Mitähän navetasta löytyisi?

Kun vuosi sitten keväällä tämän talon myynti-ilmoitus oli netissä, mainittiin, että pihapiirissä on 6 rakennusta. Päärakennuksen lisäksi sauna, nuottatupa, lato, autotalli ja navetta. En muista, kävinkö navetassa ennen kaupantekoa, ja muutenkin se on jäänyt vähälle huomiolle. Edes komean lumipalloheisin kukintaa en viime kesänä havainnut, en tullut katselleeksi sinne päin. Ehkä se kukki siinä navetan nurkalla, mutta minkäänlaista muistikuvaa ei siitä ole, eikä kuviakaan otettu siihen suuntaan.

Tänä kosteana kesänä lumipalloheisi kukki pitkään ja hartaasti, kilpaa viereisen sireenin kanssa. Yritin ottaa "taidekuviakin" valkoisista kukkapalloista; navetan rosoista ja haalistunutta seinää vasten muodostui kontrasti.

Ehkä kävin joskus etsimässä sieltä kukkaruukkuja, saaveja kasteluvesiä varten, tai saatoin viedäkin muuttolaatikoita navettaan säilöön. (Tulevaa selvittelyä varten!) Olin kyllä todennut, ettei siellä navetasta ole ollut hajuakaan kymmenvuosiin; räsymatotkin lattialla! Muuten navetta oli jäänyt tutkimatta.

Heti ulko-ovella tietenkin isännän linnunpöntön teoksia; päälle kaatuvana kasana.

Kaikenlaista rompetta, niinkuin vanhojen talojen ullakoilla ja aitanvinteissä tapaa olla.

Ikkunanpokia! Noista saisi pienen kasvihuoneen, kuvittelin. Muutama tomaatintaimi keväällä.

Hetken silmäilin varjostinkehikoita; voisi tuunata retrolampun!

Ikkunalaudalla lasipurkkeja, niile on meillä vähän käyttöä. Emäntä ei tee säilykkeitä, vaan pakastaa!

Jaa! Mutta mikäs tuolla hyllyllä on. Ikkunan yläpuolella?

Onko tuo joku puristin? Prässi? Otanpa ja tutkin tarkemmin!

Kasviprässi! Sisältä pursui imupaperia ja sanomalehtiä, 56 vuotta sitten puristimeen laitettuja.

Kissankäpälä vuodelta 1959.

Keräsin sanomalehdet talteen ja rupesin lueskelemaan. Ylimmästä otsikosta ilmenee, ettei maailma ollu kovin rauhallinen silloinkaan. Oli neuvoteltu Saksan kysymyksestä, Itä-Saksa ja Länsi-Saksa. Mainitaan, että neuvottelu päättyi tuloksettomana. Pieni myönnytys oli ollut se, että länsivallat olivat sallineet Itä-Saksan edustajan tulla samaan neuvotteluhuoneeseen. Ei mitään uutta; samantapaisesta on neuvoteltu nykykriiseissäkin.
Tuolloin ei ollut vielä Berliinin muuria rakennettu, mutta ilmapiiri tuntui kiristyvän siihen suuntaan.

Noisssa 59-kesän lehdissä oli paljon urheilutuloksia, monilla pikkakunnilla Suomessa ja ulkomailla oli kilpailtu ja tehty tuloksia. Arvuuttelin huvikseni isännältä voittajia ja tuloksia, hän kun urheilutietäjä on.

- Pariisissa oli juostu kova satanen, kukahan voitti, kysäisin.
- No varmaan se Delecour, ehdotti isäntä.
- Eipä ollutkaan, vaan joku nuori Seye, 10,2 juoksi ja vei delecourilta Ranskan ennätyksen...

- Kukas voitti Moskovassa pituushypyn? arvuuttelin.
- Ter-Ovanesjan, tuli vastaus.
- Mistä tiesit, ihmettelin.
- Kai tuon nyt arvasi, tämähän hyppäsi yli 8 metriä ensimmäisenä ei-amerikkalaisena...

Luin ääneen uutisen, jossa kerrottiin, ettei Vladimir Kutz osallistunut viidelle tonnille, ei luullut olevansa kunnossa.
Urheilutietäjä alkoi kertoa Kutzin taktiikasta; se paukutti alusta lähtien täysillä niin kauan kuin jaksoi. Alkuun katkesi kesken matkan, mutta sitten rupesi kestämään. Kanssakilpailijat odottivat aina sitä katkeamista eivätkä hötkyilleet, antoivat Vladimirin mennä....
Lopulta Kutz voitti itsensä Zatopekin tällä tyylillä.

Annahan minäkin katson niitä tuloksia, sanoi isäntä lopulta.

 Tuossa kesäkuun 1959 Kalevassa sattui juuri etusivulla olemaan juttu siitä, kuinka Matti Huttunen oli 5000 metrillä rikkonut maagisen 14 minuutin rajan ja tehnyt Suomen ennätyksen.

