Translate

perjantai 13. helmikuuta 2015

Sukukertomus



Reilu puoli vuotta on kulunut muuttotouhuissa. Työ ei ole vieläkään valmis; tokko valmistuneekaan. Taitavat loput purkamattomat laatikot jäädä ajelehtimaan pitkiksi ajoiksi.

Nyt tunkee päälle toinen keskeneräinen työ; sukukertomuksen viimeistely. Keväällä tuli niin paljon muuta ajateltavaa, että ei voinut sukujuuriin penkoutua.
Eli läppäri esiin ja tekstiä ammottavan tyhjään ruutuun!


Kyllä tuossakin näytössä tekstiä oli, käsikirjoitus tarkasteltavana. Kuvassa ei kylläkään näy, ilmaisee hyvin tunnetta kun pitkästä aikaa koettaa syventyä juttuun joka kuukausia on ollut jäissä. Mihinkäs mää jäinkään?

Tämä sukukertomus lähti siitä, kun vuosia sitten rupesin suurellisesti kirjoittamaan "muistelmia".

Muistan vielä ensimmäiset hienot avauslauseet: "Minun lapsuuteni on harmaiden hirsitalojen maa. Rakennukset olivat mäellä kehässä, aukkoihin tulivat iltaisin metsät."

Mietin, mitä kertoisin varhaislapsuudesta. - Sitten rupesi tuntumaan, että taustoja pitäisi ensin hahmotella; en voinut noin vain pullahtaa siihen miljööseen. Kenestä ja mistä?

Muistin mummon, Idan. Milloinhan se mummo oli syntynyt, koetin arvioida. Mummo kuoli kun olin toisella kymmenellä, mutta syntymäajasta ei aavistusta.
Pyysin Lapinlahden seurakunnan virastosta sukuselvitystä. Siitä huomasin, että edellisiäkin sukupolvia oli ollut. Nimiä ja päivämääriä lueteltiin. Siitä se alkoi! Mun pitää saada enemmän tietoa!

 Kuinka kauan isän suku on siinä asunut, mistä ovat tulleet. Ketä me olemme?
Lapinlahden seurakunta kehoitti kysymään Iisalmesta vanhempia tietoja. Iisalmen seurakunta taas kertoi suvun tulleen Kuopiosta!
Kuopiosta, Kuopion maalaiskunnan Väänälänrannalta. Oho, tuosta en tiennyt mitään. No, vuosi oli ollut 1809, ei ihme jos tieto oli kadonnut.
Rupesi löytymään tietolähteitä, Hiski-tiedosto, digiarkistot. Hiski, eli seurakuntien historiakirjat on nettitiedosto. Siellä johtolagat löysivät suvun aiemmin Lapinlahden Tölvänniemen Ruotsalasta, 1600-luvulta.
Myös sanomalehdillä on digiarkistonsa ja mikrofilminsä. Savolaissukujen sukukirjoista löytyi yhtymäkohtia. Vähitellen tietoni lisääntyivät, monenlaisia töhertelyjä tuli raapustelluksi paperien reunoihin, korjauksia ja lisähuomautuksia.






Paljon tuli tihrustelleeksi kirkonkirjojen arkistoja. Pappien ja muiden kirjurien käsialat! Kuka niistä selvän ottaa!






Vanhat kirkonkirjat olivat ruotsinkielisiä, vaikea oli ymmärtää, mitä tarkoitettiin. Hakuteosten avulla pääsi kuitenkin ymmärtämään merkintöjä. Kuolinsyitä, kulkutauteja, epidemioita.

Begrata? Dödfödd? Äkta barn, tiggarbarn? Styng, slag, nerfeber, okänd barn sjukdom, mässling, kikhosta, koppor. Vatsot, rödsot, lungsot?

Synnyttiin ja johonkin kuoltiin, sellainen se on elämänkulku. Aina.

Lopulta löysin mummoni Idan kastemerkinnän Pielaveden seurakunnan digiarkistosta.





Siinähän se on, kesäkuu 1881, Ida vasemmalla kolmas alhaaltapäin.
Vanhemmat Antti Tikkanen ja Hedvig Rytkönen. Allekirjoituksena "kastoi J.C.Castren", Pielaveden nuori kirkkoherra. (Samainen kirkonmies oli vielä seurakunnassa kun parikymmentä vuotta myöhemmin Kekkosen pojan päähän valuteltiin kastevesiä ja nimiksi lueteltiin Urho Kaleva.)

Tikkasen tyttöjähän se mummo oli, anoppinsa oli kutsunut korkonimellä Tikatar. Tämänhän olemme perimätietona saaneet kuulla, moneenkin kertaan.

Kastemerkintöjä tutkiessani minussa kyllä heräsi feministi, näin ikämuorina. Nimittäin joisskin kohden oli kastetun lapsen nimen perässä "äpärä", alleviivattuna. Äidin ammattina saatoi sellaisessa olla "löyhätapainen nainen", ainoana kummina "ojennuslaitoksen johtajatar". Isästä ei mainittu mitään. Ihmeitä tapahtui silloinkin, näköjään.
Tuossakin kastettujen luettelossa joku kummi on titteliltään "lois", loinen. Asunnoton, majaili talossa, ehkä työllään maksoi asumisensa. Sellaiset olivat ajat.

