Päivä ja yö tasan

Hailuodon Santosen niemellä on mainio tilaisuus tarkastella päivän pituutta. Niemi on itä-länsi-suuntainen.
Kesäyön aurinkoa voi tarkastella pohjoisrannalta ja talvipuolen aurinko esiintyy etelärannalla. Niemi on alle 4 km leveä, joten rannalta toiselle on lyhyt matka.

Pohjoisrannalla otimme kuvia juhannusyönä. Mittasimme, kuinka pitkä on pohjolan yötön yö. Tutkimme, kuinka pitkän matkan aurinko vaeltaa horisontin takana. Näitä kuvia on enemmänkin tässä blogissa.

Sinne laski; ylempi kuva. Ja vajaan kahden tunnin päästä nousi. Oikeastaan yhden pajupuskan ohi pääsi, ja uudelleen pulpahti näkyviin! Näin kesällä, juhannusyönä, Santosen pohjoisrannalta katseltuna.

Rupesin leikkimään ajatuksella, että jos Hailuoto olisikin omana planeettanaan avaruuden suurilla merillä....

Santosen niemi oikealla, osoittaa jokseenkin suoraan itään. Vasken kylä suunnilleen kohdassa, jossa tie käy lähinnä rantaa. Siitä tarkastelen auringon nousua ja laskua talvella ja syksyllä.
Hailuoto-planeetan yläreunaan merkitsin punaisin viivoin juhannusyön auringon lasku- ja nousupaikat horisontissa. Noin suunnilleen, blondi/mummo-tekniikalla toteutettuina.

Nyt päivän  tasauksen aurinko nouseekin niin, että sen voi nähdä tästä Vasken rannalta; juuri näkyy pitkin etelärannan sivustaa. Ja syyspäivän aurinko laskee Hanhisen taakse; matalan maaston takaa sitä voi tarkastella hyvin. Planeettapallon sivuille merkkasin viivoilla summittain syysauringon nousu- ja laskupaikat. Yö ja päivä yhtä pitkät; vetovuoro vaihtuu pallon puolivälissä. Aurinko valaisee puoliksi ja yön kuutamo oman osuutensa.

Sieltä nousi, osittain pilvessä oli taivas, mutta auringon tulipallo näkyy kuitenkin.

Sinne meni; pois meni merehen päivä.
Takana matala Hanhisen niemi, oikeassa reunassa Santosen sivustaa länteen.

Vedet ovat tänään 2.10.2015 kovassa liikkeessä, Valion päivän myrsky pauhaa.

Talviyö pitkä, tumma

kuu luo saitaa valoaan,
hirvi sananjalka-tietä
kulkee kotimatkallaan.

Tätä lauleskeli tytär alakoululaisena. Koulussa kai oli opetettu, minulle laulu oli silloin aivan tuntematon.

Talviyö kestää kauan. Äänettömässä erämaassa se on valtava kokemus; taivas tuntuu suurelta. Taivas vallitsee yöllä kun maan melu vaimenee.

Hiljaisuus.
Pakkanen todella paukahtelee, se napsuu puissa ja säikäyttää kuuntelijan. Mikä siellä? Varmaan pimeydessä elämää ja eläimiä onkin, mutta ne eivät näyttäydy ihmiselle.

Tätäkin samainen tytär lauloi, keinutteli illan hämärtyessä keinutuolissa ja hiljaa lauloi. Koulussa senkin oli oppinut. Siihen aikaan 80-luvulla laulettiin kouluissa vielä tällaisia vanhanaikaisia lauluja.

Puut korkeat taivasta halaa...

Yli maisten varjojen palaa, ikitähtien loistava ääretön vyö.

Suden hetki. Sydänyö ennen aamun sarastusta; silloin sanotaan ihmisen olevan heikoimmillaan. Kaikki murheet kaatuvat päälle ja huominen tuntuu mahdottomalta. Uskaltaako aamua kohdata?

"Sydän unhota arkiset vaivas,
yön suuressa rauhassa tyyntyen lyö!"