"Meri ei pysy alallansa"

 Näin sanovat vanhat luotolaiset Hailuodossa. Tarkoittavat sitä, että merivesi nousee ja laskee yhtenään koko ajan.

Kun tuulee pohjoisen suunnalta, merivesi painuu kohti etelää ja Hailuodon matalat rannat paljastuvat. Huomataan pitkiä hiekkasärkkiä. Niitä pitkin pääsee kauas "merelle".

Tuntuu kummalta kävellä kaukana rantakaislikon takana. Voi kuljeksia rannoilla ja katsella maalle. Jäitten aikaan maasto on eri näköinen kuin sulan maan aikaan.

Merenpohjan aaltokuviot ja väliin pientä kivikkosärkkää.

Kaukana "uusia" saaria. Takana joutsenten perheitä ja Lumijoen Varjakan rantaa, -kuin ilmaan nousseena. (Kameran kapasiteetti ja kuvaajan taidot eivät riittäneet parempaan kuvaan.)

Aurinko laski Hailuodon Hanhisen taakse, pilveen laski ja tuuli virisi. Muutuiko tuulen sunta?

Seuraavan aamuna tilanne olikin toinen; meri oli yön aikana palannut osittain takaisin. Tuostapa eilen kävelin kaislikon takaa rantaa. Laitanpa vertailuksi kuvan...

Yhdessä yössä muuttui. Vieläkin tuossa on vesi hiukan miinuksella.

 Ja parin päivän perästä tilanne tämä:

Vesi palannut hietikon reunaan. Eipä enää pystyisi kävelemään tuonne kaislikon taakse.

"Normaali" vesiraja on tuolla hietikolla. Kuvassa näkyy korkeiden vesien nostamin rytövalleja; näin muodostuu uusi rantatöyräs. Jostakin luin, että keskimäärin 22 vuotta kestää kun uusi rantatöyräs muotoutuu. Tuon vallin yli korkeat etelämyrskyt lyövät vielä, mutta maan nouseminen "nostaa" tuon vallin niin korkealle, ettei sinne kohta enää meri yllä.

Näkee, että myrskyvedet ovat puskeneet hiekkaa vallin yli ja taakse.

Valli takaiseen notkelmaan tulee kyllä vettä korkean veden aikoihin; tällaista vallia ei muodostu koko vesirajan mitalle. Maaston muodot vaikuttavat, ojitus ym. Rannan asukkaat ja mökkiläiset siivoavat usein meren tuomat rytivallit pois; rantaan ei muodostu vallia niille kohdin vaan ranta on tasainen.

Edellinen rantavalli; jo koivuja ja havumetsää.

Ja töyrään jälkeen taas maasto laskee. Tosi mukavaa lenkkeilyseutua.

Näin meriluonto muotoilee. Ja tosiaan, meri ei pysy alallansa pitkään, se on levoton.

Hyiset rannat

Marraskuun ensimmäinen päivä, vähän pakkasta. Toissa yönä tuli jokunen sentti lunta. Maisema on muuttunut karuksi, kylmä tuuli humisee rannalla.

Lyijynharmaa meri, aallokkoa ei juuri ole, vaikka kulkija tuntee tuulen. Paksun rantakasvuston jäänteet jääkuorrutuksen peitossa.

Ei uskoisi, että tässä vielä kaksi kuukautta oli kaksimetrinen ruovikko, jonka yli ei nähnyt merelle.
Nöyrästi siinä on taivuttu pakkasen, myrskyjen ja jään kourissa.

Merivesi kävi muutaman kerran korkealla; vesi lakaisi rannan kasvimassat kauemmaksi.

Jään alla, rannan ruohikko vesikampaukseen jäätyneenä.

Matalikon kivet pitävät pintansa, ohut jää murtuu veden laskiessa.

Voimakas aallokko muotoilee rantaviivaa uudelleen; jääpitsi koristelee ruhjottua rantaa.

Jäiset korut kaulallaan kaislikko odottelee talvea.Tästä vuodenajasta on minulla runokin, kirjassani 'Se vuosi', Mediapinta 2017

Kesän täyteydessä
rannan ruovikko kahisee vapaana
ja myötäilee tuulta.

