Translate

lauantai 28. helmikuuta 2015

Hyvin yksinkertaisia päivällisiä, simple dinners.


Kyllähän minäkin luen ruokareseptejä. Posti tuo parinkin kauppaketjun lehtisiä, sanomalehdissäkin on ruokasivuja.
Reseptin silmäily loppuu kuitenkin jo toiselle tai kolmannelle riville. Kovin kummallisia aineita luettelevat. Tahnoja, rouheita, pyreitä, sirotteita. Hyppysellinen tätä ja tuota; kummankin nimeä pitää silmälasien kanssa tavata, ihan vierailla kielillä pelaavat. Mitä ja millaista mahtaa olla? Joskus tuntuu että pitäisi vähintäänkin pääkaupunkiin matkustaa, että kaikki lisukkeet löytäisi.

Toinen asia on sitten vaikka oululaismarketista etsiä ja löytää joku tietty aine. Tavaraa riittää; lieneekö joka sortille ostajia?

Meillä ruokapolitiikka on muotoutunut varsin yksinkertaiseksi. Koetetaan säilyttää raaka-aineiden oma maku, ei turmella niitä turhilla mausteilla. Eikä "laitella" ruokia liikaa; kypsennetään vain.

Joskus ravintolapöydässä saa ihmetellä, mitä ja mistä valmistettua tämä onkaan. Varsinkin, jos on hämyisää, kaikki näyttää samalta mössöltä.






Tässä on eräs päivällisruoka, jota meillä varsinkin talvella valmistetaan.
Kuoritaan ja pilkotaan juureksia. Tässä lanttua, palsternakkaa, selleriä, retikkaa, porkkanaa. Vähän öljyä, valkopippuria ja suolaa, sekoitetaan.






Vuokaan ja uuniin pariksi tunniksi. Folio päälle loppuvaiheessa, ettei ruskistu liikaa.





Ja valmista, aromit tallella. Jokaisen juureksen maun voi erikseen tunnistaa. Valkopippuri antaa hiukan tujua.

Ja lisää juureksia.





Punajuuripaistoksen ainekset. Haudutetaan ohrasuurimoita, liemikuutio, vettä, maitoa, suolaa.
Kuoritaan ja raastetaan raakoja punajuuria ja porkkanoita sekä palanen juustoa. Kumotaan kattilasta kippoon ja sekoitetaan.





Vuokaan ja voinokareita päälle. Uuniin. Pari tuntia ainakin saa olla, kansi päälle kun siltä näyttää.






Ihanaa, ihanaa!

Usein ostetaan marketista puolen kilon kalakukko, folioon kääritty. Kahdelle henkilölle sopiva päivällisruoka. Kuumennetaan uunissa, tai mökkireissuilla saunan kiukaalla. (Kun mökille lähtiessä mietitään, mitä kylmälaukkuun pakataan, toistellaan mantraa; voi, kukko ja piimä!)






Tähän päivälliseen kuuluvat kolme ruoka-ainetta; voi, kukko ja piimä. Litra piimää.


Kyllä meillä perunaakin silloin tällöin syödään. En kuitenkaan keittele pottuja vedessä.





Uuniperunoita suolapedillä, vähän juustoraastetta päällä. Bataattipaistos; halkaistaan mukula, öljyä pinnalle sekä vähän pippuria ja suolaa. Vihannespaistos, kuullotettuja porkkanoita, sipulia, valkosipulia, munamaitoa.
Koko systeemi kypsyy taas uunissa.

Huomataan, että tämän talon ruuanlaittaja ei juuri seiso hellan edessä keitoksia hämmentelemässä. Uuni on hyvä keksintö.

Niin. Aivan oikein havaittu; ei valmistettu liharuokia. Lihan syönti jäi jo kymmeniä vuosia sitten. Ei maistunut.
Ei meillä ole tarvetta nipottaa minkään dietin kanssa. Kyläillessä syödään tyytyväisinä mitä tarjotaan ja vieraille laitellaan "tavallisia" ruokia.


maanantai 23. helmikuuta 2015

Pitkä aamiainen vai brunssi?