Erittäin mielekiintoiseen ajojahtiin ja salapoliisityöhön ajauduin kun rupesin etsimään tietoja isäni sedästä. Tämä Amos-veli, Aamus-setä, oli sikäli tärkeä, että hän holhosi veljensä orpolapsia, isääni ja hänen sisaruksiaan. Tämä setä oli yksinäinen, liikkuva mies, kävi Amerikat ja kaikki. Mutta tuli kun pyydettiin, tuli valtameren takaa avuksi lapsuudenkotiinsa. Tämä on ollut tiedossa, ei juuri muuta. Tapahtumista on lähes 100 vuotta.

Vieläkö setä eli, kun äiti meni taloon miniäksi 1937, kyselin äidiltäni. -Ei elänyt, kuollut oli, sanoi äiti. Muisti toki miehen, kyllä! Samankyläläisiä oltiin.

Kyselin taas Lapinlahden virastosta tietoja. -Ei, heillä ei ole Amoksesta muuta tietoa kun syntymäaika ja se, että muutti Iisalmeen 1908. Iisalmeen? Entä Amerikkaan? Sinne meni, se tiedettiin.





Siitolaisinstituutin passiluettelo sen todisti, meren taakse meni!




Menihän sinne nuorempikin poika, legendaariselle Ellis Islandin saarelle oli rantautunut.


Monien vaiheiden jälkeen sedän kuolinaika selvisi hyvin käytännöllisellä tavalla. Lapinlahden seurakunnan arkistosta löytyi vanha hautakortti; Amos kuoli 1929, ei päivämäärää, hautapaikka se ja se rivi. Kerroin näistä tutkimuksista muutamana kesänä pojalleni, joka oli lähdössä Oulusta Joensuuhun lomareissulla. -Minäpä poikkean kalmistossa katsomassa, ehkä hautakivessä on päivämäärät, sanoi.
 -Meni ja pisti illalla viestin; ei päivämääriä, vain vuosi.

Kun olen tekemässä osittain fiktiivistä kertomusta suvun vaiheista; joutuu vähistä tiedonmuruista kehittelemään, miten asiat olisivat voineet mennä. Pitää kehitellä lihaa luitten päälle; tähän yhteyteen tuo sanonta sopiikin.
Siinä mielessä päivämäärä ja kuolinsyy tuntuivat tärkeiltä.

Seuraavaksi tilasin Oulun maakuntakirjaston kautta Kuopiosta Savon Sanomat-lehden mikrofilminä, vuosikerta 1929. Sitten lukulaittella kirjaston yläkerrassa rupesin lukemaan lehteä vuoden alusta lähtien. Ja bingo! Jo tammikuussa oli kuolinilmoitus, kuollut "rauhallisesti kotonaan" 19.1.1929.

Vielä kerran lähestyin Lapinlahden seurakunnan virastoa; tarkistakaa tuolla päivämäärällä, onko mainittu kuolinsyy? Vastaus tuli aikanaan; munuaistauti. Kolkkoja juttuja, mutta aikaperspektiivi haalistaa. Ja ikähän meille itsekullekin kerää karskiutta; monenlaista on koettu, ei hätkähdellä.

Sukututkijan kannalta sanomalehdet ovat tosi mielenkiitoisia. Vanha iisalmeainen Salmetar-lehtikin löytyy digiarkistosta, noin vuoteen 1910 asti. Tällainenkin hämmästyttävä uutinen sieltä lävähti ruudulle!





Hyvä ihme! Onko "meillä" ollut kauppa 1904? Eipä tästä ole perimätietokaan kertonut. No, aikaa siitä on yli sata vuotta. Isoisä oli nuori mies, ja oman isäni syntymään kului vielä monia vuosia.
- Tuollainenkin tieto se ravitsee mielikuvitusta!





Jo rupes Lyyti kirjoittamaan!

3 kommenttia:

  1. Sukututkimus on mielenkiintoista, sieltä löytyy vaikka ja mitä. Miun yks serkku on tutkinut mei sukua, ei ollu kreivejä, eikä muitakaan aatelisia, löyty muutama mustalainen ja hevosvaras ja noita tuntemattoman isän lapsosia.
    Oikein iloista ystävänpäivää

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi on! Sellaistakin löytyy, jota miettii, hennooko tuota vieläkään paljastaa! Hyvää ystävänpäivää Sulle! Riitta

      Poista
  2. Voi, että tuota luki kuin jännityskertomusta. Kylmät väreet hiipi iholle. Minäkin tutkin yhteen aikaan sukuani äidinäidin puolelta ja pääsin jonnekin 1700-luvulle. Todella mielenkiintoista, mutta se vie niin mennessään, ettei muuta sitten ehdikään. Nyt on mullakin ollut seisokissa muutaman vuoden. Mummon ja mummon siskon kirjeitä ja muistelmiakin löytyi tätini kätköistä.

    VastaaPoista