Selailen luonnon kirjaa

Taivaan Äidin hohtavan sinisellä kaulalla
koivikon vihreänirkkoinen
pitsikaulus.

Isän Katse
lämpimänä paisteena
ruohojen katoavissa korsissa.

Hiljaisessa tuulessa kulkee Kirkkaus.
Se liikuttaa Vesiä.

Miten aika kuluu Hailuodossa?

Kun meitä ei ole Oulussa näkynyt, kuulemma. Mitä kuuluu?

Tällaista meiltä on kyselty. Toista vuotta sitten muutimme Oulusta Hailuotoon. Sehän aiheutti monia ihmettelyjä; voiko siellä tulla toimeen. Onko kauppoja? Tunnetteko ketään sieltä? Entä jos sairastutte? Onko siellä mitään palveluja.

Hailuodossa on asunut ihmisiä iät ja ajat. Arvellaan ainakin 1400-luvulta asti. Jopa seurakuntakin on täyttänyt jo 400 vuotta. On täällä tultu toimeen, vaikeinakin aikoina.

Mistä syystä meidän pitäisi Oulussa näkyä jatkuvasti, vaikka asumme Hailuodossa? Taitaa olla niin, etteivät kaupunkilaiset tiedä, ettei täältä tosiaankaan tarvitse jatkuvasti kaupunkiin matkustaa.
En ole tainnut Oulun cityalueella käydä sen jälkeen kun tänne muutin. Ei ole ollut asiaa.

Miten täällä sitten on aikaa kulutettu? Yhtä ja toista kässehtimistä on ollut. Tässä vähän kesän ajankulua.

Talo kaipasi ulkomaalausta. Pihkako kiehui oksankohdissa, vai mikä haalisti maalin. Vuodenajat ja säät.

Hankittiin maalia.

Hinkattiin teräsharjalla seiniä.

Ja eikun maalaamaan, sillä taidolla mikä oli.
Kyllähän väri muuttui.
Maalausprojekti kesti koko kesän, eikä tullut ihan valmiiksikaan vielä. Hyvä, ettei kaikki työ tule liian äkkiä tehdyksi.
Mitä muuta?

Poimittiin mansikoita, mustikoita, herukoita, puolukoita. Melkoisesti saatiin aikaa kulumaan myös tyrnipensaissa.

Isäntä kaatoi muutamia kuusia ja koivuja, myrsky kaatoi avuksi yhden ison kuusen.

Halki poikki ja pinoon.

Talon takaa "löytyi" pienet peltosarat ja vanhaa puutarhaa. Sitä koetettiin uudistaa.

Vademapusikkoa yritettiin riveihin järjestää.

Melko paljon vietettiin aikaa joutilaisuudessa metsissä, tarkkailtiin näitä jaloja eläimiä...

...ja kuvattiin näkymiä tältä rannalta. Oulu näkyy taustalla, merenlahden takana.
Eipä tullut aika pitkäksi!

Tämä taivas, tämä maa

Me, mieheni ja minä, me olemme hyvin erilaisia persoonia. Mieheni on hyvin järkevä, käytännöllinen ja konkreettiseen tarttuva.
Minussa on taas paljon haihattelijan piirteitä. Kiinnostun aineetomista ilmiöistä, joita voisi myös huuhaaksi nimittää.

Molemmat harrastamme valokuvausta. Kamerat ovat marketin hyllystä poimittuja, ei mitään erityistoimintoja.

"Otitko kuvia?" näin meillä on tapana kysäistä toisiltamme.
" Joo, niitä samanlaisia", on vakiovastaus.

Järkevä mieheni kuvaa taivasta, pilviä, kuutamoita, auringon nousuja ja laskuja.
Minä suuntaan kameran kohti maata. Ei luulisi, mutta niin on.

Ensin mieheni ottamia kuvia, tässä!

Ja sitten minun kuviani. Kevät paljasti ihanaiset maan kasvot, jäkäläkankaat, kivet ja hietikot.

Kamppailua metsässä?

 Viikkokausia oli hyvin lauha sää. Vettä satoi. Lumimassat litistyivät. Sitten tulivat yöpakkaset; pääsimme hangille. Se on parasta kevätaikaa. Pistäydy metsään ja suolle, astele kevyesti hangen pinnalla. Minne vaan.

Sitten muutamana yönä humpsahti vaaksan verran pehmeää lunta. No, otetaanpa sukset esiin uudelleen. Kun ei talvi lopu, siis jatkukoon.

Kirkkaana kevätpäivänä uusi lumi häikäisee ja säkenöi. Kimaltaa miljoonin tähdin. Kova hanki alla pitää ja uusi pehmeä kerros vaientaa äänet. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä.

Umpeen tuiskutetulla metsätiellä havaitaan jälkiä. Tässä on taisteltu, elämästä ja kuolemasta on kamppailtu. Luonnon ravintoketju sen sallii ja nälkäisen maha vaatii.

Ilmasta on tultu. Isot pyrstösulat painautuneet hankeen.

Jotakin on napattu kuusen juurelta. Myyrä, hiiri, jäniksen hankipoika? Siiville on lähdetty.

Näppärää toimintaa; ilmasta alas, pari kolme tasahyppyä, otuksen niskaan ja ilmaan. Montako sekuntia meni nappaamiseen?

Tätä ihmeteltiin. Mikä on mahtanut kulkea tästä? Kauempana meni tassujen jälkijono tien yli metsään. Jonkun matkan päässä ne ilmaantuivat takaisin tielle, mutta mikä on tuo jälki vieressä. Oliko iso siivekäs niskassa? Pakeniko tassueläin peto selässään?
Vai oliko tassueläin napannut metsästä saaliin, jota kantoi hampaissaan, - ja onnettoman saaliin jalat vetivät lumeen uraa? Ja sitten ilmasta syöksyi siivellinen peto.

Tassujen jäljet päättyivät nimittäin näin! Valtaisa siipi siinäkin on kauhonut.

Urbaani ihminen koettaa lukea luonnonkirjaa. Osuneeko arvaukset oikeaan.