Kimalaisten lentoa

Vanha omenapuu kukkii! Kimalaiset huomasivat sen.

Puun ympärillä oli kova ilmaliikenne aurinkoisena juhannusaattona. Istuttiin seinustalla katselemassa ja kuuntelemassa pienten propelien ääniä. - Kimalainen on hyvin kiireissään kukissa, se ei jää odottelemaan ja poseeraamaan kuvanottoa varten.

 

- Kimalaisilla on pesiä monessa kohden tässä rakennuksessa, sanoi isäntä, entinen mehiläistarhaaja.

- Mistä tiedät, kysyin ja hämmästyin aikalailla. Arvelin, että heitti noin vain arvelunsa pesäpaikoista.

- No, näkeehän sen kun katsoo! Tuossakin kimalainen kävelee listan reunaa pesälleen, osoitti tietäjä.

Rupesin tarkkailemaan. Tosiaan! Kimalaisia kulki seinällä, hyvin lujaa juoksivat lautaa ylöspäin ja katosivat nopeasti ylös seinän ja katon välistä. Niin nopeasti menivät ja niin pieniä ovat, ettei niistä kunnon kuvaa saanut. Minun taidoillani ja välineilläni siis. Sitäpaitsi tausta on vaikea: kirkkaassa auringonpaisteessa räystään varjossa piipertävää pikkuista ei saa kovin hyvin esille. Jännää puuhaa!

-Pörriäistietäjä rupesi muistelemaan, kuinka poikasena kotona Vihannissa tutkittiin kimalaisia. Heinäniityllä kimalaispesät tulivat näkyville kun heinä oli kaadettu. Kimalaiset tekevät pesänsä     vaikkapa hiirenpesiin tai myyrän koloihin. Näitä pesiä hän oli poikasena ottanut johonkin ämpäriin

tai muuhun astiaan. Itse kimalaiset oli pyydystetty tulitikkuaskeihin. 

Sitten saalis oli viety kotipihaan ja siellä rakennettu uusi asuinsija kimalaisille; kukkaruukun alle. Saviruukku nurin pihalle, alle se pesäaines, heinäntohjoa ja mitä siinä nyt oli. Kimalaiset oli menneet hyvin mielellään ruukunalus-kotiin, kun siinä oli entiset tutut sisustukset ja hajut. Kukkapurkin pohjarei'istä olivat sitten kulkeneet ja pörränneet ulos ja sisään.Tunteja oli kulunut niitä tarkkaillessa!

Kertomusta kuunnellessa muistui mieleen se, kuinka tämä isäntä joskus lasten pieninä ollessa näytti

heille havainnollsesti, missä on kimalaisen pesä. -Yhdessä kaivoivat myyränkoloa auki metritolkulla!

Kuulemma kimalainen voi pitkän matkan kävellä "kuormansa" kanssa pimeässä tunnelissa pesäänsä.

Koetin etsiä kuvaan kimalaista, jolla olisi siitepölypatit jaloissaan. En hoksannut sellaisia. Pörriäistietäjä sanoi, että niillä on työnjako, mitä milloinkin pesään tuodaan; mettä, siitepölyä jne.

Kertoi, että ainakin mehiläispesistä sadepäivien jälkeen lähtevät siitepölynhakijat ensimmäisinä liikkeelle. Muisteli, kuinka Juupajoen Salokunnassa mehiläisiä tuli pesiin "yhtenä lauttana", suuaukon laudalla niitä käveli samaan aikaan kymmenittäin, jalkojen vasut täynnä siitepölyä. Ja kuumina kausina vedenhakija-mehiläiset laskeutuivat Melliselän rantahiekalle vettä ottamaan.

- Ehkäpä nyt ovat liikkeellä meden hakijat, arveltiin kun ei pallojalkoja havaittu liikenteessä.

Kimalaiset ovat hyviä pölyttäjiä. Suomessa lienee kymmeniä kimalaislajikkeita. Tavallisimmat ovat kontukimalaiset, joita näissä kuvissakin häärii. Pörriäistietäjä sanoi poikasena tarkkailleensa myös kivikkokimalaisia; punertava pörröinen takamus pitkällä roikkuu, - ja vihaisempia olivat olleet, sanoi.

Istuin vähän aikaa omenapuun juurella ja otin videokuvaa lentotoiminnasta. Vähän siinä kuuluu ääniäkin. http://youtu.be/rkO5sW9Xf00

Sataa, sataa...

Sadetta on saatu, edellisen vuorokauden aikana satoi Hailuodossa 2,5cm. Jossakin muualla tuli vettä varmaan enemmänkin. Meidän lähiseudulla ei peltoja ole katseltavina, mutta ainakin rantatielle kertyi isot lätäköt.

Sadepisaroiden täplittämä lehvistö on mielestäni hyvin kaunis. Aikalailla olen yritellyt kuvatakin, jopa ihan sateella.

