Viimeisellä lautalla

Tytär tuli lomalle Helsingistä. Kysyi, onko liian myöhä, jos hän tulisi illalla puoli kymmenen junalla. Ei toki, vastasin, viimeinen lautta lähtee yhdeltätoista, siihen ehtii. Mielessäni oli pohjolan ihana kesäyö, sen saisimme nähdä merimatkalla.
Odottelimme lauttaa.
Aurinko oli vaipumassa Santosen niemen olkapäälle.

Yön lempeä valo. Punertavat läiskät lentäviä hyttysiä, eivät tarttuneet kiinni, vaan leijuivat pilvenä ympärillä.

Oulu loisti laskevan auringon väreissä.

Merimetsojen liikennelaskenta, rahtilaiva ja Toppilan lämpövoimala.

Joku yksinäinen, eksynyt...

 Hailuodon rannalle tultuamme aurinko oli juuri paiskautumassa piiloon, näytti, että se katkaisi mennessään niemenkärjen. Viime kesänä "mittasimmme" kesäyön  pituutta. Aurinko pysyi horisontin takana vajaan kaksi tuntia. Nyt kesäyö on jo hiukan pidentynyt.

Rannan pensaikko näki päivän viimeisen valon. Hyttyset leijaa.

Tuli mieleen, että kierretäänpä Käpykaaran tien kautta; ehkä nähdään hirviä.

Metsätiellä näytti alkuun tosi hämärältä; silmiin oli jäänyt laskeva aurinko ja sen häikäisy. Mutta kun "silmät tottuivat", rupesi näkemäänkin. muutama hirvikin häivähti pensaikkoon.
Arvelimme, että hirvet kyllä näkivät meidät, piiloistaan tarkkailivat.

Ehkä ne katselivat ohikulkijoita sumun seasta.

Mitenkä se menikään se vanha laulu:"...sumut uivat lakkasoilla, päivä laskee lakeoilla..."