Taloa katsomaan!

Lähdettiin ajaa romistamaan Subaru Foresterilla Oulusta Hailuotoon, ensiksi lauttarantaan. Tuuleskeli aikalailla, Siikajoelta päin. Aallokko jyskytti vastaan ja visiiri turskautteli melkoisia ämpärillisiä. Auto puhdistui, mutta liekö merivesi autonpesuun kovin terveellistä?

Salmen toisella puolen liityttiin autoletkaan ja muistettiin, että "se paikka" on melkein heti. Silmäiltiin tienviittoja; joko se tällä suoralla on. Onko tässä mutkassa, joku viitta näkyy? Ei ollut, vaan varmaan tuon pitkän postilaatikkorivin jälkeen.
Pullahdetaan jonosta sivutielle ja kohta keinahdellaan isojen koivujen katveesta pihalle.
Ensimmäisenä näkyy suoraan edessä iso hirsirakennus monihaaraisen pihlajan ja männyn takana.
Tonttula? Tulimmeko tonttulaan?

Ympäri piha-aukiota huojui valtaisan suuria kuusia, miten ne rantahietikossa ovat kasvaneetkin? Pihan laidoilla näimme puolenkymmentä rakennusta, osa harmaata hirttä, muutamassa häivähdys joskus sivellystä punamullasta. Autotalli ja erillinen saunarakennus olivat säilyttäneet värin paremmin, tai maalattu myöhemmin.
Keskellä levittäytyi päärakennus punaisena ja valkoisin nurkin ja ikkunanpielin. Erikoinen muoto; katkaistu neliö, etelään pieni "sisäpiha" (todella kuuma keskikesän auringossa, sen myöhemmin huomasimme)
Meille kerrottiin, että vanhin osa saattaa olla -40, -50, tai 60-luvulta, kukapa sen muistanee. Taloa on perusteellisesti saneerattu ja laajennettu 1990-luvulla.
Kierreltiin ympäriinsä. Talo näytti lepäävän melkoisen matalan "kivijalan" päällä.

Sen verran olen kuunnellut teknisen puolen luottamustoimissa Oulun rakennusvalvonnan miesten luentoja, että ymmärsin tuijotella maan rajaan. Kosteuden hallinta! Pientalon laatu! Tähtiluokitus!

Kuvissa etupihan lasiterassin seinustaa ja vanhemman osan takaseinää. Siinähän tuota arvuuteltiin; onko hometta tai muuta kamalaa.

Tässä uudemman osan seinustaa ja nättejä kattolyhtyjä. Saniaispuska seinustalla oli vielä talvilevossa, ruskeana. - Siitä tulikin mieleen virastopäällikkö Tapanin vitsailut emännistä, jotka tekevät kukkapenkin just seinän viereen ja johtavat kosteuden rakenteisiin.

Myyjät ja omistajat olivat iäkkäitä tai kaukana. Oli sairautta ja suruaikaa, oli vaikea saada tietoja, piirustuksia tai tilakarttoja. Miestä kiinnosti rajapyykit, hehtaari piti tonttia olla!
-Jossakin ne on, on ne tuolla maastossa.

Ehkä papereita  on viety huvilalle tai ehkä ovat lasten hallussa.
Meitä kiinnosti kovasti myös piirustukset alapohjasta ja saneerauksessa käytetyistä tekniikoista. Niitä oli vaikea saada.
Hietikkoahan tämä kyllä on...ei tässä vesi seiso...Olisi kai tuo vanhempi osa jo lahonnut jos olisi ollut lahotakseen...
Tällaista mietiskelimme maallikon-aivoissamme. Kuntotarkastusraporttia tutkailimme.

Mutta joku tässä miljöössä nappasi, vaikka rakennusten sisällä ei oltu vielä käytykään.

Pää pöllähtäneenä seisoskeltiin. Mitä tässä on tapahtumassa?

Meren rannassa oli jo aiemmin käyty. Sen keväinen pauhina kuului pihalle. Sekö tänne vetää?

Onko järvelle katselu geeneissä?

Esi-isäni tulivat noita vesiä pitkin. Kuva on veljeni 50-luvulla ottama, siinä Kallaveden reitin latvavedet päilyvät tyynenä kesäiltana. Onkivesi, Lapinlahti.
Isäni suku tuli Kuopion maalaiskunnan Väänälänrannalta, Suomen sodan vuotena 1808. Sitä ennen olivat asustelleet Tölvän niemellä, jonne tulivat kai etelä-Savosta Joroisista. Ehkäpä tulivat eräsijoilleen pysyvästi asumaan. Vesiä pitkin liikkuivat.

