Lokakuussa

Syksyinen sää vaihtuu nopeasti. Merituuli nostattaa pilvet äkkiä, ja puhaltaa ne pois myös nopsasti.

Myrskyn tauottua vesi palautuu takaisin mereen, ranta on kuin ei myrskyä olisi ollutkaan. Jotakin jälkiä se jättää, vellova vesi muuntelee rantaa jatkuvasti.

Korkea vesi on lakaissut rantanurmikon puhtaaksi roskista ja muotoillut maahan aallokkonsa; tässä lainehti vielä eilen...

Rannoille kertyy kesän mittaan meren tuomaa rytöä. Valli on tiukkaan kääritty ja kova; sen päällä voi kävellä.

Muisto joutsenten sulkasadosta keskikesällä, untuvainen kellunut ehkä pitkänkin matkan päästä. Joskus höyheniä näkee rantavallin takanakin lepattamassa pensaikossa; korkean veden tuomia.

Rannalla kulkija tarkastelee kuvioita hiekalla; mitenhän nämäkin muotoutuivat?

"Ruskea on rinta kaisliston..."
Aallokko piiskaa ja nöyryyttää ruovikkoa. Joskus rantavesi jäätyy ja seuraava kova tuuli vie jäät mennessään; niittää kaislikon kuin viljapellon. "Ken nyt säilyy kun niitto käy..."

 Aurinko paistaa matalalta; vielä kukkii kosmoskukka.

Salkoruusu availee urhoollisesti viimeisiä latvanuppujaan.

Vieläkö ehtii avautua?

Pitkän ja kuuman kesän jälkeen lokakuussa kallistutaan talvea kohti. Pihlaja muuttaa värinsä.

 Metsä puutarhan takana värittyy keltaiseen.

Keltaiset koivut ja haavat valaisevat metsän.

Peltomaisema on kuulas ja avara; nurmikko loistaa.

Rannalla on mukava istua kun tuuli on leppeä ja aurinko paistaa. Meri hengittää omaa tahtiaan; ulos ja sisään.

Seuraavana aamuna tunnelma olikin toinen, ei huvittanut lähteä meren rannalle istumaan; hyvä että uskalsi ovelta pienen videon taltioida...

Talvea tekee, sanoi jo wanha kansa.