Ei meidän aamiainen kyllä taida brunssiksi käydä. Pitäisi olla "runsas", että kattaa sekä aamiaisen että lounaan, näin määrittelee Wikipedia.

Ei silti, kyllä tällä aamiaisella pärjää tuonne klo 15-16 asti, päivälliseen.

Aamiainen tässä taloudessa on pitkä siksi, että sitä syödään pikkuhiljaa, "ruokalaji" kerrallaan.

 Kahdeksan maissa aloitan aamiaisen valmistelun ja puoleen päivään mennessä se tarjoilu päätetään.




Ensimmäiseksi laitan pakurin kiehumaan. Löydettiin nääs mökin rannasta koivun kyljestä pakurin pahkura. Se kuivattiin palasina ja säilytetään lasipurkissa. "Mitä ihmeen papanoita", paheksui poika Helsingistä.
Kaapaisen mukeihin lusikallisen hunajaa kumpaankin ja haaleaa vettä päälle; hunaja liukenee paremmin kuin ihan kylmään veteen. Hämmentelen ja lorautan tyrni-tuoremehua niin että mukit täyttyvät.
Mehu juodaan hörppyinä ensimmäiseksi. Pakuri saa poreilla hissukseen, tunnin verran.
Tämä mehumuki olikin ensimmäinen "ruokalaji", voi lähteä lenkille, pihatöihin tai mihin vaan.

Valmistelen seuraavaa kattausta.






Tuorepuuro. Isännän puuron alkuainekset ovat auringonkukan siemenet ja sesamin siemenet. Niitä tosin liotan/idätän vedessä yön yli ensin. Teen isomman satsin kerralla, murskaan tehosekoittimessa, annostelen pienempiin astioihin ja pakastan. Parin päivän annos säilyy jääkaapissa.
Omaan puurooni laitan kauranlesettä. Molempiin vähän vehnänalkioita, vehnänleseitä ja pellavarouhetta. Itselleni lirauksen siirappia, pyöristän sillä makua. Kylmää vettä sen verran, että tulee vellimäistä tai millaista vahvuutta haluaa.

Suurimman osan puuroannoksista muodostaa kuitenkin marjasose. Taisin jo aiemmin kehua, että meillä on noin 1000 litraa pakastetilaa. Marjoja, marjoja, marjoja, poliitikkoa mukaillakseni.





Tässä on 4 litran vati, sulatettavana. Siinä on mustikoita, mansikoita, karpaloita, mustaherukoita, vadelmia, puolukoita, tyrniä. Itse poimittuja, osa omilta viljelmiltä.
Jauhetaan soseeksi, säilyy kyllä jääkaapissa pari kolme päivää. Eipä tuo juuri sen kauempaa riitäkään.

Isännällä on tarkka tieto, kuinka paljon kutakin marjalaatua meillä on. Hän annostelee sulatusvatiin samassa suhteessa, nähtävästi mittailee jollakin astialla. - Niin huvittava ja tyypillinen on tuo lappu, etten malta olla laittamatta sitä nähtäville.



Prosentteinakin laskettu. Ja vanhaan kirjekuoreen merkattu, mihinpä muuhun.


No niin, siis näistä aineksista sekoitetaan aamupuuro, vettä sen verran, että kulho tulee melko täyteen.

Ainekset saavat tekeytyä, varmaankin reilun tunnin. Siinähän ässehtivät. Sitten ruvetaan syömään, luonnonjukurtin kanssa, maustamattoman, lisäaineettoman. Kun jukurttia lisäilee sitä mukaa kuin kulho vajenee, lopulta rupeaa tuntumaan maha täydeltä.

Välillä pitääkin viettää aikaa muualla kuin ruokapöydässä.

Valmistelen seuraavaa "kattausta" kunhan se mieleen tulee; aamukahvi, aamukahvi!





Siivilöin pakuriteen kuppeihin. Siinä ne joutavat jäähdyttelemään; päivän kuluessa juodaan. Jos teetä "sattuu" tulemaan enemmän, kaatelen useampaankin mukiin.

