Geenimuisti, onko sitä?

Säilyykö ihmisen perintötekijöissä muistikuvia edeltävien sukupolvien elämästä ja kokemuksista? On keskusteltu, jääkö sodista, onnettomuuksista tai katastrofeista merkkejä geeneihin. Voivatko menneitten sukupolvien kokemat kulkeutua vaikutuksina "kolmanteen ja neljänteen polveen", niinkuin raamatullisesti ennustetaan.

Muistitieto ei kanna monenkaan sukupolven taakse. Muistamme isovanhemmat, heidän vanhemmistaan olemme kenties kuulleet ketomuksia. Mutta siihen se jää. Jos on käytettävissä kirjeitä tai muuta dokumenttiaineistoa, tiedetään enemmän.

Minun sukuni on syvältä Savon maaseudulta, metsäsuomalaiseksi olen itseäni nimitellyt. Vanhempani olivat maalaistalon lapsia, tosin perintökäytäntö sysäsi heidät pienviljelijöiksi. Kun ei satuttu olemaan esikoisia ja vanhimpia poikia, ei päästy isoihin tiloihin käsiksi. Tultiin toimeen, koulua saatiin käydä. Rahoja ei juuri nähty. Elettiin ja päästiin eteenpäin.

Vasta pari-kolmekymmentä vuotta sitten kiinnostuin suvustani. Siihen aikaan sukututkimus käynnistyi niin, että pyydettiin seurakunnan virastosta sukuselvitystä. Sillä päästiin alkuun. Alettiin saada tietoja useamman sukupolven takaa.

Tällaista väkeä aikojen hämäryydestä alkoi tulla esiin. Kaikki he ovat jo kuolleet; osa aivan pikkulapsina, viimeisenä tätini Aili, joka sai elää yli 90 vuoden ikään. Isäni sisarukset olen nähnyt ja isäni äidin, Idan.

Millaisia geenejä heistä on minun perimässäni? Miten ne vaikuttavat? Mummoni Idan anoppi, Anna-Liisa kuului olleen iso ja äänekäs nainen. Joskus mummo ihmetteli minua: "Eikö liene siihen anoppiin viskannut!" Arveli, että olin perinyt nuo ominaisuuteni Anna-Liisalta; iso ja äänekäs olin lapsesta asti. Jopa niin, että mummo kävi opettajaa varoittamassa, kun olin kansakoulun aloittamassa.

Viimeksikuluneina vuosikymmeninä sukututkijoille on avautunut internetin ihmeellinen aarteisto. Netistä löytää vanhoja arkistoja, sanomalehtiä 100 vuoden takaa, kirkonkirjoja. Ja mitä kaikkea löytyisikään kun ymmärtäisi hakea.

Tuossa yllä on vain pieni suppea kaista suvustani, Lapinlahden Ruotsalaisten kaartia.  Avioliittojen kautta sukuun on liittynyt suuria savolaisia sukuja, kuten Väisäset, Rytköset, Tikkaset jne.

Tikkasten sukuseuran vaakuna. En ole ollut mukana sukuseuratoiminnassa; tämän kuvan otin Vikipediasta. Täytyy keksiä jotakin kuvia väliin, kun näistä puheena olevista kaukaisista sukulaisista ei ole kuvia. Pistelen aiheeseen liittyviä kuvia, että lukija saa välillä silmiään lepuuttaa.



Ruotsalaiset tulivat syntymäkotini seuduille Kuopion maalaiskunnan Väänälänrannalta 1809. Tämän Henrik Ruotsalaisen emäntä oli Paldaniusten sukua; Hailuodon ensimmäisen kirkkoherran Thomas Laurentiin pojan, Samuelin jälkeläisiä, Paltamosta laajalle levinneitä. Melkoinen liuta pohjoissuomalaisia ja koillismaalaisia geenejä tuli sieltäkin eri sukuhaarojen kautta.

