Mustikkakeitto ja kauravelli

Keskikesän "ajankuluksi" sairastuin johonkin romuskaan; maha aktivoitui ja korkea kuume nousi. Kun en ole kymmenvuosiin edes flunssaa tai yskää sairastanut, tämä tauti oli järisyttävä. Miten voi ihminen mennä niin kuitiksi? - Pari viikkoa juhannuksen kahta puolta meni vain makaillessa; kovasti piti keskittyä; miten ihmeessä jaksaisin nosta jaloilleni.

Kun muutaman viikon on ollut lähes syömättä, (ainakin ruoka palautui hyvin vilkkaasti takaisin), niin rupeaa miettimään; mitä oikeastaan pystyisi syömään.

Tapahtui kyllä merkillinen ilmiö; tuli mieleen kauravelli. Sellainen ohut kuuma ja "suolan tuntuva".  Sitäpä en ole lähes ihmisikään syönyt. Jostakin se tuli mieleen.
Sitten ilmoittautui mustikkakeitto.

Olivatkohan ne ensimmäisiä ruokia, joita äitini minulle tarjoili ammoisina pikkulapsivuosina. Ne tuntuivat nyt hyvin kaivatuilta ja lempeiltä; niitä mahaparka nyt ikävöi.

Kauravelli, maitoon keitetty, suolaa, voisilmä. Nimenomaan velli, ohut.

Velli mahtoi olla se ensimmäinen ruoka, jota lusikalla suuhuni annosteltiin. Savossa oli kaukaisilla kymmenluvuilla aivan varma aamiainen nimen omaan velli. Siinä kahdeksan maissa aamulla se höyrysi jokaisessa maalaistalossa. Erilaisilla jauhoilla ja ryyneillä suurustettu, riisivelli kuului sunnuntai-aamuun. Meillä riisivellin keittäjä oli isä.

Ja mustikka! Heinänteon aikaan sadeaamuina naisväki lähti mustikkaan; Kotakankaalle tai Pappipuron korpeen. Siellä oli hyvät mustikkamaat. Mustikkahilloa seisoi kellarin perähyllyssä komea purkkirivistö. Ja mustikkakeittopilkkumi oli vakioasukas kylmässä komerossa, kesät talvet.

Pullahti sellainenkin mieleen, että pikkulapselle taiteltiin pullanpalasia mustikkasoppaan "sattumiksi". Varmaan minullekin tällaista herkkua annettiin, sillä niin ihanana sen maku rupesi jo ihan tuntumaan kielelläni.

Mustikkakeitto; pullanpalasten virkaa tekee tässä sämpylänpuolikas. Ryvita-näkkäriä pystyi maistelemaan, muuta ei mitään päällisiä, voita vain.
Kuvasta näkyy, että isäntä oli asettanut suklaalevyn tarjolle; kuulemma energiaa siitä saisi. Mutta minkäs teet, kun pelkkä sen herkun näkeminen ällötti.

Joskus katselin jääkaapin sisältöä, se näytti olevan inhotuksia täynnä. -Mutta sitten iskun silmäni viilipurkkiin, ja siitä tuli mieleeni kokkeli-piimä. Raikas, vanha savolaisten älynnostattaja! Ihan elävästi pystyin muistamaan sen kirpeän-raikkaan maun, vaikken ehkä puoleen vuosisataan ole kokkelipiimää syönyt..Mahakin tuntui hyväksyvän.

