Translate

perjantai 27. marraskuuta 2015

Myrskyinen yö

Perjantain, marraskuun 27:n vastainen  yö meni todella vähällä nukkumisella. Seurasimme meren liikkeitä, alkuun netistä ja sitten maastossa rannoilla. Oli ennustettu, että lounaistuuli puskee meriveden jopa 1,8m normaalia korkeammalle. Tuulen nopeudeksi ennusteltiin 22-27m/s, puuskissa jopa yli 30m/s.

Yösydän kului tähän tapaan:
Että mihin asti veden korkeus yltää? Sitä seurattiin. Mietittiin, mahtaisiko rannalla nähdä mitään. Kuu oli lähes täysi, mutta puolen yön tienoissa satoi ja pilvet peittivät kuutamon.
Säätietojen perusteella arveltiin, että 4:n maissa selkenee ja kuu tulee esiin. Kello kävi jo yli kahden, kun laitettiin herätys puoli neljäksi. Koetettiin vähän nukkua.

Reippaasti sitten liikkeelle! Kuutamo oli kirkas, sen meidän pokkarikamerakin havaitsi.

Tuuli oli pauhaava, meren ääni tuntui huutavan. Ei menty suorinta tietä rantaan, vaan metsän poikki vähän suojaisempaan poukamaan. -Tarkoitettiin siis mennä, mutta poukama olikin veden peitossa. Valtaisat aallot löivät rantatöyrään yli, töyrään taakse olikin kasvanut iso lahti pitkin rantahietikkoa.
Jotakin kuvia koetettiin ottaa. Eipä niissä paljoa näkynyt. Vesi tuli kaikkialla vastaan, pajukosta, mäntyjen välitse, virtasi jopa ojassa vastamäkeen ja takaisin.
Vaahtoava meri männikössä!
Näkymä oli kuutamossa outo, aavemainen ja epätodellinen. Vettä, vettä metsät täynnä.
Arveltiin, että pitää tulla valoisan aikaan uudestaan. Laitettiin nyt kello herättämään 7.30, ehkä silloin on jo valoisaa.

Ihme ja kumma, muutaman tunnin päästä oltiin taas maastossa.
Ranta oli edellenkin kumman näköinen, se oli siirtynyt ikäänkuin ylemmäs maalle.

Yöllä kuutamossa ihmettelin, onko hirvi sarvineen kellumassa maihin. Aamulla totesin, sehän on puun juurakko. Mistä saakka lie uinut.
Tässä on varmaankin yli 100 vuoden takaisen rantaviivan paikka. Jos maa nousee metrin sadassa vuodessa, tässä oli ranta ehkä 1800-luvun lopulla. Vesi oli käynyt yöllä korkeimmillaan täällä +1,68.:ssä. Tässä kuvassa vielä noin 1,2m koholla.


Valtavat massat kaikenlaista törkyä oli meri tuonut yöllä Vasken rannalle. Ja kaikki tiukasti yhteen käärittynä, sekaisin vispattuna. Jossain kaukaisilla rannoilla oli viime kesänä niitetty ruovikkoa, heinät seilasivat nyt tälle rannalle. Laitureista irronneita lankkuja, tyroksiponttooneja, pölkkyjä, kaatuneita puita, risuja, hakoja, veneen jäännökset tuhannen päreinä. Jopa puutarhapensaita verkkosuojuksineen! Ja tietysti kanistereita, pyydysten merkkeinä kaytettyjä. Tuliko pullopostia?
Rantatie.

Tuuli oli kova vielä perjantain aamupäivän.
Lämmitä oli ajoittain yli 5 astetta. Kaikki lumet ovat sulaneet, maa ei ollenkaan jäässä.

torstai 26. marraskuuta 2015

Merivesi nousussa

Näin ilmoittaa sääennuste. Piti käydä rannassa katsomassa.

- Otitko kuvia, kysäisi mies.
- Joo, niitä samanlaisia...aina niitä samanlaisia.

Tässä muutamia. Aamukin oli kaunis ja aurinkoinen, mutta tuuli hyytävä. Eipä kärsinyt juuri merelle tuijotella.



Meri pyrkii todellakin maalle. Nyt on annettu jopa varoitus korkeasta vedestä. Jos tuule suunta ja voimakkuus pysyy samana, saattaa vielä noustakin. Seurataan tilannetta.




Tuuli tuntuu myös metsässä. Kaikki täällä Hailuodossa humisee; metsä, meri, tuuli.


lauantai 21. marraskuuta 2015

Talven valo!

Viime yönä tälle rannalle satoi ensilumen. Maailma valkeni paljon. Meri on sula, lunta noin 5cm, ihan pieni pakkanen, tarkasti ottaen -1,5.
Ranta on saanut toisenlaisen ilmeen.