( Leväytin tuohon pöydälle rekvisiitaksi ja väriksi vanhan kalenteripyyhkeen. Vuosikymmeniä hyllyissä pyörinyt. Siinä vuosiluku ilmoittaa, mistä asti on yhteisiä aamiaisia syöty. Tämä vaakamies ja vesimiesnainen. Siellähän se yläreunassa komeilee vaaka. Kaikkihan tuo mittailee, tosi on. Mitä tehnee vesimiesnainen? Ainakin suoltaa tarinaa kuin vettä vaan.)

Otan leipäpalaset sulamaan lautasille, valutan kierroksen oliiviöljyä molempiin.
Leivät päällystetään paistetulla kalalla, sipulilla, ruohosipulilla ja tillillä. Kala on norjanlohta yleensä.
Graavi lohi olisi vaikea sikäli, että vähäsuolaisena se on iljettävän makuista ja paljoa suolaa ei suositella. Niinpä paistan lohifileen kerralla uunissa ja pakastan rasioissa. Lohi on jäisenäkin sillä tavalla haurasta, että siitä pystyy vankalla puukolla lohkaiseman tarvittavan palan!

Aamukahvi "pyritään" nauttimaan ennen puolta päivää. Joskus menee pitkäksi kun unohtuu ulos tai sisälle jotakin muka toimittamaan.

















Keitän meille 4-5 kupillista kahvia, luomu. Isäntä juo lisäksi vedellä laimennettua ananasmehua mukillisen. Kahviin kaadetaan maitoa. Kalaleivät syödään. Se on siinä.

Jaa, että eikö kyllästytä aina sama vanha menu? Niinkö?
Ei, sillä joka aamu on uusi nälkä.

Tämä pitkä aamiainen nautitaan silloin kun ollaan vain kotosalla.
Jos  on jonnekin lähtö heti aamusta, syödään tavallista kaurapuuroa ja leivät kahvin kanssa.

Onko tämä liian heiveröinen aamiainen?
No, tätä kirjoittaessani kello lähenee neljää iltapäivällä; päivällinen on valmisteilla. Hyvin on jaksanut, näillä eväillä.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Hailuodon jäätie, joko avattu?

Either the ice road to Hailuoto has been opened? Tätä meiltä on kyselty jo marraskuusta alkaen.
Vastaus tässä.






Eipä ole jäälle menemistä.

Talvi on ollut hyvin hankala jäätien "tekemistä" ajatellen. Parhaiten jää vahvistuu, jos on pakkasta ja jäällä ei ole lunta.
Nyt lunta tuli vuodenvaihteen jälkeen todella paljon. Se eristää tehokkaasti; jää ei paksuunnu.

 Urakoitsija koettaa nopeuttaa jäätymistä auraamalla tien kohdan lumesta puhtaaksi. Nyt hirmuisen paksu lumikerros ei ollut poistettavissa niillä välineillä, joilla pystyi ulapalle menemään. Heikko jää ei ole kestänyt järeää kalustoa.

Kovat lounaistuulet ovat moneen kertaan nostaneet merivettä viime kuukausina, tuossakin kuvassa 16.2. vesi taisi olla 70-80 cm "plussalla". Senhän näkee silmilläkin, vesi velloo rantapajukoissa.

Nouseva vesi rikkoo jääkantta, tulee railoja, vesi purkautuu jäälle. Paikoin lumen alla on ollut 20-30 cm vettä ja sohjoa. Se on painavaa tavaraa. Talven vaihtelevissa säissä jää on muodostunut kerroksiksi; jäätä ja vettä vuorotellen. Kesto-ominaisuudet ovat heikot, teräsjäästä ei ole tietoakaan.

Joskus jäätie on ollut jo joulukuussa käytössä ja kestänyt pitkälle kevättalveen. Joinakin talvina tie on avattu helmikuussa ja suljettu parin viikon päästä. Talvet ovat niin erilaisia.

Viime viikon lauhat säät ja vesisade ohensivat merijään lumipeitteen lähes olemattomiin. Se mikä on jäljellä, on tosi kovaa ja rouhean epätasaista. Siitäkin on vaikea työstää pikkuautoilla ajettavaa.

Eikä jää paksune nollakelissä, ensi viikoksi on ennustettu useita lämpöasteita.

