kuu luo saitaa valoaan,
hirvi sananjalka-tietä
kulkee kotimatkallaan.
Tätä lauleskeli tytär alakoululaisena. Koulussa kai oli opetettu, minulle laulu oli silloin aivan tuntematon.
Talviyö kestää kauan. Äänettömässä erämaassa se on valtava kokemus; taivas tuntuu suurelta. Taivas vallitsee yöllä kun maan melu vaimenee.
Hiljaisuus.
Pakkanen todella paukahtelee, se napsuu puissa ja säikäyttää kuuntelijan. Mikä siellä? Varmaan pimeydessä elämää ja eläimiä onkin, mutta ne eivät näyttäydy ihmiselle.
Tätäkin samainen tytär lauloi, keinutteli illan hämärtyessä keinutuolissa ja hiljaa lauloi. Koulussa senkin oli oppinut. Siihen aikaan 80-luvulla laulettiin kouluissa vielä tällaisia vanhanaikaisia lauluja.
Puut korkeat taivasta halaa...
Yli maisten varjojen palaa, ikitähtien loistava ääretön vyö.
Suden hetki. Sydänyö ennen aamun sarastusta; silloin sanotaan ihmisen olevan heikoimmillaan. Kaikki murheet kaatuvat päälle ja huominen tuntuu mahdottomalta. Uskaltaako aamua kohdata?
"Sydän unhota arkiset vaivas,
yön suuressa rauhassa tyyntyen lyö!"
