Joulu, joulu...

Joulu päättää pitkän pimeän syksyn. Marraskuun märkinä kaamospäivinä joulu tuntuu olevan kaukana, juuri ja juuri erottaa pienen valon. Sitä kohti!

Joulun odotus tuikahtelee mielessä kuin pieni kynttilänliekki synkässä kuusikossa.

Viikot kuluvat, joulun valo lähenee ja suurenee. Se jopa virkistää ja lämmittää väsynyttä mieltä.

Pieni kynttilä hyisen meren partaalla, se on kuin rauhanjuhla maailman melskeessä. Kynttilän lämmössä haluaa viipyä.

Jouluun liittyy muitakin tunnelmallisia symboleja. Adventtiviikoista alkaen ne suorastaan vyöryvät vastaan kaikkialta.

Enkelit ja enkelparvet, taivallinen sotajoukko.

Pyhä perhe ja tallinseimi.

Tonttuväki on melkein vallannut medianäkyvyyden raamatullisilta tapahtumilta.

Joulupuuro ja Petteri Punakuono.

Laitetaankos pesä myös pikkulinnuille.

Joulunlapsen olkivuode. Siitäkö syystä olkikoristeet välkehtivät kuusissa, ikkunoissa, himmeleinä ja ovikoristeina. Tämän daavidintähden materiaali on kerätty meren rannalta.

Joulu herättää tunteita, se on meissä hyvin syvällä. Kun ajattelee, millä touhulla ja tohinalla joulua valmistellaan, ymmärtää kuinka tärkeä se ihmisille on.
Se on painunut mieliimme lapsuudesta asti. Ajatukset kääntyvät menneisiin jouluihin; ne kerrostuvat mielessä valtavaksi tunteiden kirjoksi. Se on haikeutta, kaipuuta lapsuuden onnellisiiin päiviin. Ja myös kaipuuta aikoihin, jolloin omat lapset olivat pieniä; heidän riemunsa ei unohdu, sen kuulee vieläkin korvissaan.

Ne lahjat ja pakettien kiihkoisa aukominen! Sitä paperien rutinaa! -"Mutta milloin tulee toinen joulu", kysyi lapsi kun oli kaikki pakettinsa avannut.

Mitä vanhemmaksi elää, sitä useammat kerrokset jouluja sekoittuvat toisiinsa. Sukupolvet vaihtuvat, aika kuluu.

Joulusta on kirjoitettu kaikenlaisia ja -tasoisia kertomuksia ja runoja.On riimitelty ja loruteltu. Paatosta ja paisuttelua, kevyttä rallinjolkotusta, ylitunnelmointia. Jouluyö, pakkanen, lumihiutaleet, tähtitaivas, avaruuden äärettömyys, yksinäisyys.

Liikuttavimmalta tuntuu Kaarlo Sarkian 'Lapsuuden joulu'. Siinä muistellaan menneitä kaukaisia aikoja; kaikkea sitä, mikä on menetetty, minkä aika on vienyt.
Lopulta runoilija päätyy pyytämään mahdottomia; omia edesmenneitä rakkaitaan takaisin ajattomuudesta.
Väkisinkin kuulijalle ja lukijalle tulevat mieleen lapsuuden joulujen valmistelijat, rakkaat vanhemmat. Kuinka heitä kaipaankaan!

"Tule äiti, lietesi luo!"

"Tule penkilles, taatto!"