Äitini suku on lähtöisin Pielavedeltä, Kokkosia, äidinäiti Lapinlahden Sonnisia; lisää savolaisia sukuja.
Veikeä yksityiskohta on se, että näiden äitini Sonnisten kaukainen esi-isä ja Samuel Paldaniuksen emäntä Brita olivat sisaruksia. Tuossa elettiin vasta 1600-lukua, joten isäni ja äitini naimisiin menoon oli vielä pitkästi yli 300 vuotta. Geenit olivat tulossa noissa suvuissa monien mutkien kautta.

Entä sitten nämä geenit, vaikeatajuinen asia. Että ihminen saa hedelmöitymisessä puolet ja puolet perintötekijöistään vanhemmiltaan. Asiantuntijat osaavat määritellä, miten isältä ja äidiltä näitä geenejä tipahtelee. Mutta kovin tarkkaan ei tiedetä; kaikki me olemme erilaisia.
Nykyisin on kovasti "muotia" teettää geenitestejä, useat tutkimuslaitokset erittelevät ihmisen perintötekijöitä.

- Kirkonkirjat ja geenitestit ovat joskus ristiriidassa; hän jota luuli isäkseen, ei olekaan. Joku toinen onkin biologinen isä. Äidistä ei niinkään tule ristiriitaa; hänhän oli läsnä syntymätilanteessa.

Nythän on netissä sivusto Geni. Siinä rakennetaan "maailman sukupuuta". Taitaa olla jo lähes 200 miljoonaa henkilöä tässä suuressa puussa. Vähän tulee mieleen Baabelin torni.

Tämä Geni-sukupuurakennelma on sikäli huikea, että siitä näkee omankin sukunsa alkuperää pitemmälle kuin itse on saanut selville.
On paljon kyselty, pitääkö paikkansa, että olet vaikka 16. serkku jonkun henkilön kanssa, vaikkapa Suomen presidentin tai muun suuruuden. Tietenkin, jos henkilötiedot ovat oikeat ja biologiset vanhemmat ovat he, jotka on profiilissa kerrottu. Sinänsä on kiehtovaa katsella sukuyhteyksiä vaikka julkisuuden henkilöihin.

Minun suvuissani on kaksi henkilöä, joiden kautta on hyvin kaukaisia yhteyksiä arvovaltaisille ja tunnetuille tahoille. Ja nämä geenien tuojat ovat molemmet naisia. Isänäitini Ida Tikkanen, Tikatar, niinkuin iso anoppinsa nimitteli. Ja Paldanius-sukuinen emäntä vuodelta 1809, Anna-Liisa hänkin nimeltään. - Paldaniusten kautta verisukulaisiksi ilmaantuvat taiteilijat Sibeliuksesta Kiantoon ja Leinoon ja valtiomies Mannerheimiin. En kuvittele itseäni mitenkään samaan kastiin kuuluvaksi, ei toki. Kunpahan vain mainitsen.

Tämä ei ole paimentorvi, vaan Horn-aatelissuvun vaakuna, netistä otettu. Yllätys-sukulainen.

Tämä sopii alkutöräytykseen, kun katsellaan Ida-mummoni sukutaustaa. Löysin helpostikin arkistoista hänen äitinsä tiedot; Hedvig Rytkönen Pielavedeltä, miehensä Antti Tikkanen, alkujaan Kiuruvenen Hingunniemen Tikkasia. - Hedvigin äiti oli Mari Pekkarinen, mutta Marille ei löytynyt isää, äiti oli Anna Kaisa. Aika paljon pengoin kirkonkirjoja, syntyneitä ja lastenkirjoja, yhdessä serkkuni kanssa, mutta ei löytynyt isää, ei ollut tunnustautunut! -Seurattiin sitten äitilinjaa. Siellä pamahti vastaan pommi; tultiin aatelissukuun. Nämä Tawastit ja useat muut, rälssimiehet ja Turun sivistyneistö.

