Kesäyö. Midnight sun.

Pohjolan yö! Se on todellakin täynnä taikaa. Täytyy valvoa ja katsella valon ihmettä.

Ylimmässä kuvassa auringonlaskua puolenyön jälkeen. Kun kesäajassa käyvät kellot, auringonlasku siirtyy seuraavan vuorokauden puolelle.
Alempi kuva on näpätty ikkunasta kolmen maissa aamulla; aurinko on jo hyvinkin noussut. Tällä korkeudella näihin aikoihin aurinko on horisontin takana parisen tuntia, juhannuksena vähemmän.

Tältä Vasken rannalta Hailuodon Santosessa ei voi nähdä keskiyön aurinkoa. Aurinko on ruvennut tekemään yöpymispaikkansa pohjoiselle taivaanrannalle. Pitää mennä pohjoisrannalle. Metsän poikki matkaa on kolmisen kilometriä; mutkan kautta pääsee maasturilla perille.

Alhaalta paistava aurinko valaisee karun rannan. Punaista hohdetta levittäytyy puun runkoihin ja kasveihin. Vain pienet kasvit maan rajassa viettävät yönsä ruohikon katveessa.

Ihminen suviyössä.
Kesäyö saa meidät suomalaiset melankolian valtaan. Mielellään etsiydymme veden äärelle. Rannalla itkijöitä olemme. Muiden iloks iloan, mut itsekseni itken, näin lauletaan.
Tässä lopuksi omatekoista lyhyttä lyriikkaani, jota nyttemmin olen ruvennut videoksi laittelemaan. Reilu minuutti keskustelua yötuulen kanssa.
http://youtu.be/i_QEp51j8c4

Elämme kuplassa...

Eduskuntavaalien jälkeen joku turhaantunut bloggaaja lanseerasi kupla-ajattelun.
Siis oma elämänpiirimme ja tuttavaverkostomme muodostaa kuplan. Sen sisälle on vaikea mitään uutta tuoda. Eikä muualla kivaa olekaan, ainakaan kunnon elämää
Seurustellaan ja eletään saman opiskelu, -harraste, -työporukan kanssa. Muusta emme tiedä tai haluakaan tietää.

Niinpä se on. Meillä on jokaisella oma tapinreikämme, josta tuijottelemme ja havainnoimme maailmaa.

Tässä tosin talon seinään viime syksynä kairattu reikä, ilmalämpöpumpun putkea varten!
Tuossa kyllä maailma näyttää vihreämmältä aidan/reiän toisella puolen. olisiko meilläkin avartumisen paikka?!

Aika paljon maailmamme/kupla muodostuu siitä, mitä oman töllin ikkunasta nähdään. Verho voidaan vetää eteen, jos ei miellytä. Sellaisia me ihmiset olemme. Näemme, mitä haluamme nähdä.

 Toisekseen me kyllä haluamme varmistaa, ettei elämäämme tulla. Vankat ikkunat. Kotini on linnani! Älä tule sanomaan, miten mun pitäisi elää. Minä kyllä tiedän.

Mielellään tarkastelemme uutta ja epäilyttävää jonkun varjosta tai itse suojautuneena. Tiedä häntä, mitä tuokin merkinnee, paras pysytellä näkymättömissä. "Katsoo kuin sika vatukosta", oli Savossa ilmaisu tällaisesta tirkistelijästä.

Metsäläisiähän me olemme. Sitä kuusta kuuleminen, joka juurella asunto. Vanha sanonta pitää paikkansa. Ystävät lähellä ja viholliset kaukana, Niin on parempi.

Nykymaailma haluaa avautua. Tekniikka suo mahdollisuuden syleillä maailmoita; virtuaalisesti.

Matkustin viikonloppuna junassa. Olin niin sanotusti ihmisten ilmoilla.
Juna oli  melko täysi. Sain paikan vaunun keskivaiheille siihen kohtaan, jossa on kahdet istuimet vastakkain ja pöytä välissä. Paikat olivat jääneet viimeisinä vapaiksi, koska me suomalaiset emme halua istua silmätysten vieraiden ihmisten kanssa. Hirveä, jos se vaikka sanoo jotain, ainakin sitä voi joutua katsomaan silmiin vahingossa! Kammottavaa!

Paikalta oli hyvä näköyhteys matkustajiin. Näyttivät olevan virtuaalisissa kuplissaan; luurit korvilla,  älypuhelin tai tabletti tai vastaava käsissään. Niitä he hivelivät ja hyväilivät. Hymyilivät tai naurahtelivat itsekseen tai jollekin toisella puolen maailmaa. Ehkä tuntemattomalle ta kasvottomalle. Laittelivat hymiöitä, tykkäyksiä ja peukutuksia. Ryhmääntyivät. Kuplaantuivat.