Onko vesielementti iskostunut geeneihin, näin voisi leikillisesti kysyä. Tuollekin kotilahdelle ovat monet sukuni silmäparit tuijottaneet, odottaneet tulevaksi ja kenties pelänneetkin tulijoita. Melskeisiä ja pahaenteisiä vuosia on rannalla vietetty. Joskus on turhaankin odotettu, kaivattu on pysynyt poissa.

Vanha karsikkopetäjä rannalla sai kylkeensä kaiverruksia ja merkintöja edesmenneistä. Maamiesten jalat tallasivat ja tunsivat jokaisen neliömetrin pelloilla.

Kotilahdelta lähdettiin soutamaan niemien ja salmien kautta väljemmille vesille. Onkimatkoilla lapsena ihmeteltiin kaukaisia rantoja. Jossakin rannat katosivat ja liukenivat taivaan väreihin.

Monet sukulaiset menivät suureen maailmaan, vielä suurempien maininkien taakse. Jotkut palasivat, jotkut eivät.

Vanhoina aikoina kaikki sukulaiseni lähtivät viimeiselle matkalleen tästä rannasta. Kesäaikaan saattomiesten soutamina ja talvella hevosreessä he matkasivat Lapinlahden kirkkomaahan. Monesti tämä viimeinenkin matka oli vaivalloinen, mutta eivätpä he enää myrskystä tai pakkasesta tienneet.

Taloja ja koteja

Asuimme pitkään tässä talossa Pirkanmaalla maalaismaisemassa. Itse asiassa lähes koko ikäni olen majaillut kylissä ja pienissä taajamissa. Kaupunkilaiseksi on näköjään vaikea oppia. Silmiin jää vesi ja avara monimuotoinen luonto.

Muutimme Ouluun 2002, juuri valmistuneeseen rivitaloon puu-Linnanmaalla. Asunto oli mukava, toimiva ja rauhallinen. Tarvittavat palvelut lähellä ja tosi hyvin rullaava joukkoliikenne.

Vuosien kuluess maaseudun kaipuu alkoi nostaa päätään, vaikkei Linnanmaa nyt mitään super-sityä olekaan. Jatkuvasti piti lähteä soille, metsiin, rannoille. Aika-ajoin pyöritimme vanhaa vitsispekulointia malliin "lähdetään erakoiksi Inariin".

- Pikkuhiljaa rupesimme silmäilemään kiinteistömarkkinoita; pidettiin netti-istuntoja ja haettiin, mitä olisi tarjolla. Haravoimme Oulun aluetta, sillä jonkunasteinen kiinnostus/kiintymys Ouluun oli, luottamustoimien ja ystävien vuoksi.
Monenlaisia taloja ja tiloja käytiin katsomassa, kaikissa oli joku ylipääsemätön "vika". Muuan tuttava määrittelikin, millaista taloa haemme; hyvän tien varrella, rauhallisella paikalla, hyväkuntoinen, komea ja halpa!Välillä koko asia oli unohduksissa.

Sitten muutamana iltana isäntä mutisi nettiä selatessaan:"...Hailuodossa olis tommonen, tules kattomaan..."
Katselimme kuvia erikoisenmuotoisesta talosta, kuin leveä U! Googlemapin satelliittikuvissakin näkyi! Lähdetään katsomaan!

Rantoja ja rantoja

Hailuoto on "merestä noussut". maa nousee edelleen. Maan kohoaminen on jääkauden jälkiseurausta; mannerjään painama maa pyrkii rebaundiin, ponnahtaa takaisin.Useimmat rannat ovat matalia. Kuvassa Kääppäänkari Matikanniemen edustalla. Alhaisen veden aikana karille voi kävellä kuivin jaloin. Kun merivesi on ylhäällä, aallot pärskivät pajukon lomasta karin ylitse ja kuohuvat kivenlohkareissa. Ehkä lounaistuulten ja jään kuluttavat voimat aiheuttavat sen, ettei ruovikko kasva tämän matalan rannan alueella. Keväiset jäänlähdöt lanaavat kasvit juurineen irti. Jopa pajupuskia jää nostaa ja työntää risukasaksi kuivumaan.

