Geenimuisti, onko sitä?

Säilyykö ihmisen perintötekijöissä muistikuvia edeltävien sukupolvien elämästä ja kokemuksista? On keskusteltu, jääkö sodista, onnettomuuksista tai katastrofeista merkkejä geeneihin. Voivatko menneitten sukupolvien kokemat kulkeutua vaikutuksina "kolmanteen ja neljänteen polveen", niinkuin raamatullisesti ennustetaan.

Muistitieto ei kanna monenkaan sukupolven taakse. Muistamme isovanhemmat, heidän vanhemmistaan olemme kenties kuulleet ketomuksia. Mutta siihen se jää. Jos on käytettävissä kirjeitä tai muuta dokumenttiaineistoa, tiedetään enemmän.

Minun sukuni on syvältä Savon maaseudulta, metsäsuomalaiseksi olen itseäni nimitellyt. Vanhempani olivat maalaistalon lapsia, tosin perintökäytäntö sysäsi heidät pienviljelijöiksi. Kun ei satuttu olemaan esikoisia ja vanhimpia poikia, ei päästy isoihin tiloihin käsiksi. Tultiin toimeen, koulua saatiin käydä. Rahoja ei juuri nähty. Elettiin ja päästiin eteenpäin.

Vasta pari-kolmekymmentä vuotta sitten kiinnostuin suvustani. Siihen aikaan sukututkimus käynnistyi niin, että pyydettiin seurakunnan virastosta sukuselvitystä. Sillä päästiin alkuun. Alettiin saada tietoja useamman sukupolven takaa.

Tällaista väkeä aikojen hämäryydestä alkoi tulla esiin. Kaikki he ovat jo kuolleet; osa aivan pikkulapsina, viimeisenä tätini Aili, joka sai elää yli 90 vuoden ikään. Isäni sisarukset olen nähnyt ja isäni äidin, Idan.

Millaisia geenejä heistä on minun perimässäni? Miten ne vaikuttavat? Mummoni Idan anoppi, Anna-Liisa kuului olleen iso ja äänekäs nainen. Joskus mummo ihmetteli minua: "Eikö liene siihen anoppiin viskannut!" Arveli, että olin perinyt nuo ominaisuuteni Anna-Liisalta; iso ja äänekäs olin lapsesta asti. Jopa niin, että mummo kävi opettajaa varoittamassa, kun olin kansakoulun aloittamassa.

Viimeksikuluneina vuosikymmeninä sukututkijoille on avautunut internetin ihmeellinen aarteisto. Netistä löytää vanhoja arkistoja, sanomalehtiä 100 vuoden takaa, kirkonkirjoja. Ja mitä kaikkea löytyisikään kun ymmärtäisi hakea.

Tuossa yllä on vain pieni suppea kaista suvustani, Lapinlahden Ruotsalaisten kaartia.  Avioliittojen kautta sukuun on liittynyt suuria savolaisia sukuja, kuten Väisäset, Rytköset, Tikkaset jne.

Tikkasten sukuseuran vaakuna. En ole ollut mukana sukuseuratoiminnassa; tämän kuvan otin Vikipediasta. Täytyy keksiä jotakin kuvia väliin, kun näistä puheena olevista kaukaisista sukulaisista ei ole kuvia. Pistelen aiheeseen liittyviä kuvia, että lukija saa välillä silmiään lepuuttaa.



Ruotsalaiset tulivat syntymäkotini seuduille Kuopion maalaiskunnan Väänälänrannalta 1809. Tämän Henrik Ruotsalaisen emäntä oli Paldaniusten sukua; Hailuodon ensimmäisen kirkkoherran Thomas Laurentiin pojan, Samuelin jälkeläisiä, Paltamosta laajalle levinneitä. Melkoinen liuta pohjoissuomalaisia ja koillismaalaisia geenejä tuli sieltäkin eri sukuhaarojen kautta.