Mutta lautta kulkee. Autolautta Merisilta vatkaa jääkimpaleita uomassaan.






Liikenne on poikki yöaikaan kuutisen tuntia, aamulla lautta mennä paukuttaa salmen yli oli pakkanen mikä tahansa. Se pitää itse väylänsä sulana, pyörittää jäämassaa edestakaisin.



Pienen hetken peräpuolella kuohuu "avovesi", pian lohkareen täyttävät taas uoman. Lauttamatkan äänimaailmaan sekoittuvat dieselmoottorin nopeafrekvenssinen rupatus, jäitten pauke kylkiin ja etuvisiiriin, sohjon kahina, sekä alati viuhuva tuuli.


Kauempana valtamerialus puskeutuu murtajan avaamassa uomassa kohti Oulua.


Meriliikennettä on!

Autolautta liikennöi läpi talven, vaikka jäätie saataisiinkin avatuksi. Raskas liikenne; bussivuorot, puutavara- ja maansiirtokuljetukset yms pysyvät lauttamatkustajina.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Sukukertomus



Reilu puoli vuotta on kulunut muuttotouhuissa. Työ ei ole vieläkään valmis; tokko valmistuneekaan. Taitavat loput purkamattomat laatikot jäädä ajelehtimaan pitkiksi ajoiksi.

Nyt tunkee päälle toinen keskeneräinen työ; sukukertomuksen viimeistely. Keväällä tuli niin paljon muuta ajateltavaa, että ei voinut sukujuuriin penkoutua.
Eli läppäri esiin ja tekstiä ammottavan tyhjään ruutuun!


Kyllä tuossakin näytössä tekstiä oli, käsikirjoitus tarkasteltavana. Kuvassa ei kylläkään näy, ilmaisee hyvin tunnetta kun pitkästä aikaa koettaa syventyä juttuun joka kuukausia on ollut jäissä. Mihinkäs mää jäinkään?

Tämä sukukertomus lähti siitä, kun vuosia sitten rupesin suurellisesti kirjoittamaan "muistelmia".

Muistan vielä ensimmäiset hienot avauslauseet: "Minun lapsuuteni on harmaiden hirsitalojen maa. Rakennukset olivat mäellä kehässä, aukkoihin tulivat iltaisin metsät."

Mietin, mitä kertoisin varhaislapsuudesta. - Sitten rupesi tuntumaan, että taustoja pitäisi ensin hahmotella; en voinut noin vain pullahtaa siihen miljööseen. Kenestä ja mistä?

Muistin mummon, Idan. Milloinhan se mummo oli syntynyt, koetin arvioida. Mummo kuoli kun olin toisella kymmenellä, mutta syntymäajasta ei aavistusta.
Pyysin Lapinlahden seurakunnan virastosta sukuselvitystä. Siitä huomasin, että edellisiäkin sukupolvia oli ollut. Nimiä ja päivämääriä lueteltiin. Siitä se alkoi! Mun pitää saada enemmän tietoa!

 Kuinka kauan isän suku on siinä asunut, mistä ovat tulleet. Ketä me olemme?
Lapinlahden seurakunta kehoitti kysymään Iisalmesta vanhempia tietoja. Iisalmen seurakunta taas kertoi suvun tulleen Kuopiosta!
Kuopiosta, Kuopion maalaiskunnan Väänälänrannalta. Oho, tuosta en tiennyt mitään. No, vuosi oli ollut 1809, ei ihme jos tieto oli kadonnut.
Rupesi löytymään tietolähteitä, Hiski-tiedosto, digiarkistot. Hiski, eli seurakuntien historiakirjat on nettitiedosto. Siellä johtolagat löysivät suvun aiemmin Lapinlahden Tölvänniemen Ruotsalasta, 1600-luvulta.
Myös sanomalehdillä on digiarkistonsa ja mikrofilminsä. Savolaissukujen sukukirjoista löytyi yhtymäkohtia. Vähitellen tietoni lisääntyivät, monenlaisia töhertelyjä tuli raapustelluksi paperien reunoihin, korjauksia ja lisähuomautuksia.






