunkaatoa. Halonhakkaaja tai pöllintekijä oli työmaallaan kuulakkaana pakkasaamuna ja sävähti, säikähti ja pelästyi ja kauhistui.
Kauan metsämies seisoi ja pyöri ympäri; kuka se oli? Ei ketään missään. Lopulta mies tunsi luissaan hirmuisen väsymyksen, keräsi kamppeensa ja lähti kotimökille, kaatui sänkyyn ja nukkui seuraavaan aamuun. Vasta vuosien päästä vanhana ukkona tohti kertoa tapahtuneesta.
Faarastiinan tarina on vahva perinne Hailuodossa; monissa paikallishistorioissa siitä on mainintaa.
Uskokoon kuka haluaa.
Pimeys, yö ja yksinäisyys pelottavat monia ihmisiä. Maisema, joka päivänvalossa on ihan kodikas, muuttuu hämärän tulle aavemaiseksi. Rupeaa näkemään kummia.
Kääpä paistaa puun rungossa kuin kaamea punainen naama. Musta hyypiö näyttää vaanivan puun oksalla, ja koivun takana on piilossa joku. - Näin mielikuvitus loihtii kauheuksia. Tien vieressä näyttää seivovan jättiläinen, vaikka tietää, että se on pihlajanjäännös.
Entä sitten äänet, Faarastiinan sanomiset? Mistä ne tuli, vai puhuiko aave todella?
Meri ääntelee monella sävyllä, varsinkin myrskyllä kuulee ulapalta "huutoja ja kuiskauksia", joista ei voi mennä sanomaan, kuuluiko niitä vai ei. Tuuli irrottelee ja pärisyttää puitten kaarnaa ja koivun tuohta. Jäät helisevät ja jylisevät tuulella. Tuulenpuuskat vonkaisevat selällä. Ja ainainen aaltojen pauhina; se kuuluu kauas rannalta.
Suuret petäjät kihnuttavat, kirskuttavat ja jopa parkaisevat kovalla tuulella kun hankautuvat yhteen.
Lahopökkelö saattaa kaatua jymähtää ihan omaa heikkouttaan ja loppuaan.
Ääntä on luonnossa. Mutta miten se muotoutuu ihmiskorvan kuultavaksi sanomaksi?
Sitäpaitsi; huomattakoon, että Fru Faarastiina, saksalaisrouva, hän puhuu hailuotolaisille ihan suomea!
No, tietysti henkien kielitaito on paljon laajempi kuin meidän, jotka olemme vielä fyysisesti näkyvässä muodossa.