Tawastien vaakuna.
Isoäiti Maria Tawast, tyttärensä Sofia Jämsen-Pekkarinen. Mielenkiintoinen ilmiö, muutamassa sukupolvessa vallasnaisesta piiaksi ja aviottoman lapsen äidiksi, minun esiäidikseni.

Monenlaista aateliskilpeä ja piispanhiippaa löytyi, kun ajassa taaksepäin pudottauduttiin.

Piispa Isak Rothovius opetti Suomen jukuripäistä kansaa kun kehitti kinkerilaitoksen. Näinhän sitä koulussa historiasta luettiin, mutta eipä tiedetty "sukulaiseksi".

Tott-suvun vaakuna, samassa Ida-mummon verisukulaisketjussa. Herik Tottin puoliso oli Erik XIV: n ja Kaarina Maununtyttären tytär prinsessa Sigrid, joka oli perheensä mukana vankina Turun linnassa. Poikansa Åke Tott haki Kustaa II Aadolfin ruumiin Lytzenin taistelukentältä 30-vuotisen sodan päivinä. Ja sai varmaan läänityksiä ja kartanoita palkakseen.

Aatelisia on totuttu pitämään jotenkin "jalosukuisina", vaikka tavallisia ihmisiä olivat, eivät sen kummempia. Hallitsijoiden suosikkeja ja tukijoita, varmaan myös "nuolijoita" ja "perässähiihtäjiä". Ehkä ansaitsivat nuo lahjukset, ehkä eivät. Kuka tietää, mutta mennyttä on jo aateliston hohto, mennyttä aikaa.

Jotenkin huvittava on se sukunimien kirjo sukutaustastani; Turussa ja Varsinais-Suomessa 2 kertaa Tott, 3 kertaa Horn, 2 kertaa Djäkin, 3 Bidz-sukuista,  sitten Tawasteja 4, nyt ollaan jo Turusta edetty Jämsään, sitten Viitasaarella korpraali Petrus Lorentzon Jämsen ja tyttärensä Sofia. Sen jälkeen sukugeenini jatkuvat keskisuomalaisiin Pekkarisiin, savolaisiin Rytkösiin ja vihdoin Lapinlahdella Ruotsalaisiin, isääni.

Tytär kysäisi ehkä piloillaan: "Onkohan Vickan meille sukua?" tarkoitti Ruotsin prinsessa Vicktoriaa. Naureskeltiin koko kysymystä, mutta jälkeenpäin tulin katsoneeksi netistä.

Kuudestoista serkku; viisi ensimmäistä riviä on "tuttuja" nimiä aiemmista tutkimuksistani, sitten taitaa mennä ulkomaille. Hmm, mitä tuosta pitäisi ajatella, sinistä linjaa näyttää; verisukulaisia. Siellä on esi-äideillä nimissä ja arvonimissä mittaa kokonaisen rivin verran: "Princess Karoline Mathilde Victoria Friederike Augusta Maria von Schleswig-Holstein-Sonderburg-Augstenburg, Herzogin zu Shleswig-Holstein." -Mutta Monia sukupolvia myöhemmin samassa ketjussa Anna Kaisa Pekkarinen vain piga tai Qp; piika, nais-ihminen. Tasan ei käy onnen lahjat; tai miten se onni mitataankaan?

En ole tiennyt näistä yhteyksistä ennen 2010-lukua. Parempi niin, olen saanut elää omana itsenäni.
Sensijaan yli 90-vuotiaaksi elänyt Aili-tätini oli arvellut, että hänelle sukutaustan tietämisestä olisi ollut rohkaisua. Aili nimittäin joutui/pääsi nuorena miniäksi miehensä äitipuolen talouteen. Ei olisi tuntenut itseään niin mitättömäksi anopin vallan alla.

Mutta alkuperäiseen kysymykseen, kantavatko geenit muistia? Onko minussa jotakin ylhäisyyttä tai suuruutta? Ei ole, vaikka minulla onkin rasitteena pieneen elämääni suhteutettuna liian suuri ego; en osaa olla hiljaa rivissä enkä siedä komentelua. No, nuo piirteet lienevät oma luonnevikani.