Virtuaalinen kupla on hauras. Se voi puhjeta ja räiskäyttää ikävät pärskeet silmille kuin saippuakupla muinoin. Virtuaalinen häpäisy leviää äärettömiin eikä sitä voi pysäyttää.

Sielunmaisema kirjaksi

Ehkäpä tuo näkymä jäi silmiini lapsuusvuosina. Siinä on se varhaisaikojen kotiranta.
Kuvassa näkyy "varjona" vanhan päärakennuksen hahmo.
Merkillistä, miten kirkkaasti huoneet, pihapiiri rakennuksineen ovat syöpyneet mieleen, varjon lailla nekin seuraavat, eivät unohdu. Ja tietenkin ihmiset, jopa heidän äänensä kajahtelevat mielessäni.

Nyt olen saanut valmiiksi kertomuksen esivanhempieni elämänvaiheista. Oikeastaan koossa on vasta ensimmäinen osa; Tikatar. Päähenkilön nimi on Ida, mutta anoppi rupesi kutsumaan häntä korkonimellä Tikatar, miniä kun oli Tikkasen tyttöjä.
Tuo veljeni ottama kuva pääsi kirjan kanteen, lisäksi ympättiin "taivaalle" leike Pielaveden kirkonkirjoista vuodelta 1881, Idan syntymävuodelta...
Kuopukseni muotoili kannen. Oheisesta linkistä sen näkee...

Kirja on julkaistu e-kirjana, Elisa Kirjan toimesta, ladattavana osoitteessa https://kirja.elisa.fi/ekirja/tikatar

Linkistä voi vilkaista pari ensimmäistä sivua, maistiaisia.

Tällaiset kuulumiset, kaunis aamu Hailuodossa.

Joka kuuseen kurkottaa...

Nyt on aika, jolloin pitää kuuseen kurkottaa, tai edes tuijotella latvuksiin. Kuuset kukkivat parhaillaan, latvat punaisenaan käpyjä.

Tulee mieleen se Aaro Hellaakosken runo Hauen laulu. Siinä hauki lähti kosteasta kodostaan ja kiipesi kuusen latvukseen. "Punaista käpyä purrakseen".

Mahtava oli vaikutus, sillä seurauksena hauki "niin villin-raskaan se virren veti, että vaikeni linnut heti".

Tyydyin vain kuusten juurelta kuvaamaan, joten en tiedä, mikä vaikutus kiipeilyllä olisi minuun ollut.

Taivaan sini on tänään Hailuodossa niin huikea, niin pyörryttävän kaunis. Ja muu luonto kirkuu kevään riemua.

Tuomi, kuusi ja avaruuden sini. Hyvin sopivat yhteen.

Näihin pihakuusiin olisi kyllä melko helppo kiivetä. Oksia on maan rajasta alkaen ja tiheästi.

Sitä paitsi ; sellaistahan on liikkeellä taipumusta, että mummo nousee puuhun veisaamaan. Suvivirren aika on. Mistäpä tietää.

Sateenkaaren tällä puolen

Olen seuraillut lento-ja meriliikennettä netissä. Air traffic- ja marine tarffic-sivustot.
Muutamana iltana katsoin, että Finairin kone on juuri tulossa Helsingistä Ouluun.
Etelän koneet nimittäin kaartavat tästä merenlahtea seuraillen Oulunsalon kentälle. Tässä kohden ovat jo laskeutumassa, noin puolessa kilometrissä. Tunnistaa punanokka-norjalaisen ja sinivalkoisen suomalaiskoneen.

Ajattelinpa ottaa kuvan tai videon koneesta, menin siinä mielessä ulko-ovelle.

Kone tuli aikataulussaan, sainkin kuvan.... mutta sitten huomasin kehittyvän sateenkaaren.
Se oli näkyvissä ihan muutaman minuutin, katosi nopeasti. Haipui ja vaaleni.
Kaunista mutta aineetonta.

Yritin saada kuvatuksi koko kaaren, juoksin talon toiselle nurkalle...
Sinä aikana kaaren oikea pää jo hävisi.

Ihmeellinen taivaan valo. Sembramännyn uudet vuosikasvut valon paisteessa.

Saariston vastakohtaisuuksia

Hailuoto on Suomen vähäsateisimpia alueita. Pilvet eivät vain tule. Joskus näkee tummat pilvet Lumijoen suunnalla, ukkosen myhähtelykin kuuluu. Mutta sinne se monesti jää, menee "meren takaa" ohi. Aurinko senkun paistaa, vaikka mantereelta tule viestejä kaatosateista.