Äitini suku on lähtöisin Pielavedeltä, Kokkosia, äidinäiti Lapinlahden Sonnisia; lisää savolaisia sukuja.
Veikeä yksityiskohta on se, että näiden äitini Sonnisten kaukainen esi-isä ja Samuel Paldaniuksen emäntä Brita olivat sisaruksia. Tuossa elettiin vasta 1600-lukua, joten isäni ja äitini naimisiin menoon oli vielä pitkästi yli 300 vuotta. Geenit olivat tulossa noissa suvuissa monien mutkien kautta.

Entä sitten nämä geenit, vaikeatajuinen asia. Että ihminen saa hedelmöitymisessä puolet ja puolet perintötekijöistään vanhemmiltaan. Asiantuntijat osaavat määritellä, miten isältä ja äidiltä näitä geenejä tipahtelee. Mutta kovin tarkkaan ei tiedetä; kaikki me olemme erilaisia.
Nykyisin on kovasti "muotia" teettää geenitestejä, useat tutkimuslaitokset erittelevät ihmisen perintötekijöitä.

- Kirkonkirjat ja geenitestit ovat joskus ristiriidassa; hän jota luuli isäkseen, ei olekaan. Joku toinen onkin biologinen isä. Äidistä ei niinkään tule ristiriitaa; hänhän oli läsnä syntymätilanteessa.

Nythän on netissä sivusto Geni. Siinä rakennetaan "maailman sukupuuta". Taitaa olla jo lähes 200 miljoonaa henkilöä tässä suuressa puussa. Vähän tulee mieleen Baabelin torni.

Tämä Geni-sukupuurakennelma on sikäli huikea, että siitä näkee omankin sukunsa alkuperää pitemmälle kuin itse on saanut selville.
On paljon kyselty, pitääkö paikkansa, että olet vaikka 16. serkku jonkun henkilön kanssa, vaikkapa Suomen presidentin tai muun suuruuden. Tietenkin, jos henkilötiedot ovat oikeat ja biologiset vanhemmat ovat he, jotka on profiilissa kerrottu. Sinänsä on kiehtovaa katsella sukuyhteyksiä vaikka julkisuuden henkilöihin.

Minun suvuissani on kaksi henkilöä, joiden kautta on hyvin kaukaisia yhteyksiä arvovaltaisille ja tunnetuille tahoille. Ja nämä geenien tuojat ovat molemmet naisia. Isänäitini Ida Tikkanen, Tikatar, niinkuin iso anoppinsa nimitteli. Ja Paldanius-sukuinen emäntä vuodelta 1809, Anna-Liisa hänkin nimeltään. - Paldaniusten kautta verisukulaisiksi ilmaantuvat taiteilijat Sibeliuksesta Kiantoon ja Leinoon ja valtiomies Mannerheimiin. En kuvittele itseäni mitenkään samaan kastiin kuuluvaksi, ei toki. Kunpahan vain mainitsen.

Tämä ei ole paimentorvi, vaan Horn-aatelissuvun vaakuna, netistä otettu. Yllätys-sukulainen.

Tämä sopii alkutöräytykseen, kun katsellaan Ida-mummoni sukutaustaa. Löysin helpostikin arkistoista hänen äitinsä tiedot; Hedvig Rytkönen Pielavedeltä, miehensä Antti Tikkanen, alkujaan Kiuruvenen Hingunniemen Tikkasia. - Hedvigin äiti oli Mari Pekkarinen, mutta Marille ei löytynyt isää, äiti oli Anna Kaisa. Aika paljon pengoin kirkonkirjoja, syntyneitä ja lastenkirjoja, yhdessä serkkuni kanssa, mutta ei löytynyt isää, ei ollut tunnustautunut! -Seurattiin sitten äitilinjaa. Siellä pamahti vastaan pommi; tultiin aatelissukuun. Nämä Tawastit ja useat muut, rälssimiehet ja Turun sivistyneistö.

Tawastien vaakuna.
Isoäiti Maria Tawast, tyttärensä Sofia Jämsen-Pekkarinen. Mielenkiintoinen ilmiö, muutamassa sukupolvessa vallasnaisesta piiaksi ja aviottoman lapsen äidiksi, minun esiäidikseni.

