Oleilimme metsissä, rannoilla ja soilla koko päivän; ahnehdimme ilmaa ja aurinkoa.
Illalla kotona ihmettelimme helikopterin pauhua; tuntui, että se ihan millä hetkellä hyvänsä ilmaantuu metsän takaa. Kiertää tuossa rannalla ja merellä. Mikähän siellä on?
Tuntui pahaenteiseltä. Ilta-aurinko kimalteli jäällä.
Ja sitten; mitä tänne tulee rantatiellä, tälle rannalle!
Paloauto. Äkkiä silmäyksiä naapureihin; ei mitään hälyttävää. Neljä asuttua taloa tämän tien varrella. Kaikki näyttää rauhalliselta pääsiäis-ehtoossa.
Peräkärryssä moottorikelkka; onko joku jäissä merellä? Rantaan menevät.
Sukeltajia? Helikopteri pauhaa; roottorin ääni pakottaa korvia. Avara jäälakeus. Sumu laskeutuu, ilta hämärtyy.
Kotona huomasimme netistä, että moottorikelkka oli ajanut sulaan. Hailuotoon olleet tulossa.
Kaksi miestä, vanhempi ja nuorempi. Helikopteriin nostettu merestä.
Paloauto poistui; heidän kalustollaan ei ollut käyttöä. Eikä kelkalla ollut sulaan veteen menemistä.
Iltamyöhällä luimme uutisen, ettei miehiä saatu elpymään. Menehtyivät.
En tiedä, ketä he olivat. Mutta varmaan heillä on omaisia, joiden elämä muuttui; lapsia, puoliso, sukulaisia, työkavereita. Heille jäivät kysymykset. Ja suru.
Seuraavana päivänä meri oli niin kaunis ja taivas huikaiseva. Tuuli liikkui taas lempeästi, kaikki oli ennallaan. Eikä kuitenkaan ollut.