Paljon tuli tihrustelleeksi kirkonkirjojen arkistoja. Pappien ja muiden kirjurien käsialat! Kuka niistä selvän ottaa!






Vanhat kirkonkirjat olivat ruotsinkielisiä, vaikea oli ymmärtää, mitä tarkoitettiin. Hakuteosten avulla pääsi kuitenkin ymmärtämään merkintöjä. Kuolinsyitä, kulkutauteja, epidemioita.

Begrata? Dödfödd? Äkta barn, tiggarbarn? Styng, slag, nerfeber, okänd barn sjukdom, mässling, kikhosta, koppor. Vatsot, rödsot, lungsot?

Synnyttiin ja johonkin kuoltiin, sellainen se on elämänkulku. Aina.

Lopulta löysin mummoni Idan kastemerkinnän Pielaveden seurakunnan digiarkistosta.





Siinähän se on, kesäkuu 1881, Ida vasemmalla kolmas alhaaltapäin.
Vanhemmat Antti Tikkanen ja Hedvig Rytkönen. Allekirjoituksena "kastoi J.C.Castren", Pielaveden nuori kirkkoherra. (Samainen kirkonmies oli vielä seurakunnassa kun parikymmentä vuotta myöhemmin Kekkosen pojan päähän valuteltiin kastevesiä ja nimiksi lueteltiin Urho Kaleva.)

Tikkasen tyttöjähän se mummo oli, anoppinsa oli kutsunut korkonimellä Tikatar. Tämänhän olemme perimätietona saaneet kuulla, moneenkin kertaan.

Kastemerkintöjä tutkiessani minussa kyllä heräsi feministi, näin ikämuorina. Nimittäin joisskin kohden oli kastetun lapsen nimen perässä "äpärä", alleviivattuna. Äidin ammattina saatoi sellaisessa olla "löyhätapainen nainen", ainoana kummina "ojennuslaitoksen johtajatar". Isästä ei mainittu mitään. Ihmeitä tapahtui silloinkin, näköjään.
Tuossakin kastettujen luettelossa joku kummi on titteliltään "lois", loinen. Asunnoton, majaili talossa, ehkä työllään maksoi asumisensa. Sellaiset olivat ajat.

Erittäin mielekiintoiseen ajojahtiin ja salapoliisityöhön ajauduin kun rupesin etsimään tietoja isäni sedästä. Tämä Amos-veli, Aamus-setä, oli sikäli tärkeä, että hän holhosi veljensä orpolapsia, isääni ja hänen sisaruksiaan. Tämä setä oli yksinäinen, liikkuva mies, kävi Amerikat ja kaikki. Mutta tuli kun pyydettiin, tuli valtameren takaa avuksi lapsuudenkotiinsa. Tämä on ollut tiedossa, ei juuri muuta. Tapahtumista on lähes 100 vuotta.

Vieläkö setä eli, kun äiti meni taloon miniäksi 1937, kyselin äidiltäni. -Ei elänyt, kuollut oli, sanoi äiti. Muisti toki miehen, kyllä! Samankyläläisiä oltiin.

Kyselin taas Lapinlahden virastosta tietoja. -Ei, heillä ei ole Amoksesta muuta tietoa kun syntymäaika ja se, että muutti Iisalmeen 1908. Iisalmeen? Entä Amerikkaan? Sinne meni, se tiedettiin.





Siitolaisinstituutin passiluettelo sen todisti, meren taakse meni!




Menihän sinne nuorempikin poika, legendaariselle Ellis Islandin saarelle oli rantautunut.


Monien vaiheiden jälkeen sedän kuolinaika selvisi hyvin käytännöllisellä tavalla. Lapinlahden seurakunnan arkistosta löytyi vanha hautakortti; Amos kuoli 1929, ei päivämäärää, hautapaikka se ja se rivi. Kerroin näistä tutkimuksista muutamana kesänä pojalleni, joka oli lähdössä Oulusta Joensuuhun lomareissulla. -Minäpä poikkean kalmistossa katsomassa, ehkä hautakivessä on päivämäärät, sanoi.
 -Meni ja pisti illalla viestin; ei päivämääriä, vain vuosi.