Viime kesä oli ajoittain tosi kuuma; varsinkin meidän pieni etupiha suorastaan polttava. Eikä tuulen henkäystä, vaikka näin lähellä rantaa asutaan. Suuret pihapuut pysäyttävät ilmanvirrat.

Mutta rannalla tuulee, lähes aina. Harvoin ilma niin seisahtaa, ettei edes meren yllä liikehdi. Kesällä helteisenä iltana ehkä.
Talvipakkasellakin on usein tyyntä, mutta rannalla ja varsinkin kauempana merellä käy hyytävä viima. Se näkymätön ja kuulumaton kavala ilmanvirtaus, joka jäädyttää äkkiä hiihtäjän kasvot.

Nyt alkukesästä kaikki on niin vihreää. Tuulilta suojassa kasvit nousevat maan kätköistä vauhdilla. Hallakaan ei tänne monesti osaa.

Kerttunen lavertelee päättymätönta tarinaansa lehvistössä, kirjosieppo toistelee kulmikasta kutsuaan.

 (Käki lensi jopa keittiön ikkunan taakse omenapuuhun, tosin isännän houkutuskukuntaa ihmetellen.)

Pajulinnun sulous ja peipposen reippaus täydentävät toisiaan. Joku rastas piirtelee elämänsä suuntakuvioita kuusikossa; suurpiirteisiä suunnitelmiaan kertoo.

Kevät innostaa myös ihmistä. uusia päännousemia on tässäkin talossa keksitty.
Kuusentaimia tilattiin metsänhoitoyhdistyksen kautta. Talon taakse pellolle istutettiin, pienet kuuset. Koivuja on tarkoitus kaataa.

Talon taakse varjoon on "ilmaantunut" omenapuita istutusjonoon.

Saarielämän vastakohtaisuuksista kertoo pikkuinen videonpätkä eiliseltä päivältä.
http://youtu.be/EZVk6OL_J9I

Lyyli-myrsky

Tuossa pihamaalla ei juuri tuulesta tiedä. Suuret puut seisovat enimmäkseen hiljaisina kaikessa rauhassa. Sen verran on metsää ennen rantaa, etteivät puhurit juuri tunnu.
Jos pihapuut huojuvat, silloin merellä tuulee kovasti. Jos talon takanakin oksat tempoilevat, silloin on myrsky.

Lyylin-päivänä lähdin rantaan katsomaan, millainen humina siellä on, pihallakin nimittäin ilma oli levottomassa liikkeessä.

Eipä päässyt rantaan. Meri tuli tiellä vastaan.

Kaikenlaista tavaraa tuli veden mukana tiellä rinnettä ylös.

Takapihalta meni kuusi poikki, romahti tantereelle linnunpönttöineen.

Huomattiinkin, että kaatunut kuusi oli 4-haarainen, oikeastaan 5-haarainen, sillä rungosta päätellen siitä oli jo aiemmin lohjennut yksi latva. Kovissa olosuhteissa latva kärsii ja tulee erikoisia muotoja.

Myrskyn jälkeisenä aamuna lähdin tarkastelemaan rannalle, mitä Lyyli oli siellä saanut aikaan.

Kovasti näkyi melskauksen jälkiä; meren tuomaa rytöä rantatöyräällä.

Vesi leiskui hietikolla; siihen oli muodostanut jo pienen vallin. Tuuli näytti välillä yltyvän; joskus aalto heitti kuohunsa vallin ylikin. Ehkäpä ne olivat niitä seitsemänsiä aaltoja, jotka kuuluvat olevan muita suurempia.

Olipa Lyyli kyntänyt meren peltoakin, mitä lie aikonut kylvää.

 Lyyli ehtinyt jopa tehdä vesikampauksen rannan viimekesäiselle heinikolle.

Aallokko oli vienyt merenphjaa mennessään; kaislikon juuret häälyivät aavemaisina irrallaan.

Lyyli näytti siirrelleen rantaviivaa; pikkuinen niemeke oli huuhtoutunut mereen. Tai ehkä se tuli siirretyksi pajukon kätköihin.

Sinnikäs rentukka, se on tarrautunut tiukasti maahan. Ei irronnut, vaikka vesi velloi ylitse!

Nousin rannalta hietikon poikki.
Lepikon suojassa saniaiset aukoivat pienoisia nyrkkejään.
Valoisassa kuusikossa kukki mustikka.
Matalat kasvit maan rajassa eivät tainneet tietää Lyylin pauhusta mitään. Videolla aamutunnelmia tyyntyneellä rannalla.

http://youtu.be/T4VMr63A08I