Rannalla ei ole jäätä, tuollaisia pieniä sohjopallosia leijuu vedessä ja kertyy rannalle.

Ruovikko on lähes murskaantunut, syksyn myrskyt ovat pieksäneet sitä. Sohjo tarrautuu kaulukseksi korteen.
Merivesi on hyvin alhaalla, hietikolle ilmaantuu uusia saaria. Tuulee pohjoisesta. Tällä rannalla on lähes tyyntä, sillä tuuli puhaltaa niemen toiselta puolen.
Sumuista, vähän on ilmassa jotain höytyvää; lunta tai tihkua.
Yhtään lintua en nähnyt, paitsi korpin äänen kuulin rantamänniköstä.
Muutama päivä sitten merikotka saalisti merellä; näin sen valkoisen pyrstönkärjen välähtelyn tummaa vettä vasten.
Talveksi taitaa kääntyä.


torstai 12. marraskuuta 2015

Runoutta horsmasta, poetry Chamerion Angustifolium


Maitohorsma on komea kasvi.



Horsma kasvaa melkein missä vain; pihan reunoilla, metsän laidoissa, asuinpaikkojen ympärillä. Horsma verhoaa armeliaasti "menneitten majat", vanhat luhistuneet peltoladot ja kalasaunojen muinaiset kiukaanpohjat.
Kukat ovat komeat, ne avautuvat tertun alareunasta lähtien. Kesän kulumisen voi nähdä horsman kukista; kesä kiipeää horsman tikkaita ylös asti. Kun viimeinenkin kukka on aukaistu, ollaan kohta syksyssä.
Horsma ei ole mitenkään arvostettu. Tien pöly sumentaa sen kukat. Tuntuu, että sen hehkeä kauneus on "turhaa"; sitä ei kerätä maljakkoihin eikä istuteta puutarhoihin. Se levittää siemenensä tuulessa laajalle.

Kun yli vuosi sitten muutimme tälle rannalle, on riittänyt tavaroidet selvittelyä. Suuri työ on vasta alullaan, papereita lajitellaan; hävitettävien kasa kasvaa.
Löytyi vanhoja tekstejäni, tohtisiko noita runoudeksi ylentää? Tässä muutama videoituna.





Toinen horsmaruno on vain paperilla:

Pitäkää kiirettä
horsmat,
kiivetkää kesän portaat
latvaan asti.

Syksyn etujoukot ovat saapuneet;
usva kiiluu kauan ohran vihneissä
aamulla.


Tähän olisi tarvinnut syksyisen sumuisen aamun, kastepisarat ohravainiolla ja tietenkin horsmapuskan siinä pientarella. Jäi kuvaus ensi kesään.


Siemenet purkautuvat syksyllä. Sopivan kuivalla säällä valkoista villaa on ilma täynnä.

Horsman varsi seisoo pystyssä pitkälle talveen.
Loppuun laitan runon horsman syksystä, papereistani löytyneellä tekstillä on hyvinkin 30 vuotta ikää..











keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Päivät lyhenevät

Vuorokaudessa on yhtä monta tuntia kuin ennenkin, mutta valoisa aika lyhenee nopeasti. Aurinko nousee aamulla "myöhemmin" kuin ihminen ja laskee jo hiukan ennen klo 16. Pimenee äkkiä, hämärä ehättäytyy peittämään tienoon. Ei ole lunta joka valaisisi, kuuttomat yöt ovat todella pimeät.
Meillä täällä Hailuodon Vaskessa ei katuvaloista ole "haittaa". Yön pimeys hallitsee ja tulee vastaan jo kotipihan laidalla.

Aurinko on ollut nähtävissä, valo on hetkisen kirkastanut asumuksiamme. Tulee menninkäisen olo, kun aurinko keskipäivällä paistaa huoneeseen. Sitä pitää oikein asettua ihailemaan.


Se, että päivä menee mailleen jo aikaisin iltapäivällä, se herättää haikeuden. Nytkö se jo laskee, aurinko armas. Tekee mieli katsella paistetta viime hetkeen asti.

Vielä näkyy!
Vielä paistaa puun runkoihin!

Lopulta paistaa enää puun latvoihin, illan punainen aurinko luo ihmeellisen värimaailman. Epätodellisen kauniin!
Mutta viimeksi aurinkoa voi katsella avoimella rannalla. Siellä tekee mieli viipyä kauan. Haikea illan hetki, viimeinen punerrus. Päivän sammumisen hetki, syksyllä.

Se illan viimeinen valo. Siitä pitää nauttia viimeiseen pisaraan.