Kun olen tekemässä osittain fiktiivistä kertomusta suvun vaiheista; joutuu vähistä tiedonmuruista kehittelemään, miten asiat olisivat voineet mennä. Pitää kehitellä lihaa luitten päälle; tähän yhteyteen tuo sanonta sopiikin.
Siinä mielessä päivämäärä ja kuolinsyy tuntuivat tärkeiltä.

Seuraavaksi tilasin Oulun maakuntakirjaston kautta Kuopiosta Savon Sanomat-lehden mikrofilminä, vuosikerta 1929. Sitten lukulaittella kirjaston yläkerrassa rupesin lukemaan lehteä vuoden alusta lähtien. Ja bingo! Jo tammikuussa oli kuolinilmoitus, kuollut "rauhallisesti kotonaan" 19.1.1929.

Vielä kerran lähestyin Lapinlahden seurakunnan virastoa; tarkistakaa tuolla päivämäärällä, onko mainittu kuolinsyy? Vastaus tuli aikanaan; munuaistauti. Kolkkoja juttuja, mutta aikaperspektiivi haalistaa. Ja ikähän meille itsekullekin kerää karskiutta; monenlaista on koettu, ei hätkähdellä.

Sukututkijan kannalta sanomalehdet ovat tosi mielenkiitoisia. Vanha iisalmeainen Salmetar-lehtikin löytyy digiarkistosta, noin vuoteen 1910 asti. Tällainenkin hämmästyttävä uutinen sieltä lävähti ruudulle!





Hyvä ihme! Onko "meillä" ollut kauppa 1904? Eipä tästä ole perimätietokaan kertonut. No, aikaa siitä on yli sata vuotta. Isoisä oli nuori mies, ja oman isäni syntymään kului vielä monia vuosia.
- Tuollainenkin tieto se ravitsee mielikuvitusta!





Jo rupes Lyyti kirjoittamaan!

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Snow triathlon

Vai pentathlon, heptathlon, vai peräti decathlon? Mistäpä sen tietää, kuinka moni-ottelu tulee kun erämaamökille lähtee yrittelemään lumisena talvena. Kun ei tiedä, onko tietä aurattu ja mihin asti. Ja mitä havaintoja perillä tehdään, jos sinne päästään.

Otteluvälineitä otettiin mukaan valikoima; metsäsukset, lumikengät, useita lapioita, pitkävartinen, tavallinen lumilapio ja varmuuden vuoksi vankka ojankaivuulapio. Jos vaikka joutuu jäätikköä tai muuta tiukkaa hakkaamaan. Työkalupakki. Kirves. Ahkio. Köysiä. Odotettavissa äksonia ja extremeä, elämysmatkailua!

Päivän kevyet ruuat; leipää, voita, juustopala, maitopullo, kahvinyssäkkä, hernekeittopurkki, juomavettä. Ruuat reppuihin ja vaihtovaatteet. Tiedä kuinka joutuu hikoilemaan.

Lauttarantaan ehdittiin juuri auringon noustessa. Lautta oli tulossa mantereelta. Näyttipä hetken kuin aurinko olisi ollut matkustajana lautan kannella. Aurinkolaiva!










Korkeat lumivallit aurattuna pengerrystien varsiin rannassa. Kirkas pakkasaamu, hyytävä tuuli.

Päästiin mantereelle. Ruvettiin ajamaan pohjoiseen. Aluksi tie oli leveä ja liikennettä vain nimeksi.




Mikäpä tässä, ei ole ongelmia.




Käännyttiin pienemmälle tielle. Vielähän tästä pääsee, ei vaikeuksia.





Ja vielä pienempi tie, uskaltaako tuota mennä. On siitä joku ajanut.
Eikö lähdetä yrittämään? Toivotaan, ettei ole vastaantulijoita.




On tuostakin joku mennyt, yhä kapenee. Täällä on yksinäinen asuttu talo metsässä, onkohan menty kauppaan. Kapeat jäljet on. Jännittämään rupesi, vieläkö aurattu tie jatkuu?