-Tunnenko mitään kaikuja kuninkaankartanon suurista saleista tai valitusta Turunlinnan vankiholveista. En mitään.
Maalainen olen, metsäsuomalainen.

Arkistojen viileydessä

Helteisimpinä päivinä ei huvittanut oleilla ulkosalla. Etelän puoleinen piha hehkui hirveää kuumuutta; ikkunan pielessä mittari löi täyttä, ja asteikkoa siinä on kuitenkin +50 asti.

Tuntui mukavalta olla sisällä ja tutkia arkistoja netissä. Kyllähän sielläkin hiki tuli, mutta eri syistä.

Tutkin äitini sukua, Pielaveden Lampaanjärven Kokkosia. Aluillaan on toinen osa sukuromaanista; ensimmäisen osan käsikirjoitus, "Aqvilina", on nuoremman polven luettavana. Saa nähdä onko siinä heidän mielestään mitään tolkkua.

Esivanhempani Aqvilina ja Henrik menivät naimisiin lokakuussa 1871 ja nuori miniä sai anopikseen Reginan, Rikin, tai Riki-Räppänän. Tällainen korkonimien perimätieto on esiäidistäni ja viittaa ylenmääräiseen puheliaisuuteen. Moni sukulainen on puolustellut suulauttaan, että se on varmaan Reginalta periytynyt. Taidan itsekin olla osallinen tuosta perimästä.

Siis tutkimaan arkistoja Pielavedeltä, Iisalmesta, Maaningalta ja Lapinlahdelta; sillä alueella asustivat. Kirkonkirjoja on digiversioina, samoin sanomalehtiä. Se on erinomainen apu sukututkijalle.

Katselin rippikirjoja, vihittyjä, kastettuja, kuolleitakin. Koetin bongata puuttuvia tietoja. Jotakin löytyikin, mutta sivusilmällä seurailin 1800-luvun yhteiskunnan arvoja ja normeja.

En ole mikään erityinen feministi, mutta hikeä pukkasi tällaiset kirkonkirjojen merkinnät. Ja vaikka noissa leikkeissä "esiintyvät" ihmiset ovat minulle täysin tuntemattomia, niin turvattomien aikuisten ja lasten elämä liikauttaa sydäntä. Yli sata vuotta sitten elivät ikämääränsä; lyhyen tai pitkän.

Syntyneiden ja kastettujen luettelosta:
Että Albert oli äpärälapsi, se merkittiin oikein kirkonkirjoihin. Albert oli omaan syntymäänsä täysin syytön ja muutoinkin viaton pienokainen. Kuitenkin ajan tavan mukaan häneen lyötiin häpeämerkki heti ensimmäisinä elinpäivinään.
Merkintätapa oli tietenkin senaikaisessa kirkkolaissa määritelty, mutta nykyihmisen silmiin ja korviin se kolahtaa ikävästi. Hyvin häpeällinen se oli äidille ja osansa sai myös lapsi kun rupesi ihmisten puheita ymmärtämään.
Käsikirjassa oli tuolloin kaava, millä tavalla tällaista äitiä ripitettiin julkisesti sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen seurakunnan edessä. "....Tämä ihminen langennut saastaisuuteen...salavuoteudessa siittänyt ja synnytäänyt lapsen...pitäisi ulos syöstämän..." Kovia sanoja.
Ja Albertin äidin merkitään olevan "löysä vaimo". Entä isä? Ei mainita. Varmaan täydessä kunniassa ja hyvässä maineessa...

Pitkään tuijotin tuota alimmaista nimeä; eikö kirjuri osannut kirjoittaa Kristian? Sitä mitä ilmeisimmin tarkoitettiin, vaikka maalais-ihmisen kieli ei oikein taipunut sen lausumiseen.