Urheilutietäjä valitteli nykytilannetta; kukaan suomalainen ei ole tänä kesänä alittanut tuota rajaa. Suomen ennätys on edelleen lasse Virenin nimissä, kesältä 1972. Lasse juoksi 13.16,3 ja ilman jäniksiä. Kenenisa Bekelen maailmanennätys on kaukana, 12.37, 35.

Yllättäviin juttuihin päädyttiin navetan tutkimisessa.

"Vieraita"

Pistin otsikon lainausmerkkeihin, koska vieraat ovat omaa väkeä. Tytär Helsingistä ja poika Tampereelta.


Käveltiin metsissä ja rannoilla, kaikenlaisissa maastoissa. Urbaani nuoriso näytti kiinnostuvan meidän yksinkertaisesta elämänpiiristämme.

Turisteilla kuuluu olla aurinkolasit, se myönnytys pitää sallia.

Vasken rannalla poika kuuli "posahduksen" kaislikosta. Arveli, riittäisikö saapasvarsi kuinka kauas jos tuonne kahlaisi ja perhoa alkaisi heitellä...Illan mittaan kalastaja häipyikin värkkeineen rantaan.

 Eipä aikaakaan kun rannasta singahti kuvaa...Tieto siirtyy reaaliajassa. Saa sitä ihmetellä!

Aamulla jääkaapista löytyi pussi. Hauki ja muutama ahven.
Heti puntariin!

Neljälle henkilölle sopivat paistinkalat, vanhalla mallilla leivitettynä, paistettuna ja haudutettuna.

Iltamyöhään taas maastoon, ympäri metsäteitä.
Isäntä otti tietenkin "pakolliset" auringonlaskukuvat. Koillistuulta, pientä aallokkoa.

Makkaranpaisto/-poltto, saunanlämmitys pikkukämpällä, aikaa kului ja valo vaan viipyi pohjoisen kesässä.
Poika rupesi rakentelemaan risupoltinta, se on kuulemma retkiolosuhteissa hyvä. Löydettiin vanha hedelmäpurkki; siitä se rupesi rakentumaan.

Ihmekeittimen testailua. Palaako vai sammuu? Taisi sammua...Pitääkö iskeä lisää ilma-aukkoja?


Yösydännä kuhkailtiin vielä, Subaru Forester mönki pienimmällä vaihteella. Katseltiin.
Jouduttiin hirvien "saartamiksi".

 Hei, mikäs tuolla! Ajetaan varovasti lähemmäs....ei se pelkää, on kumma!

Tässä vaiheessa auton takapenkiltä kuulosti lähtevän kavereille kuvaa ja viestiä; emme pääse eteenpäin, hirvi poikittain tiellä.

Siinä se kuljeskeli edestakaisin, söi vesakosta latvoja, välillä tuijotteli meihin.
Tytär arveli, että sillä on kuin naisten korkokengät etujaloissa; sirot sorkat.

Lopulta meni ojan yli, pois tieltä. Vielä tarkasteli kulkijoita. Veikeät korvat! Poimut ohjaavat äänen pään sisään.

Ajetaan vähän matkaa. Hei mikäs tuolla!
Niitä on kaksikin. Tuijottavat.

Nämä olivat jo yölevolla, makuullaan sammalikossa. Äkkiä ponnahtivat seisaalleen, mutta jäivät katsomaan.

Yltäkylläinen luontoreissu oli tämäkin. Vaikka ei siellä niin kummallista extremeä tapahtunut, silti kaikki tuntui olevan "uutta" ja kiehtovaa.

Punkki...!

Kesän mediajulkkis; punkki, puutiainen, ixodes ricinus.

Lähes päivittäin se esiintyy verkko- ja paperilehdissä. Annetaan ohjeita, kuinka se irrotetaan ihosta ja kuinka hävitetään. Miten pitää tehdä ja mitä ei missään tapauksessa.
Kevätkesästä punkkibussi liikennöi Pohjanmaan rannikon taajamissa, rokotetta oli saatavilla. Jonoja kerrotaan olleen piikkiä odottamassa.

Puutiainenhan voi levittää ainakin kahta tautia, borrelioosia ja puutiaisaivokuumetta. Jälkimmäinen on vaarallisempi, viruksen aiheuttama, johon ei lääke tepsi. Se on kuitenkin harvinainen, taisi olla noin 40 tapausta vuosittain Suomessa. Borrelioosi on bakteerin aiheuttama ja yleisempi, noin 1000 tartuntaa vuodessa. Borrelioosiin tepsiin antibiootti, joten se on helpompi hoitaa. Pikkuprosentti punkeista kantaa näitä taudinaiheuttajia.

Punkkikauhua on, sen olemme huomanneet.
Rupesi kiinnostamaan, kuhiseeko Hailuoto noita kammotuksia.
Kun heinkkoa katselee, näyttää se olevan täynnä elämää. Paljon on asiakkaita kukissa ja heinissä. Siinä sitten tihrustaa, onko tuo koppana SE? Tai onko se TUO?