Kuuset ovat kauneimmillaan alkukesällä; latvassa punaiset kävyt ja oksissa uudet vuosikasvut. Olen odottanut oikeaa hetkeä, jolloin vihreys on heleimmillään. Kesän mittaan oksankärjet tummuvat, eivätkä enää erotu vaaleina. Sopivassa valaistuksessa niissä on jollakin tavalla neonvihreän hohde.
Videon kuvaamisessa tavallisella pokkarikameralla on omat vaikeutensa. Ei saa tuulla liikaa, mikrofonia on vaikea suojata. Jos aikoo jotakin sanoa, tuulen pauhu ja ropina ei saa päästä ylimmäksi esiintyjäksi. Ja valaistus, valaistus... Muutaman viikon olen kierrellyt pihakuusia!Tänä aamuna oli otolliset olosuhteet. Naapurin kukko kuulostaa taustalla laittavan parveansa ojennukseen!

http://youtu.be/tKGc9BFf_q0

Kesäyö. Midnight sun.

Pohjolan yö! Se on todellakin täynnä taikaa. Täytyy valvoa ja katsella valon ihmettä.

Ylimmässä kuvassa auringonlaskua puolenyön jälkeen. Kun kesäajassa käyvät kellot, auringonlasku siirtyy seuraavan vuorokauden puolelle.
Alempi kuva on näpätty ikkunasta kolmen maissa aamulla; aurinko on jo hyvinkin noussut. Tällä korkeudella näihin aikoihin aurinko on horisontin takana parisen tuntia, juhannuksena vähemmän.

Tältä Vasken rannalta Hailuodon Santosessa ei voi nähdä keskiyön aurinkoa. Aurinko on ruvennut tekemään yöpymispaikkansa pohjoiselle taivaanrannalle. Pitää mennä pohjoisrannalle. Metsän poikki matkaa on kolmisen kilometriä; mutkan kautta pääsee maasturilla perille.

Alhaalta paistava aurinko valaisee karun rannan. Punaista hohdetta levittäytyy puun runkoihin ja kasveihin. Vain pienet kasvit maan rajassa viettävät yönsä ruohikon katveessa.

Ihminen suviyössä.
Kesäyö saa meidät suomalaiset melankolian valtaan. Mielellään etsiydymme veden äärelle. Rannalla itkijöitä olemme. Muiden iloks iloan, mut itsekseni itken, näin lauletaan.
Tässä lopuksi omatekoista lyhyttä lyriikkaani, jota nyttemmin olen ruvennut videoksi laittelemaan. Reilu minuutti keskustelua yötuulen kanssa.
http://youtu.be/i_QEp51j8c4

Elämme kuplassa...

Eduskuntavaalien jälkeen joku turhaantunut bloggaaja lanseerasi kupla-ajattelun.
Siis oma elämänpiirimme ja tuttavaverkostomme muodostaa kuplan. Sen sisälle on vaikea mitään uutta tuoda. Eikä muualla kivaa olekaan, ainakaan kunnon elämää
Seurustellaan ja eletään saman opiskelu, -harraste, -työporukan kanssa. Muusta emme tiedä tai haluakaan tietää.

Niinpä se on. Meillä on jokaisella oma tapinreikämme, josta tuijottelemme ja havainnoimme maailmaa.

Tässä tosin talon seinään viime syksynä kairattu reikä, ilmalämpöpumpun putkea varten!
Tuossa kyllä maailma näyttää vihreämmältä aidan/reiän toisella puolen. olisiko meilläkin avartumisen paikka?!

Aika paljon maailmamme/kupla muodostuu siitä, mitä oman töllin ikkunasta nähdään. Verho voidaan vetää eteen, jos ei miellytä. Sellaisia me ihmiset olemme. Näemme, mitä haluamme nähdä.

 Toisekseen me kyllä haluamme varmistaa, ettei elämäämme tulla. Vankat ikkunat. Kotini on linnani! Älä tule sanomaan, miten mun pitäisi elää. Minä kyllä tiedän.

Mielellään tarkastelemme uutta ja epäilyttävää jonkun varjosta tai itse suojautuneena. Tiedä häntä, mitä tuokin merkinnee, paras pysytellä näkymättömissä. "Katsoo kuin sika vatukosta", oli Savossa ilmaisu tällaisesta tirkistelijästä.

Metsäläisiähän me olemme. Sitä kuusta kuuleminen, joka juurella asunto. Vanha sanonta pitää paikkansa. Ystävät lähellä ja viholliset kaukana, Niin on parempi.

Nykymaailma haluaa avautua. Tekniikka suo mahdollisuuden syleillä maailmoita; virtuaalisesti.

Matkustin viikonloppuna junassa. Olin niin sanotusti ihmisten ilmoilla.
Juna oli  melko täysi. Sain paikan vaunun keskivaiheille siihen kohtaan, jossa on kahdet istuimet vastakkain ja pöytä välissä. Paikat olivat jääneet viimeisinä vapaiksi, koska me suomalaiset emme halua istua silmätysten vieraiden ihmisten kanssa. Hirveä, jos se vaikka sanoo jotain, ainakin sitä voi joutua katsomaan silmiin vahingossa! Kammottavaa!