Ja Evaldin kummiksi ilmoitetaan "lois, loinen". Tällä nimityksellä merkittiin sellaisia, joilla ei ollut omaa asuntoa; asuivat toisten kamareissa ja pirttien nurkissa. Ehkä jollakin tavalla maksoivat "vuokraa" asumisestaan.

Tämä on huippu! Jonkun toisen kastetun kohdalla pappi tai muu kirjuri oli kyllä osannut kirjoitta Ferdinand. Mutta kun on piikatytön äpärälapsi, niin pistetäänpä just niinkuin äitiparka hätäännyksissään ja tietämättömyyttään sanoi. Ja kuitenkin pappi oli vetäissyt kastetapahtuman todisteeksi oman ruotsinkielisen nimensä, hienosti koukeroineen ja heittomerkkeineen.

Varsinainen hiki nousi pintaan tässä kohden...

Rupesin sanomalehtien digiarkistosta hakemaan "Kokkonen"-hakusanalla, että saisin selvyyttä Pielaveden kirkonkirjan epäselvään merkintään erään kuolemantapauksen yhteydessä.

Ja löytyi, noin kymmenestä lehdestä 1880 vuodelta. Järkyttävä onnettomuus.

Kauhea tapaus. Tavailin koukeroista fraktuuraa.

Siis tässä iso-iso-isäni nuorempi veli Kusti Kokkonen ja naapurinsa ja ystävänsä Taavetti Hiltunen tavoittelevat ampua "kesyjä teeriä" Katajamäen koivikosta, kekrinä, pyhäinpäivänä. Teeriä he eivät saa, mutta Hiltusen talon pihalla ryhtyvät kokeilemaan pyssyjään. Tapahtuu että Kokkosen pyssy laukeaakin vahingossa ja "halkaisee sydämen" Hiltuselta.

Mitenhän tuollaisen tapahtuman kestää, lopun eliniän se varmaan kalvaa mieltä. Varmaan tapaus kuohutti myös veljen perhettä; Hansia ja Reginaa ja nuorta paria Aqvilinaa ja Henrikiä. Koko seudulle riitti pohtimista vuosikausiksi. Kusti Kokkosen myöhemmistä vaiheista löysin tietoja sen verran, että hän muutti vanhimman poikansa perheen mukana Lapinlahden Mikkajärvelle tammikuussa 1900.

Kiinnitti huomion myös se, että Kusti Kokkosen emäntä oli Hiltunen tyttönimeltään. Kun taas kirkonkirjoja selasin, totesin, että hän oli tämän ammutuksi tulleen sisar. Sukulaisia olivat. Vaimonsa veljen ampui kuoliaaksi vahingossa.

 Lisäksi paljastui että Hiltusen vaimo oli tapahtuman aikaan toisella kuulla raskaana; synnytti leskenä pojan seuraavana kesänä.

Korutonta kertomaa. Ankaraa oli elämä.

Sukukertomus

Reilu puoli vuotta on kulunut muuttotouhuissa. Työ ei ole vieläkään valmis; tokko valmistuneekaan. Taitavat loput purkamattomat laatikot jäädä ajelehtimaan pitkiksi ajoiksi.

Nyt tunkee päälle toinen keskeneräinen työ; sukukertomuksen viimeistely. Keväällä tuli niin paljon muuta ajateltavaa, että ei voinut sukujuuriin penkoutua.
Eli läppäri esiin ja tekstiä ammottavan tyhjään ruutuun!

Kyllä tuossakin näytössä tekstiä oli, käsikirjoitus tarkasteltavana. Kuvassa ei kylläkään näy, ilmaisee hyvin tunnetta kun pitkästä aikaa koettaa syventyä juttuun joka kuukausia on ollut jäissä. Mihinkäs mää jäinkään?

Tämä sukukertomus lähti siitä, kun vuosia sitten rupesin suurellisesti kirjoittamaan "muistelmia".

Muistan vielä ensimmäiset hienot avauslauseet: "Minun lapsuuteni on harmaiden hirsitalojen maa. Rakennukset olivat mäellä kehässä, aukkoihin tulivat iltaisin metsät."