Maasto on täynnä kasveja, niissä monenmoista nyppyä ja liikkuvaa. Liekö joku näistä ITSE punkki?

 Punkki voi vuorokausikaupalla odotella polunvarren heinissä ohikulkijaa, johon voisi tarrata. Se voi kiivetä pitkien kasvien latvaan ja tunnistaa tulijan liikkeestä tai lämpösäteilystä. Kummallista, että punkin sanotaan olevan sokea. Mutta nopea!

Montako punkkia näissä heinissä on etujalat ojossa vaanimassa?


Jostakin luin menetelmän, jolla punkkien esiintymistiheyttä testataan.
Vedetään valkoista vaatetta pitkin ruohikkoa ja tutkitaan, montako tarrasi kiinni; vaaleassa tummat elukat havaitsee helpommin.

Ei kun kokeilemaan!

Ja sitten tarkastelemaan tulosta!

Ei ole punkki!

Eikä tämäkään!

Tämä voi olla, pitäisi olla 8 jalkaa. Näkyy 7...!

Tein toisen kokeen. Alistin toisin sanoen itseni ihmiskokeeseen.
Kahlasin tunnin verran metsässä, rannalla, niityllä ja kaikenlaisissa maastoissa. Tarkastelin valkoisia housujani tuon tuostakin, näkyykö.
Lopulta näkyi!

Siinäpä puutiainen on toiveikkaasti nousemassa housunlahjetta ylös.

Tässä lähikuva punkista. Sääski tuppautui kaveriksi kuvaan, niitähän ei tarvinnut etsiä.

Niin että löytyikö paljon? Punkkeja siis. No tein tutkimusta kahtena päivänä, yhteensä noin kaksi tuntia. Ei kovin paljon.

Silti kannattaa tutkia vaatteensa ja ihonsa aina kun on villissä luonnossa ja pitkässä kasvustossa liikkunut. Mutta ei paniikkia.

Hirvi!

Ajeltiin tässä muutamana päivänä metsätietä Hailuodon Santosessa.
Käytiin höpsöä spekulointia siitä, että jos joku toisi pakettiautollisen karhuja Hailuotoon... Täällä ei nimittäin niitä ole. Että löytyisikö täällä niin suuria erämaita, joissa karhut voisivat näkymättömissä elellä.
Siihen tuumasi isäntä, ettei noita hirviäkään ruuhkaksi asti näe, vaikka kaatolupiakin taitaa olla sadan tienoilla. Paljon niitäkin pystyy piilottelemaan metsissä, miksei sitten yksi autokuorma karhuja,
Tähän asti pääsimme, kunnes...

Sieltäpä yksi katselee! Kun ei auton ovea eikä ikkunaa aukaista, ei pelkää, tuijottaa. Lauotaan kameroita tomuisen ikkunan läpi.
Kumpikohan lienee, poika vai tyttö?
Tulehan lähemmäksi!

Poika taitaa olla, eikö sillä häämötä sarvet? Kyllä tuijottaa; niinkuin mekin!

Poika on, hirvisonni. Uudet sarvet kasvavat nahkapeitteisinä. Muutama vuosi sitten saatiin kuvatuksi "laukkipää" hirvinaaras, jolla oli iso vaalea soikio päässä. Onkohan tämä sen poika, jotain vaaleaa on otsalla.

Onpa sinulla kauniit silmät! Uljas eläin. Voimaannuttava näky.
Huolestunut katse metsän kruunupäällä. Meitä ihmettelee.
Lähdetään, ei säikytellä.

Unikkojen aikaan...

Taisi joku laulukin alkaa noilla sanoilla. Nyt on unikkojen aika tällä rannalla. Eteläisemmillä seuduilla se on jo mennyt, mutta Hailuodossa nyt!

Unikon nuput ovat veikeitä, niillä on jokaisella oma ilmeensä. Joku paljastaa punaista kukintoa ikäänkuin suupielestä, joku taas kohottaa suojuslehdet lakiksi pään päälle. Näyttää, että kukinto terälehtineen on tiukassa paketissa; laiteltu laskuvarjon lailla pieneen tilaan...

Täältä tullaan! Ei pysy paketti kasassa! En pysy nahoissani enää!

Unikko on kukassa vain muutamia päiviä, lakastuminen alkaa ja siemenkota tulee näkyviin kukinnon keskellä.

Vajaassa viikossa kukan hehku sammuu; se muuttuu siemenkodaksi.

Lyhyt on unikon kukan loisto, sen seuraaminen täyttää mielen haikeudella.
Se on niin hehkuva, mutta terälehdet kuihtuvat ja putovat pian. Siinä on samaa kuin pohjolan lyhyessä kesässä; sitä odottaa koko pimeän ajan, mutta se on ohi liian pian.