Jänikset, jänikset!

Metsissä on vilkasta elämää, varsinkin öisin. Jänöjussit etsivät syömistä. Ne tunkevat puutarhaankin, erityisesti omenapuut ja vadelmapensaat miellyttävät jäniksiä.
 -Edellisenä talvena tekivät täystuhon vattumaassa. No, viime kesä oli hirmuisen kuuma ja kuiva, olisiko satoa tullut, vaikka vattupuskat olisivat jyrsijöiltä säästyneetkin.

Kun oli muistissa ja toiveissa mehevä marjasato, ryhdyttiin toimeen jänisten varalta. Laitettiin syksyllä aita puutarhan ympärille, puolitoistametrinen verkkoaita. Jos tulee lunta, siltä varalta korkea, tuumittiin.

Ja tulihan sitä lunta. Tämä kuva tammikuusta, ja lisää tuprutti ja tuiskusi. Riittääkö aidan korkeus?

Tarkkailtiin, ilmaantuuko tassunjälkiä aidan varteen...

Ja riittääkö aidan korkeus?

Mitä ihmettä, eikö tästä pääse? Siinä oli juostu ristiin rastiin kuutamoyö. Miten pääsisi ruokapaikkaan!?

No. Ei meillä kovia olla luontokappaleita kohtaan. Kaadettiin koivu ja haapoja jäniksille. Eikös se vanhassa laulussakin pupuparka talvella huokaillut; 'haapaa jyrsin...'

Kyllä oli jyrsitty.

Koko perheellä oli tultu, vai onko mummikin näykkimässä huonoine hampaineen. Puolen yön aikaan oli oltu lounastamassa.

Koivun silmutkin näyttävät kelpaavan. Papanoita pulauteltu aika lailla.

Pienemmät omenapuut ovat jokainen verkkohäkissään, niihin eivät nakertajat pääse.
Mutta iso omenapuu, tämä on etupihalla, kukkii ihanasti ja antaa runsaan sadon.

Tarkkailtiin päivittäin omenapuun ympäristöä, heti kun lunta alkoi olla maassa.
Ei jäniksen jälkiä, ei ja ei.

Kunnes, voi kauhujen aamu!

Maaliskuussa! Kyllä siinä on jussikat käyny, iljenneet vielä papanat lykätä kiitokseksi.  Oksan kärkiä napsineet.

Eipä auttanut muu kuin koluta varastot, löytyisikö verkonjämiä aidaksi. Jotakin löytyi; erimallisia pätkiä. Kuvasta huomaan, että tuomenoksia aseteltiin pelotiksi ensihätään. Vanhan kansan tiedon mukaan jänis inhoaa tuomenoksien hajua.

Isännän mielestä 'tevos on nävös', pohjalaisittain sanottuna. Eli ei kehu mitenkään kauniiksi.
Mutta tuholaiset estää.

Huminalankaa

Enpä ole ennen tiennytkään huminalangan olemassaolosta.
Se kuuluu siihen välineistöön, jolla ihminen taistelee viljelystensä puolesta. Kun luonnoeläimet yrittävät tulla osilleen puutahassa ja marjaviljelyksillä.
Joskus kamppailu sadosta on kovaa, uhkaajia ilmaantuu maan alta, maan pinnalta ja ilmasta.

Myyrää vastaan on kokeiltu maahan upotettavaa tärisijää, pattereilla toimivaa. Myyrän luullaan kavahtavan outoa kuminaa maaperässä.
Myös on upotettu pulloja peltoon; tuuli viheltää pullon avoimessa suussa; tämänkin sanotaan häätävän myyriä.
On tehty myös vesiansoja; upotetaan ämpäri maahan, puolillaan vettä. Aamulla käydään laskemassa hukkuneet. Julmia ja itsekkäitä olemme. Emme sallisi myyräparkojen kaluta istutuksiamme maan alta, juuria, mukuloita ja sen sellaisia.

Toinen juttu ovat jänikset. Verkkoa, aitaa, suojuksia puitten runkoihin, tervaa ja muita tököttejä myös. Jäniksenpojat pujahtelevat aidoista sisään ja ulos, eivät taida tietääkään liikkuvansa kielletyllä alueella.