Mietin, mitä kertoisin varhaislapsuudesta. - Sitten rupesi tuntumaan, että taustoja pitäisi ensin hahmotella; en voinut noin vain pullahtaa siihen miljööseen. Kenestä ja mistä?

Muistin mummon, Idan. Milloinhan se mummo oli syntynyt, koetin arvioida. Mummo kuoli kun olin toisella kymmenellä, mutta syntymäajasta ei aavistusta.
Pyysin Lapinlahden seurakunnan virastosta sukuselvitystä. Siitä huomasin, että edellisiäkin sukupolvia oli ollut. Nimiä ja päivämääriä lueteltiin. Siitä se alkoi! Mun pitää saada enemmän tietoa!

 Kuinka kauan isän suku on siinä asunut, mistä ovat tulleet. Ketä me olemme?
Lapinlahden seurakunta kehoitti kysymään Iisalmesta vanhempia tietoja. Iisalmen seurakunta taas kertoi suvun tulleen Kuopiosta!
Kuopiosta, Kuopion maalaiskunnan Väänälänrannalta. Oho, tuosta en tiennyt mitään. No, vuosi oli ollut 1809, ei ihme jos tieto oli kadonnut.
Rupesi löytymään tietolähteitä, Hiski-tiedosto, digiarkistot. Hiski, eli seurakuntien historiakirjat on nettitiedosto. Siellä johtolagat löysivät suvun aiemmin Lapinlahden Tölvänniemen Ruotsalasta, 1600-luvulta.
Myös sanomalehdillä on digiarkistonsa ja mikrofilminsä. Savolaissukujen sukukirjoista löytyi yhtymäkohtia. Vähitellen tietoni lisääntyivät, monenlaisia töhertelyjä tuli raapustelluksi paperien reunoihin, korjauksia ja lisähuomautuksia.

Paljon tuli tihrustelleeksi kirkonkirjojen arkistoja. Pappien ja muiden kirjurien käsialat! Kuka niistä selvän ottaa!

Vanhat kirkonkirjat olivat ruotsinkielisiä, vaikea oli ymmärtää, mitä tarkoitettiin. Hakuteosten avulla pääsi kuitenkin ymmärtämään merkintöjä. Kuolinsyitä, kulkutauteja, epidemioita.

Begrata? Dödfödd? Äkta barn, tiggarbarn? Styng, slag, nerfeber, okänd barn sjukdom, mässling, kikhosta, koppor. Vatsot, rödsot, lungsot?

Synnyttiin ja johonkin kuoltiin, sellainen se on elämänkulku. Aina.

Lopulta löysin mummoni Idan kastemerkinnän Pielaveden seurakunnan digiarkistosta.

Siinähän se on, kesäkuu 1881, Ida vasemmalla kolmas alhaaltapäin.
Vanhemmat Antti Tikkanen ja Hedvig Rytkönen. Allekirjoituksena "kastoi J.C.Castren", Pielaveden nuori kirkkoherra. (Samainen kirkonmies oli vielä seurakunnassa kun parikymmentä vuotta myöhemmin Kekkosen pojan päähän valuteltiin kastevesiä ja nimiksi lueteltiin Urho Kaleva.)

Tikkasen tyttöjähän se mummo oli, anoppinsa oli kutsunut korkonimellä Tikatar. Tämänhän olemme perimätietona saaneet kuulla, moneenkin kertaan.

Kastemerkintöjä tutkiessani minussa kyllä heräsi feministi, näin ikämuorina. Nimittäin joisskin kohden oli kastetun lapsen nimen perässä "äpärä", alleviivattuna. Äidin ammattina saatoi sellaisessa olla "löyhätapainen nainen", ainoana kummina "ojennuslaitoksen johtajatar". Isästä ei mainittu mitään. Ihmeitä tapahtui silloinkin, näköjään.
Tuossakin kastettujen luettelossa joku kummi on titteliltään "lois", loinen. Asunnoton, majaili talossa, ehkä työllään maksoi asumisensa. Sellaiset olivat ajat.