Paikalta oli hyvä näköyhteys matkustajiin. Näyttivät olevan virtuaalisissa kuplissaan; luurit korvilla,  älypuhelin tai tabletti tai vastaava käsissään. Niitä he hivelivät ja hyväilivät. Hymyilivät tai naurahtelivat itsekseen tai jollekin toisella puolen maailmaa. Ehkä tuntemattomalle ta kasvottomalle. Laittelivat hymiöitä, tykkäyksiä ja peukutuksia. Ryhmääntyivät. Kuplaantuivat.

Virtuaalinen kupla on hauras. Se voi puhjeta ja räiskäyttää ikävät pärskeet silmille kuin saippuakupla muinoin. Virtuaalinen häpäisy leviää äärettömiin eikä sitä voi pysäyttää.

Sielunmaisema kirjaksi

Ehkäpä tuo näkymä jäi silmiini lapsuusvuosina. Siinä on se varhaisaikojen kotiranta.
Kuvassa näkyy "varjona" vanhan päärakennuksen hahmo.
Merkillistä, miten kirkkaasti huoneet, pihapiiri rakennuksineen ovat syöpyneet mieleen, varjon lailla nekin seuraavat, eivät unohdu. Ja tietenkin ihmiset, jopa heidän äänensä kajahtelevat mielessäni.

Nyt olen saanut valmiiksi kertomuksen esivanhempieni elämänvaiheista. Oikeastaan koossa on vasta ensimmäinen osa; Tikatar. Päähenkilön nimi on Ida, mutta anoppi rupesi kutsumaan häntä korkonimellä Tikatar, miniä kun oli Tikkasen tyttöjä.
Tuo veljeni ottama kuva pääsi kirjan kanteen, lisäksi ympättiin "taivaalle" leike Pielaveden kirkonkirjoista vuodelta 1881, Idan syntymävuodelta...
Kuopukseni muotoili kannen. Oheisesta linkistä sen näkee...

Kirja on julkaistu e-kirjana, Elisa Kirjan toimesta, ladattavana osoitteessa https://kirja.elisa.fi/ekirja/tikatar

Linkistä voi vilkaista pari ensimmäistä sivua, maistiaisia.

Tällaiset kuulumiset, kaunis aamu Hailuodossa.

Joka kuuseen kurkottaa...

Nyt on aika, jolloin pitää kuuseen kurkottaa, tai edes tuijotella latvuksiin. Kuuset kukkivat parhaillaan, latvat punaisenaan käpyjä.

Tulee mieleen se Aaro Hellaakosken runo Hauen laulu. Siinä hauki lähti kosteasta kodostaan ja kiipesi kuusen latvukseen. "Punaista käpyä purrakseen".

Mahtava oli vaikutus, sillä seurauksena hauki "niin villin-raskaan se virren veti, että vaikeni linnut heti".

Tyydyin vain kuusten juurelta kuvaamaan, joten en tiedä, mikä vaikutus kiipeilyllä olisi minuun ollut.

Taivaan sini on tänään Hailuodossa niin huikea, niin pyörryttävän kaunis. Ja muu luonto kirkuu kevään riemua.

Tuomi, kuusi ja avaruuden sini. Hyvin sopivat yhteen.

Näihin pihakuusiin olisi kyllä melko helppo kiivetä. Oksia on maan rajasta alkaen ja tiheästi.

Sitä paitsi ; sellaistahan on liikkeellä taipumusta, että mummo nousee puuhun veisaamaan. Suvivirren aika on. Mistäpä tietää.

Sateenkaaren tällä puolen

Olen seuraillut lento-ja meriliikennettä netissä. Air traffic- ja marine tarffic-sivustot.
Muutamana iltana katsoin, että Finairin kone on juuri tulossa Helsingistä Ouluun.
Etelän koneet nimittäin kaartavat tästä merenlahtea seuraillen Oulunsalon kentälle. Tässä kohden ovat jo laskeutumassa, noin puolessa kilometrissä. Tunnistaa punanokka-norjalaisen ja sinivalkoisen suomalaiskoneen.

Ajattelinpa ottaa kuvan tai videon koneesta, menin siinä mielessä ulko-ovelle.

Kone tuli aikataulussaan, sainkin kuvan.... mutta sitten huomasin kehittyvän sateenkaaren.
Se oli näkyvissä ihan muutaman minuutin, katosi nopeasti. Haipui ja vaaleni.
Kaunista mutta aineetonta.

Yritin saada kuvatuksi koko kaaren, juoksin talon toiselle nurkalle...
Sinä aikana kaaren oikea pää jo hävisi.

Ihmeellinen taivaan valo. Sembramännyn uudet vuosikasvut valon paisteessa.