Nyttemmin myös sammakko on luokiteltu kasvitarhan viholliseksi. Isäntä on ollut silminnäkijänä, kun sammakko on kiivennyt aitaverkon silmästä mansikkamaahan.

Mutta huminalanka, se torjuu linnut. Nuo erinimiset rastaat, ihanat laulajat, kuten tiedetään. Huminalangan tulisi humista pelottavasti marjatarhan yllä. Ei laskeutumislupaa, linnut!

Tässä on huminalanka pingotettuna. Mutta ei humise jos ei tuule. Sadepisarat saavat ihan rauhassa roikkua langassa. Sadetta on piisannut.
Muutaman kerran olemme kyllä sattuneet kuulemaan langan räpätyksen tuulenpuuskassa. Kyllä se ääntä pitää kun niikseen tulee, siis tuulee!

Mansikkamaasta on muutama kypsä poimittu. Viimevuonna samaan aikaan oli poiminta jo lopetettu; nyt ei aloitettukaan!

Mansikoita olisi tulossa. Aurinkoa ja lämpöä kaivataan. (Toivottavasti sammakko ei innostu isolla suullaan mäyhäämään kypsyviä marjoja!)
Linnut tykkäävät oikeastaan vain punaisista marjoista, meillä ei olekaan nyt muita punaisia kuin mansikat. Vattupuskat leikkasin keväällä maata myöten poikki. Punaherukat olemme poistaneet juuri lintuhyökkäysten vuoksi.

Hiukan on herukoiden väri vaihtunut. Viikkoja menee vielä kypsymiseen.

Marja-aroniaa saa odotella, kuukauden, parikin.

Tyrnimarjat ovat vielä jyvämäisiä ja vihreitä. Syyskuussa tavataan!

Mutta mustikka! Se alkaa olla liipasimella.

Uutisia? Tietojen tulvaa? What's the news?

Sanotaan, että nykyihmistä vaivaa uutis-ähky. Pelätään, että lapsetkin häiriintyvät liioista virikkeistä.

Ei silti, uutisia me janoamme.
Oliko Iisalmessa herrat pyhävaatteissaan? Näin kysäisi isänikin kaupungista tulijoilta.

Meillä tällä rannalla ei ole pelkoa uutisten paljoudesta. Ellei nettiä avaa, kaukana on "kavala maailma". Talvisydännä meni kai päiväkausia, ettei yhtään ihmistä nähnyt tienoolla liikkuvan. Vaikka olemme pitäneet tuollaista 5km:n lenkkitavoitetta päivittäin, ei juuri vastaantulijoita ole ollut. Iltaisin syttyvät valot kolmeen naapuriin, siitä tietää, on täällä muitakin. Hissukseen elellään.

Mitä siellä näkyi, oliko erikoista? Näin on meillä tapana kysyä lenkiltä tulijalta. Havainnot eivät ole nostattaneet kiihkoa mihinkään suuntaan.

Orava oli mennyt tien yli. Pikkuset varpaat.

Jänis oli jyrsinyt niitä kaadettuja haapoja.

Hirvi oli käynyt tuossa takana pellolla.

Tapio oli puinut riihensä! (Vanha kansa sanoo, että metsän jumala Tapio pui riihensä kovalla tuulella; karistelee kävyistä siemenet hangelle. On tuossa muutakin, kaikkea mitä puista tippunut tai tuuli tuonut. Pärtöä.)

Ei luonnossa juuri vihreää näy. Havupuiden väri tosin on heleämpi kuin pakkasella. Mutta pitkään menee, ennenkuin noista oksankärjistä putkahtaa uusi kasvu.

Jotakin vihertää sentään; naavahippunen hangella.

Sammal lahopökkelössä.

Jäkäläpalanen.

Mitä loistavaa sieltä onkaan paljastumassa esiin. Haavan kaarna, vihreää jäkälää, mitä?

Tervetuloa, puolukka!


Tällaista uutisvirtaa maaliskuussa tältä rannalta. Ei mitään, mikä nyrjäyttäisi ajatukset vaikeille tai raastaville reiteille.
 Luonto lepää vielä, ihminen lepää sitä katsellessaan. Eikä kaipaa muuta.