Talven lyhimpiä päiviä

Eletään niukan valon aikaa, aurinko ei pysy horisontin yläpuolella enää täyttä neljää tuntia.
(Tänään Lucianpäivänä 3 tuntia 47 minuuttia päivän pituus. 
 Lyhimmillään 22.12. 3 tuntia 34 minuuttia Vasken horisontin mukaan.)
Meidän pihalta ja ikkunoista katsellen aurinko nousi tällä viikolla naapurin eteisen vierestä, juuri ja juuri näkyy noustessaan.

Sieltä näkyy.

Armas aurinko.

Merenlahden takana, Liminganlahden pohjukasta loistelee.

Hetken vaeltaa piilossa rakennusten takana, sitten ilmaantuu kotikuusen rungon takaa. Mutta ei pääse vanhan nuottatuvan ylitse; laskemaan päin menee rata puolen päivän jälkeen.

Zoomaamalla saa hiukan lisää loistetta.

Ajattelin, että seuraavana päivänä "juoksen" rantaan kuvaamaan, siellä ei ole rakennuksia tai puita esteenä.

Mutta seuraava päivä valkeni tällaisena. Rannalla oli tosi kylmä, ei kärsinyt tuuleen päin katsella.

Saariston tunnelmaa, hyytävää.

Puhkesi oikea talvimyrsky. Heti seuraavana aamuna piti kiirehtiä rantaan katsomaan, mikä jäätilanne.

Hurjaa myllerrystä piti meri ja tuuli. Korkea merivesi ajoi jäitä maalle. Oli täysikuu. Mistähän johtuu, että merivesi käy korkealla täydenkuun aikaan. Tietenkin siihen tarvitaan kovaa etelä/lounaistuulta myös. Muutama vuosi sitten marraskuussa täydenkuun aikaan oli myöskin melkoinen myllerrys.
Myrskyinen yö
 
Silti eivät nuo jääkasat mitään ennätyksiä ole, kaikenlaista on saatu vuosien varrella nähdä ja kokea. Luonnonvoimat ovat arvaamattomat.

Nämä kaksi alimmaista kuvaa ovat vuodelta 1992, Pekka Kurikan ottamia. Tietä lauttarantaan avataan.

Omenapuu!

Viitisen vuotta sitten ostimme tämän saaristolaistalon Hailuodon Vaskesta. Kauppa tehtiin toukokuussa. Ensimmäisinä viikkoina puhkesi kukkaan suuri vanha omenapuu sisäpihalla etelän puolella. Siitä tuli kuin perheenjäsen; sitä tarkkaillaan ja vaalitaan ympäri vuoden.

Viime syksynäkin se palkitsi vaalijansa runsaalla ja makealla sadolla.

Puun rakenne ei ole mitenkään optimaalinen; se on haarautunut hyvin alhaalta, eikä ole kovin korkea. Rennot oksat taipuvat lumenkin painosta. Tarvitaan tukemista kesät talvet.

Kukkia riitti tänäkin kesänä; mutta 30 asteen helle räjäytti kukkameren yht'äkkiä täyteen kuohuun. Tarkkailimme, ehtiikö kimalaispesät samaan vauhtiin. Vähänlaisesti nähtiin pörriäisiä.

Mutta sitten helle purkautui ukkosmyrskyksi. Omenapuun kukkia alkoi leijailla ilmassa ja niitä satoi kuin ensilumeksi kesäkuussa.

Eipä siinä muuta voinut kuin katsella ikkunasta kauhun vallassa; sade piiskasi armottomasti.

No, taisi siihen vielä jäädäkin kukkia, ja ehkä pudonneet terälehdet olivatkin jo pölytetyistä kukista. Joka tapauksessa kimalaiset pörräsivät edelleen puun kimpussa. Muutaman viikon kuluttua näkee, onko omenoita tulossa.
Tämän vanhan puun "rotua" en tiedä; ehkä punakaneli.

Meillähän on myös pieniä omenapuita. Ne eivät ole niin lämpimässä paikassa kuin tuo iso puu; ne kukkivat myöhemmin. Sikäli hyvä, etteivät ukkossateen aikaan olleet vielä täydessä kukassa ja ehkä säilyivät. Mutta satotoiveet pikkupuista eivät ole kovin suuret.

Nämä pienet puut ovat kaikki Norrland-puita, ruotsalaista alkuperää. Menestyvät jopa VI-vyöhykkeellä.

Sitten olisi vielä pienempiä; varrennusta odottavia...Mutta niissä ei tietenkään kukkia vielä ole.

Kyllä näitä tarkkaan seurataan päivittäin; ilmeneekö latvoissa kirvoja, näkyykö muurahaisten vaellusta rungoissa, tai onko muuta hämminkiä. (Talveksi laitetaan korkea verkko ympärille, rungon alaosaan myyräsuojus.)
Yritetään käyttää pehmeitä suojelutoimia; vesisuihkua, vähän vaikka parafiiniöljyä sekaan. Ja mitä milloinkin keksitään. Myrkkyjä ei käytetä. Satoa toivotaan.