Monenlaista aateliskilpeä ja piispanhiippaa löytyi, kun ajassa taaksepäin pudottauduttiin.

Piispa Isak Rothovius opetti Suomen jukuripäistä kansaa kun kehitti kinkerilaitoksen. Näinhän sitä koulussa historiasta luettiin, mutta eipä tiedetty "sukulaiseksi".

Tott-suvun vaakuna, samassa Ida-mummon verisukulaisketjussa. Herik Tottin puoliso oli Erik XIV: n ja Kaarina Maununtyttären tytär prinsessa Sigrid, joka oli perheensä mukana vankina Turun linnassa. Poikansa Åke Tott haki Kustaa II Aadolfin ruumiin Lytzenin taistelukentältä 30-vuotisen sodan päivinä. Ja sai varmaan läänityksiä ja kartanoita palkakseen.

Aatelisia on totuttu pitämään jotenkin "jalosukuisina", vaikka tavallisia ihmisiä olivat, eivät sen kummempia. Hallitsijoiden suosikkeja ja tukijoita, varmaan myös "nuolijoita" ja "perässähiihtäjiä". Ehkä ansaitsivat nuo lahjukset, ehkä eivät. Kuka tietää, mutta mennyttä on jo aateliston hohto, mennyttä aikaa.

Jotenkin huvittava on se sukunimien kirjo sukutaustastani; Turussa ja Varsinais-Suomessa 2 kertaa Tott, 3 kertaa Horn, 2 kertaa Djäkin, 3 Bidz-sukuista,  sitten Tawasteja 4, nyt ollaan jo Turusta edetty Jämsään, sitten Viitasaarella korpraali Petrus Lorentzon Jämsen ja tyttärensä Sofia. Sen jälkeen sukugeenini jatkuvat keskisuomalaisiin Pekkarisiin, savolaisiin Rytkösiin ja vihdoin Lapinlahdella Ruotsalaisiin, isääni.

Tytär kysäisi ehkä piloillaan: "Onkohan Vickan meille sukua?" tarkoitti Ruotsin prinsessa Vicktoriaa. Naureskeltiin koko kysymystä, mutta jälkeenpäin tulin katsoneeksi netistä.

Kuudestoista serkku; viisi ensimmäistä riviä on "tuttuja" nimiä aiemmista tutkimuksistani, sitten taitaa mennä ulkomaille. Hmm, mitä tuosta pitäisi ajatella, sinistä linjaa näyttää; verisukulaisia. Siellä on esi-äideillä nimissä ja arvonimissä mittaa kokonaisen rivin verran: "Princess Karoline Mathilde Victoria Friederike Augusta Maria von Schleswig-Holstein-Sonderburg-Augstenburg, Herzogin zu Shleswig-Holstein." -Mutta Monia sukupolvia myöhemmin samassa ketjussa Anna Kaisa Pekkarinen vain piga tai Qp; piika, nais-ihminen. Tasan ei käy onnen lahjat; tai miten se onni mitataankaan?

En ole tiennyt näistä yhteyksistä ennen 2010-lukua. Parempi niin, olen saanut elää omana itsenäni.
Sensijaan yli 90-vuotiaaksi elänyt Aili-tätini oli arvellut, että hänelle sukutaustan tietämisestä olisi ollut rohkaisua. Aili nimittäin joutui/pääsi nuorena miniäksi miehensä äitipuolen talouteen. Ei olisi tuntenut itseään niin mitättömäksi anopin vallan alla.

Mutta alkuperäiseen kysymykseen, kantavatko geenit muistia? Onko minussa jotakin ylhäisyyttä tai suuruutta? Ei ole, vaikka minulla onkin rasitteena pieneen elämääni suhteutettuna liian suuri ego; en osaa olla hiljaa rivissä enkä siedä komentelua. No, nuo piirteet lienevät oma luonnevikani.

-Tunnenko mitään kaikuja kuninkaankartanon suurista saleista tai valitusta Turunlinnan vankiholveista. En mitään.
Maalainen olen, metsäsuomalainen.