Syysyönä pakkasen sormet kietoo
jäisen korun
vesirajaan ruokojen kauloille.

Kuutamossa kuulen
kahleiden helähtelyn.

                              

Rantajään alla on liikettä...

Jäätynyt "aallokko" hietikolla.

Kauempana velloo sula vesi; eikä heti jäädykään. Siitä pitää tuuli "huolen".

Lokakuussa

Syksyinen sää vaihtuu nopeasti. Merituuli nostattaa pilvet äkkiä, ja puhaltaa ne pois myös nopsasti.

Myrskyn tauottua vesi palautuu takaisin mereen, ranta on kuin ei myrskyä olisi ollutkaan. Jotakin jälkiä se jättää, vellova vesi muuntelee rantaa jatkuvasti.

Korkea vesi on lakaissut rantanurmikon puhtaaksi roskista ja muotoillut maahan aallokkonsa; tässä lainehti vielä eilen...

Rannoille kertyy kesän mittaan meren tuomaa rytöä. Valli on tiukkaan kääritty ja kova; sen päällä voi kävellä.

Muisto joutsenten sulkasadosta keskikesällä, untuvainen kellunut ehkä pitkänkin matkan päästä. Joskus höyheniä näkee rantavallin takanakin lepattamassa pensaikossa; korkean veden tuomia.

Rannalla kulkija tarkastelee kuvioita hiekalla; mitenhän nämäkin muotoutuivat?

"Ruskea on rinta kaisliston..."
Aallokko piiskaa ja nöyryyttää ruovikkoa. Joskus rantavesi jäätyy ja seuraava kova tuuli vie jäät mennessään; niittää kaislikon kuin viljapellon. "Ken nyt säilyy kun niitto käy..."

 Aurinko paistaa matalalta; vielä kukkii kosmoskukka.

Salkoruusu availee urhoollisesti viimeisiä latvanuppujaan.

Vieläkö ehtii avautua?

Pitkän ja kuuman kesän jälkeen lokakuussa kallistutaan talvea kohti. Pihlaja muuttaa värinsä.

 Metsä puutarhan takana värittyy keltaiseen.

Keltaiset koivut ja haavat valaisevat metsän.

Peltomaisema on kuulas ja avara; nurmikko loistaa.

Rannalla on mukava istua kun tuuli on leppeä ja aurinko paistaa. Meri hengittää omaa tahtiaan; ulos ja sisään.

Seuraavana aamuna tunnelma olikin toinen, ei huvittanut lähteä meren rannalle istumaan; hyvä että uskalsi ovelta pienen videon taltioida...

Talvea tekee, sanoi jo wanha kansa.

Uusia rantoja

- Käyn vähän ulkona, sanoin illalla.
- Pidä kiirettä, ehdit kuvaamaan auringonlaskun, hoputti isäntä.

Vaikka en olekaan mikään auringonlaskujen kuvaaja, sonnustauduin kuitenkin ulos.
Metsäpolkuja, hietikkokumpareita, jäkäläisiä mättäitä, sellaisia nähtävyyksiä katselin. Niissä on tarpeeksi extremeä.

Sitten rannalle.  En myöhästynyt auringonlaskusta; vielä paistoi ruovikkoon.
Hietikolla tuuli oli temmeltänyt. Monet tuulen karusellit näyttivät pyöritelleen heinänkorsia. Mukavannäköisiä ympyröitä!

Ja meri näytti vetäytyneen kauemmas. Pohjoistuuli oli paimentanut veden kohti etelää.
Uusia rantoja! Merenpohja paljasti muotonsa! Yhtenäistä kivikkoa, ohutta hiekkaa, isompia kiviä, poukamia ja syvänteitä. Meriveden alati muotoilemaa pohjaa.

Kyllä ovat kiehtovia merenpohjan graafiset kuviot! Mitä noista voisi ennustaa? Talven tuloa, sään enteitä, tulevaisuutta?

Ja se auringonlasku. Sekin tuli kuvatuksi. Hanhisen taakse painui, kai melko suoraan länteen.