Vyöryvät rannan tyrskyt

Toukokuu loppui kovassa tuulen viuhunassa. Viimeistä edellinen päivä seurattiin pihapuita; kaatuvatko. Auto siirrettiin pihalla sellaiseen paikkaan, johon ei kaatuvat puut yltäisi. Autotallin ovi pönkättiin kivisin estein kiinni, ettei myrsky reuhdo auki. Heikkokuntoinen tallivanhus.

Varsinainen pauhina alkoikin vasta toukokuun viimeisenä. Mereltä kuului sellainen "huutava ääni", joka myrskylle on ominaista. Pitipä lähteä katsomaan, vaikka puut polun varrella huojuivat pelottavasti.
No, eipä pitkälle päässyt...

Polulla rojotti männynlatvus. Mistä tämä on tullut?

Kaksihaaraisesta isosta petäjästä lohjennut. Ikävää, tuo puu oli kuin maamerkki pihatien päässä.

Mutta tien päässä toinen tuho! Korkealta paukahtanut kuusi poikki.

Kyllä tuulella on voimaa. Pahimmillaan Hailuodossa myrskypuuskat liikkuivat jopa 36m/sekunnissa. (Jopa Hailuodon lauttaliikenne keskeytettiin päivällä useiksi tunneiksi, sähkö oli poikki, eikä vettäkään hanasta tullut...)

Ja muutaman askeleen päässä; vaaran paikka, kuusi kaatunut linjan päälle.

Hailuodon rannoilla on paljon kesämökkejä. Läheltä-piti-tilanne; onneksi ei kuusi kaatunut loma-asunnon päälle.

Mutta rannalla se vasta varsinainen myräkkä tuntui; ei saanut tärisemättömiä kuvia.

Ranta jäi saareksi, meri pyrki maalle. Enimmillään meriveden korkeus oli noin metrin "plussalla", ei tosin ennätyksiä rikottu.

Yritin mennä rannalle "näköalatuoliin" kuvaamaan, mutta saapasvarret eivät riittäneet.

Siikajoen tuulimyllyt myrskyssä taustalla.

Aaltojen pauhua, mikrofonin suojaus vaikeaa amatöörille...

Seuraavana päivänä kävin tarkastelemassa tuhoja. Hakkuuaukeiden laidat näyttivät kärsineen eniten.

Santosen kärjessä puita oli kaatunut enemmänkin, vasta talvella samalla alueella oli hakkuutyömaa.

Melkoista sekasortoa sai aikaan toukokuun viimeisenä päivänä Helga-myrsky. Selvittelemistä riittää.

Mauri18 myrsky

Kun Amerikassa se Florence-myrsky raivosi, arvattiin odottaa, että kyllä siitä tällekin rannalle häntiä riittää. Tuulet voimistuivatkin sopivasti Maurinpäiväksi, sehän on entinenkin myrskypäivä vuodelta 1982.

Meidän pihalle eivät myrskytuulet erityisemmin osu, suuret puut vaimentavat tuulen voimaa. Tosin vanha tuomipuu oli tiukalla, mutta ei kaatunut.

Narinaa ja valitusta, pitkä halkeama eteni rungossa, mutta pystyssä pysyi. Nojautui kaveriinsa pihlajaan; vanhus tämäkin. Vielä kestettiin tämä myrsky.

Tuuli ei oikein "sattunut" kohti tälle rannalle, niin että olisi puhaltanut suoraan Siikajoen ja Hailuodon kärjen välistä. Rannalla kuitenkin kävi melkoinen humina, vaikkei ulappa ihan kokovaahdossa kiehunut.

Rantahietikolla kyllä kuohua riitti.

Istumakivi oli veden alla, silloin tällöin vilahti näkyviin.

Aaltojen voima näyttää pelottavan suurelta, aallot siirtelevät ja kuluttavat kiviä. Mutta nöyrästi ne väsyvät rantahietikolle. Ensin uhmakas hyökyminen, mutta äkkiä vaahto kutistuu ja häipyy; mereen on takaisin veden palattava.

 Täältä tullaan!

Levittäydytään hietikolle...

...mutta pian hyöky kuivahtaa.

Merivesi nousi tällä rannalla noin 80cm, ei kovin korkealle. Kuitenkin niemistä tuli saaria.

Rannalla kulkija kävi tutkimassa niemiä; pääsisiköhän tästä, vai pitääkö ylempää yrittää.

 Ja tietenkin meri toi rannalle kaikenlaista. "Kaikki se työntää pois", sanoi muuan, joka monta laituria oli jo rannalle rakennellut.