Erittäin mielekiintoiseen ajojahtiin ja salapoliisityöhön ajauduin kun rupesin etsimään tietoja isäni sedästä. Tämä Amos-veli, Aamus-setä, oli sikäli tärkeä, että hän holhosi veljensä orpolapsia, isääni ja hänen sisaruksiaan. Tämä setä oli yksinäinen, liikkuva mies, kävi Amerikat ja kaikki. Mutta tuli kun pyydettiin, tuli valtameren takaa avuksi lapsuudenkotiinsa. Tämä on ollut tiedossa, ei juuri muuta. Tapahtumista on lähes 100 vuotta.

Vieläkö setä eli, kun äiti meni taloon miniäksi 1937, kyselin äidiltäni. -Ei elänyt, kuollut oli, sanoi äiti. Muisti toki miehen, kyllä! Samankyläläisiä oltiin.

Kyselin taas Lapinlahden virastosta tietoja. -Ei, heillä ei ole Amoksesta muuta tietoa kun syntymäaika ja se, että muutti Iisalmeen 1908. Iisalmeen? Entä Amerikkaan? Sinne meni, se tiedettiin.

Siitolaisinstituutin passiluettelo sen todisti, meren taakse meni!

Menihän sinne nuorempikin poika, legendaariselle Ellis Islandin saarelle oli rantautunut.


Monien vaiheiden jälkeen sedän kuolinaika selvisi hyvin käytännöllisellä tavalla. Lapinlahden seurakunnan arkistosta löytyi vanha hautakortti; Amos kuoli 1929, ei päivämäärää, hautapaikka se ja se rivi. Kerroin näistä tutkimuksista muutamana kesänä pojalleni, joka oli lähdössä Oulusta Joensuuhun lomareissulla. -Minäpä poikkean kalmistossa katsomassa, ehkä hautakivessä on päivämäärät, sanoi.
 -Meni ja pisti illalla viestin; ei päivämääriä, vain vuosi.

Kun olen tekemässä osittain fiktiivistä kertomusta suvun vaiheista; joutuu vähistä tiedonmuruista kehittelemään, miten asiat olisivat voineet mennä. Pitää kehitellä lihaa luitten päälle; tähän yhteyteen tuo sanonta sopiikin.
Siinä mielessä päivämäärä ja kuolinsyy tuntuivat tärkeiltä.

Seuraavaksi tilasin Oulun maakuntakirjaston kautta Kuopiosta Savon Sanomat-lehden mikrofilminä, vuosikerta 1929. Sitten lukulaittella kirjaston yläkerrassa rupesin lukemaan lehteä vuoden alusta lähtien. Ja bingo! Jo tammikuussa oli kuolinilmoitus, kuollut "rauhallisesti kotonaan" 19.1.1929.

Vielä kerran lähestyin Lapinlahden seurakunnan virastoa; tarkistakaa tuolla päivämäärällä, onko mainittu kuolinsyy? Vastaus tuli aikanaan; munuaistauti. Kolkkoja juttuja, mutta aikaperspektiivi haalistaa. Ja ikähän meille itsekullekin kerää karskiutta; monenlaista on koettu, ei hätkähdellä.

Sukututkijan kannalta sanomalehdet ovat tosi mielenkiitoisia. Vanha iisalmeainen Salmetar-lehtikin löytyy digiarkistosta, noin vuoteen 1910 asti. Tällainenkin hämmästyttävä uutinen sieltä lävähti ruudulle!

Hyvä ihme! Onko "meillä" ollut kauppa 1904? Eipä tästä ole perimätietokaan kertonut. No, aikaa siitä on yli sata vuotta. Isoisä oli nuori mies, ja oman isäni syntymään kului vielä monia vuosia.
- Tuollainenkin tieto se ravitsee mielikuvitusta!

Jo rupes Lyyti kirjoittamaan!