Kokkelipiimä tehtiin kuoritusta maidosta, jota meijeristä tuli paluukyydissä. Maito vietiin aamulla meijeriin ja sitten voitiin tilata tuotteita; juusto- tai voipaketti pänikän kannen päälle sidottuna ja kurria astiassa. Kuorittua maitoa juotettiin vasikoille, voitiin käyttää myö leivänjuurena. Ja kokkelipiimä valmistui myös siitä. Ehkä sitä kurria lämmitettiin ensin hiukan kattilassa, sitten astia jätettiin hellankulmalle happanemaan, sipattelemaan. "Näen" tässä äitini kohottavan piimäastian päältä pyyheliinaa ja "tutkivan", miten näyttää hyytyvän. Seuraavana aamuna hän kenties pääsi jo pitkällä veitsellä viiltelemään piimän ristiin rastiin; paloiksi. Siinä vaiheessa heraa oli jo irronnut, sitä kauhottiin pois ja kokkeli vietiin kellariin jäähtymään.
Kokkelipiimä oli "iltasruoka", iltapala, syötiin levän ja suolakalan kanssa.

Kellarin viileydessä käytiin kokkelia kauhomassa tarjoilukulhoon. Sekaan lisättiin täysmaitoa. Ja ruvettiin syömään. - Tässä kohtaa "näen" itseni lettipäisenä istumassa Yläpihan tuvassa pitkän pöydän ääressä iltasella. Katselen päätyikkunasta; talo on korkealla mäellä. Edessä leviää laakso, heinä taitaa olla seipäällä. Notkon takan näkyy Alapihan keltainen talo, vieressä Jaakkolan talo on jo korkean kuusikon varjossa. Aurinko on laskemassa Tähysmäen taakse ja paistaa vielä Kallioniityn perällä pitkille saroille.

 Nostelin viiliä kuppiin, arvelin, että se kävisi kokkelista. Huomasin,ettei viili ollut niin kiinteää kuin kokkeli, eikä ihan samanväristäkään. Viili oli tehty kevytmaitoon ja ja siinä näytti nousseen peräti pikkuinen kermakerros pintaan. En saanut oikeita värisävyjä; kokkelissa kuorittu maito antaa ihan valkoisen, jopa sinertävän sävyn. Kun siihen kaadettiin kokomaitoa, maito oli selvästi rasvaisempaa; kellertävää. Mutta kyllä tämä kokkelipiimästä käy, kehuskelin aikaansaannostani. Ja maistui.

Nykyaikana peruna ei ole kovin trendikästä, mutta pottupussi näytti niin kutsuvalta, kun vointi hiukan parani. Miten laittaisin, mikä maistuisi, mietin. No, tavalliset kuoripotut ilman mitää kotkotuksia!
Entä mitä pottujen kanssa?
Jostakin hyvin kaukaa, varmaan ihan pikkulapsi-iästä, leimahti muisto valkoisesta munakastikkeesta! Kuinka ihanaa, saisipa sitä! Sitä minulle varmaan pienenä syötettiin. Kanoja oli ja munivat! Tosin varsinkin kesällä tuppasivat tekemään salapesiä. Tässä kohtaa muista isän äidin, Savikon mummon, vaanimassa riihen nurkalla 'kun se ruskea kana näytti tänne tulevan'...

Näin yksinkertaisista aineksista valmistuu valkoinen munakastike; kiehautetaan sipulisilppu ja vehnäjauhot rasvassa, vispataan maito sekaan, keitetään muutamia minuutteja, sekoitetaan keitettty muna ja suola. Ja uudet perunat, vartioituna, etteivät keitettäessä haljenneet. Lempeä ruoka.

Kyllä kai nämä lapsuuden ruuat vaikuttavat nykyihmisestä yksinkertaisilta. Ei lastensoseita eikä vastikkeita. Mutta eipä niissä ollut E-koodejakaan.
Ja iso ja roteva minustakin tuli, ja mitä melkoisen terve, tähän ikään asti ainakin.(Puuta koputan)

Sairaana aika kuluu hitaasti. Mutta kesä riensi noina viikkoina yhdessä leimauksessa huippuunsa. Pihan puut kukkivat varmaan niinkuin ennenkin;en jaksanut mennä katsomaan.

Tuli mieleen Helene Schjerfbeckin maalaus Toipilas.
Vielä löytyi navetan vierestä heisipuusta kukka, alhaalta maan rajasta varjosta. Sitä tuijottelin sängyn pohjalta...