Tämä kuva on otettu zoomaamalla Santosen pohjoisrannalta, laivaa siinä taidettiin varsinaisesti kuvata. Sankka läpipääsemätön ruovikko jatkuu satoja metrejä merelle. Ranta on suojassa rajuilta tuulilta. Jos pohjoisesta tuulee, merivesi laskee, eivätkä jäämassat pääse kellumaan rannalle. Jää ei ruoppaa näitä rantoja. Rehevä kaislikko kaatuu vuosi vuodelta niille sijoilleen ja maatuu siihen.
Vaikeaa on päästä rannalta "avoveteen".

Lauttarannasta kirkolle päin mennessä vilahtelee meri Vasken kohdilla. Lyhyet tienpätkät näyttävät kimaltavan veden ja hietikkorannan. Usein ohikulkiessa on tullut huokaistua; tuolla sitä avointa rantaa olisi. Hailuodon kunta on kaavoittanut ja myynyt Vasken alueelta asuntotontteja; mekin olemme nähneet siitä kertovan kyltin tienvarressa.
 "Tontit ovat varmaan älyttömän kalliita", siihen arviointiin meidän haaveemme on aina pysähtynyt.
Tähän saakka pysähtynyt, se pitää tarkentaa.

Hailuoto

Tämä saari on kiehtonut meitä jo pitkään. Nyt kun on selailtu vanhoja papereita, löytyi lehti-ilmoitusluonnos jostain -90-luvulta. Siinä etsittiin maatilaa tai taloa Hailuodosta. Tuolloin asuimme vielä Pirkanmaalla.
Sittemmin Oulussa asuessa seikkailimme täällä paljonkin. Muutamia mökkikauppojakin tuli tehdyksi ja monia jäkäläkankaita tallatuksi. Puhumattakaan karpalosoista ja muista marjamaista.

Pikkukämpältä käsin vaeltelimme saarta ristiin rastiin viime talvena. Suot olivat jäässä eikä juuri lunta ollut. Varsinkin kevättuulissa ja kirkkaudessa tunsi todella hengittävänsä meri-ilmaa.

Myöhemmin keväällä luimme Kalevasta, että Hanhisen "kamerapesälle" oli ilmaantunut liikaa kalasääskinaaraita. Että ihan tappelivat pesän emännyydestä. Samoihin aikoihin pikkukämpän yllä liiteli joku iso lintu, kävi kamppailua korpin kanssa ja kirkui. Arvelimme, mahtoiko olla ylimääräinen sääskineito. Monena päivänä ja iltana kuljeskelimme metsässä. Joskus huomasimmekin ison linnun lehahtelevan puitten lomassa. Saattoi niitä olla kaksikin.
Kun sitten kerran istuimme pikkukämpän portailla ja lintujen ilmataistelu oli käynnissä. Ilta-auringon valossa näimme "kalasääsken" alhaaltapäin selvästi.
"Sehän on kotka"!- Valkoinen pyrstön reunus ja ruskehtava pää ja kaula!

Missähän se pesii? Jossain lähellä. Metsävaelluksilla tuli vaistomaisesti silmäiltyä puiden latvuksiin; missä pesii suuri lintu?

Merikotkan näkeminen liittyi voimakkaasti tälle rannalle joutumiseen. Havaitsimme nimittäin sen massiivisen pesän samana aamuna kun olimme tulossa Vaskeen katsomaan myytävää taloa, netistä nähtyä.
 Ihme ja kumma, aamuauringossa kotkanpesä sattui silmiimme metsätietä autolla ajaessa. Melkoisen kaukana hakkuuaukion takana. Pitkin kesää sitä on seurattu, mutta ei ole tieltä poikettu lähemmäksi. Syysmyöhällä ajateltiin käydä tutkimassa pesäpuun juurelta, millaisia luita merikotkien ruokapöydältä on maahan nakeltu.

Ei sitä ihminen arvaa..

Kun poikkeaa tieltä katsomaan keväistä jäittenlähtöä, ei arvaa, että tulee heitetyksi sille rannalle. Kenties lopuksi iäkseen.
Muutos ei ilmoita suurella kellojenpaukkeella, hetki tuntuu tavalliselta. Poiketaanpa merenrantaan; tuollahan se vilahtelee. Katsellaan ja ihmetellään veden tuomaa jään paljoutta. Otetaan muutamia kuvia, lähdetään jatkamaan matkaa.

Ei arvata, että samalla paikalle tullaan palaamaan tulevaisuuderssa uudestaan; kaikenlaisissa säissä ja kaikkina vuodenaikoina.
Mitä tässä tapahtui? Mikä siinä vangitsi? Jää? Sininen jääkylmä meri? Taivaan lakeus, kaiken äärettömyys?
Mielellään siihen liekaan jäi, eikä pyri pois.