Joo. Ei jatku. Auraus kaartui vasemmalle, meidän pitäsi mennä suoraan! Matkaa olisi vielä. Aamu on kaunis.




Lapiot esiin ja tekemään koloa, johon auton voisi jättää. Ei sovi tukkia tietä. Siihenhän se Subaru asettui.

Reput selkään, tavarat ahkioon. Kummatko otetaan, lumikengät vai sukset? Sukset!





Ei kun tarpomaan! Pian ilmoittelivat itsestään oletetut lihasten paikat reisissä ja käsivarsissa. Voimaharjoittelussa on tainnut olle puutteita.




    
Lopulta! Nansenin retkikunta lähestyy Pohjoisnapaa!
Nansen's expedition to the North Pole is approaching!

Vaikka siellä on monena talvena käyty, aina lumen paljous ihmetyttää. Ei tahdo pihamaataan tuntea.

Portin pylväs. Missä portti, lumen alla. Keveästi hiihdettiin portin ylitse, huomaamatta.









Etualalla kaivo! Sauna sentään on näkyvissä, katto kovasti paksuuntunut.








Pihavalaisin!





Marjapensaita!





Hoksasin saunan kuistilla jääkiekkomailan, Montreal, tyrkkäsin sen hankeen. Mittasin, noin 85cm lunta.
Pihalla pystyi liikkumaan vain suksilla tai lumikengillä.




Pientä juoperoa pengottiin seinustalle ja lapioitiin ovelle kolo. Kaminaan tuli, siinäpä sitten kiehahti kahvivesi ja kuumeni hernesoppa. Mutta töitä oli tehtävä ensin.





Katolla on aurinkopaneeleja, mutta ei taida tuottaa sähköä? Liekö akut jo horrokseen vaipuneet, niinkin on joskus käynyt. -Katolle on mentävä!





Tikkaat, lapio ja paneeli. Ensimmäiset kolme pointtia!




Näillä main piti olla toinenkin paneeli, yritetään löytää.





Paneelit esillä, komeasti. Käyppä kattomassa mittaria, onko tulovirtaa!




Rupes lyyti korjoittamaan! Lähes 8 A tulovirta. Systeemi on hengissä.




On kai se putsattava katto. Hirveästi siinä on painoa ja talvi vasta puolessa.
 Lapio siinä on paras väline, sanokoot rautakauppiaat mitä tahansa.

Tässä vanha kuva muutaman vuoden takaa. Oli tullut markkinoille monenlaista härveliä ja rakkinetta, joilla "helposti" pudotetaan lumet katolta. Meilläkin oli yksi tällainen. Todettiin liian hennoksi vehkeeksi. Jotain alumiinia oli, ei kestänyt katolle paakkuuntunutta jäistä lunta.

Joissain kuvissa näkee, että tällaisella välineellä työnnellään alhaaltapäin. Mutta jos rakennus on vähänkään korkeampi, pitää mennä hirveän kauas pihalle. Ja siihen työntelyyn ei kyllä voimat riitä, varsinkin kun pihalla on lähes metri lunta paikoin.

Matala rakennus, pieni katto, pehmeää kevyttä lunta; sellaiseen tuo ihmevekotin saattaisi tepsiä. Ei pohjolan tosihankiin.







Paiskeltiin lumia, aikaa kului, hikeä irtosi. Isäntä katolla. Minä yrittelin ohentaa saunan ja grillikodan kattoja maasta, tai hangesta käsin. Ainakin räystäiltä ylti pitkävartisella lapiolla tiputtelemaan köntäleitä. Niitä sitten suksilla tamppasia ja sain vähän koroketta lisää. Liukkaiden suksien päällä piti kyllä taiteilla ettei lipsahda vaikka kuusiaidan alle tai tiputa päälleen noita hirmumöykkyjä aidan päältä.
Nyt alkoivat valitella olkavarren lihakset, jotka olympiahiihtäjälläkin sanotaan olevan kipeinä.






Auringonnoususta auringonlaskuun kesti tämä ottelu. Lumet maassa ja eväät syöty.

Kotipihalla kengät tuntuivat kumman raskailta, vaikkei tarvinnut enää kahlata.