Faarastiina, Hailuodon haltija-henki

Kun tullaan lautalla Hailuotoon, ensimmäisenä rannalla odottelee tämä Santosen haltija, kahvilana lauttarannassa.

Nimi on tuossa kirjoitettu muotoon Farestiina!

Mutta ajetaanpa muutamia kilometrejä kirkonkylälle päin, löytyy tienviitta:

Merelle osoittaa. Sieltä tuli, Faarastiina.

Siellä siintää Santosen niemen Vasken ranta, tai oikeammin Havana. Sillä nimellä se vanhaan aikaan tunnettiin. Nimityksestä voi päätellä, että jo ammoin Hailuodosta on käyty kaukomailla. Sieltä on jäänyt mieleen mukava paikannimi; Havanna. Vai viittaako nimitys mereen yleensä; ruotsinkielen hav?

Joka tapauksessa, kävi niin, että varhaisella purjelaivakaudella lahdella sattui haaksirikko. Kenties Santonen kellui vielä siihen aikaan irrallaan Hailuodosta, nimensä mukaisena santaisena kohoumana meressä.

Haaksirikko sattui. Oli elokuun pimeä myrsky-yö. Salamat räimivät ja halkoivat pimeyttä. Iso ulkomaalainen kauppalaiva menetti purjeensa, mastonsa, repeytyi moneen osaan ja upposi.

Aamu valkeni ihanana niinkuin elokuussa joskus. Meri tyynnytteli laineitaan, välkkyvä maininki huojutteli rannan ruovikkoa. Siinä mukana keinui rannalle kapteenin rouva, Faarastiina, ikuisessa unessaan.
Henkensä ihastui rannan haavikkoon, niin kauniina se värisytti lehtiään aamun valossa. Faarastiina otti asunnokseen Santosen rannat ja metsän. Veteen ei mennyt, oli saanut siitä kyllikseen.

Siihen aikaan ei otettu valokuvia. Miltä fru Faarastiina näytti, se silti tiedetään. Monet ovat nähneet.
Faarastiina on saattanut ilmaantua rantalepikosta jänisjahdin aikaan. Pikkuisten naisenkenkien jäljet ovat toisinaan havaittu ensilumella, mutta yht'äkkiä loppuneet, sopivasti jäniksen makauksen edesessä. Joskus rouva on liihottanut kulkijan edellä pitkät taipaleet.
Kalasunalla nukkuja on herännyt Faarastiinan huutoon: "Hevoses on irti!"

Yleensä tämä rouva näyttäytyy pitkässä vaalakassa hameessa, joskus huivikin liehahtelee päässä.

Hailuodon kotiseutumuseossa, Kniivilässä on Jorma Styngin puuveistos Faarastiina. Vieressä hengarissa vanha kapteenintakki! Kuva saatu Kari Blomsterilta, kiitos!



Faarastiina on hyvä haltija, neuvoo metsästäjiä ja kalastajia. Toisekseen sanotaan hänen myös "omistelevan" asuinsijojaan.
"Faarastiina on tämän metsän haltija", näin on kuultu hänen metsästä huutelevan. Selevää suomia puhuu, niin kerrotaan!

Saattaapa Faarastiina omistella suuria puita. Joskus ohikulkija havaitseen rouvan nimenomaan isojen kelohonkien lähistöllä.
Joku kertoi, kuinka juuri sellaisessa kohdassa aineeton olento meni ohi. Sinistä häivähti juuri kohdalla; ei nähty tulevaksi eikä meneväksi. Mutta juuri kohdalla vilahti. Siinä salamaniskemän puun vieressä.

Eipä siinä toisella kertaa kulkiessa viitsinyt viivytellä, tuntui kuin sen suuren kelon rungosta olisi joku tuijottanut.

Kun ihminen säikähtää, on yksin ja oudossa ympäristössä, rupeaa katselemaan puitten lomaan. Onko tuolla joku? Jotain vaaleaa, eikö vain?

Meneekö tuolla joku, vai tuleeko. Kyllä se liikkuu, heilahtelee.

Juuri tuo! Edellä menee. Pakeneeko?

Farastiinan ei tiedetä  tehneen mitää tuhoja tai vahinkoa; hyväksi haltijaksi sanotaan. Yksinäinen tietenkin on. Vaeltelee rantalepikoissa ja haapojen runkojen välissä. Välillä pukee sinisen juhlapuvunkin ylleen, mieltään koettaa piristää.
Jossakin Santosen niemen keskiosissakin tämä hengetär on nähty, siellä Käpykaaran harjanteen takana. Kivellä oli istunut. Faarastiinan kiven sijaintia ei tosin tiedetä. "On kai aikaa sitten maahan uponnut", näin mainitaan.

Kiven tienoilla on kuultu myös musiikkia. Ei oikein erotettu, milloin se alkoi tai milloin loppui, mutta kuului kuitenkin. Niinkuin olisi huuliharppua hiljakseen liruteltu. Fru Faarastiina siellä soitteli.

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 140 vuotta Samuli Paulaharjun syntymästä, hän kirjoitti muistiin myös Hailuodon muisteluksia.
Paulaharju tekikin alallaan maailmanennätyksen; suurin yhden ihmisen keräämä kansanperinteen saalis.