Translate

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Joulukortin suunnittelua


On joulukortin teon aika. Monesti on päätetty, ettei 'tänä vuonna' joulukorttia tehdä itse. Kuitenkin se marraskuun lopulla tuntuu, että pitäisi...

Viime vuonna oli päähenkilönä itse joulupukki, tuossa nuottatuvan takkatulen ääressä kirjoitteli nimiä lahjapaketteihin.


Tänä jouluna otettiin 'päähenkilöksi' harmaa lato pihan reunalla.


Siinä on seinustalla kaikenlaista rompetta, pölkkyä ja tolppaa, lahopökkelöitä ja tuppeensahattua losoa. Mistä lie kesän mittaan siihen tuotu ajatuksella; pistänpähän tuohon nyt aluksi. Myös ikäloppujen airojen säilytyspaikka näyttää olevan ladon edusta; sateensuojassa nekin räystään alla.
-Pois pitää tavaraa viedä, ei joulukorttiin sovi kaikenlainen 'pärty', niinkuin isäntä tapaa aarteitaan nimitellä. Tai mikäpä siinä, olkoot paikallaan!


Lahopökkelöissä on kyllä mielenkiintoisia koloja; voisiko johonkin vaikka tuikkuja laittaa? Kuinkahan syvä onkalo onkaan, tutkin. Taitaisi upota kynttiläkin näkymättömiin.


Jossakin oksantyvessä tuikku kyllä pysyisi, mutta sammuisiko tuulessa?


Lyhdyissä tuli ei sammu, niitä pitäisi viritellä edustalle paljon. Joulukortissa on pakko olla VALOA.
Ladon vieressä on kuusia. Mietin, voisiko pienen kuusen koristella joulukuuseksi?
Toinen juttu on se, mihin aikaan lopullinen joulukorttikuva on otettava. Ei valoisan aikaan, mutta ei täyspimeälläkään. Salamaa ei voi käyttää, hämyä toivotaan... Vaatii suunnittelua ja kokeilua.

Laittelin koristeita tähän tonttuoveen.


Vuosia sitten tehty kranssi, joko haavan tai aronian lehtiä. Pieniä kukkavihkoja värkkäilin kuusen oksista, käpyineen.(siitä pihakuusesta, jonka kaatoa täällä aiemmin esittelin)

Suomi 100-teemaan sidoin yhden isomman kimpun sinivalkoisilla nauhoilla.

Sydämeeni joulun teen...

Ennen kuin rupesin kasaamaan tavaraa kynnykselle, raahasin nuottatuvasta linnnunpönttöjä korokkeiksi lyhdyille, tuikuille ym.

Joulukuusi kuuluu joulukorttiin! Muutama lahjapakettikin odottelee paikkaansa.
Oven päälle naulattiin pellinpalasta hylly; sinne suunnittelin laittaa 10 tuikkua lasipurkkeihin, purkki jokaista Suomen itsenäisyyden 10-vuotiskautta kohden. Vanhat lyhdyt rekvisiittana. Valopetroolia puuttui!

Pukki, tonttu ja Petteri Punakuono; itseoikeutettuja joulukortin miljöössä. Mistä saisivat saaviin puuroa?

Kaikenlaista rompetta.

Laitetaankos pesä myös pikkulinnuille!


Itsenäisyyskynttilä. Mehukannuun sinivalkoinen kynttilä. Piti laittaa jatkoksi vanhan öljylyhdyn suojuslasi, ettei kynttilän tuli sammu tuulessa.

Sitten sitä VALOA lisää.


Rupesin kuskaamaan tuikkuja ja kynttilöitä asetelmaan; eteisessä sytytin ja vadilla vein. Kaikki löytyneet pienet lasipurkit, lyhdyt ja kipot käyttöön!

Kun on kamerat sitä mitä on ja kuvaajat samaa amatööritasoa, piti paljon kokeilla, milloin tulisi parhaat kuvat, paljonko pitää/saa hämärtyä. Kokeilemaan ja kuvia ottamaan, sittenpähän valitsee sen mikä siedettävimmältä näyttää!

No, eipä näytä vielä miltään, lisää hämäryyttä!


Lähikuvassa valoa on, mutt kun tuli otetuksi aiheeksi koko lato ja erityisesti ovi, niin ei auta. Lisää kuvia on otettava, jospa joku onnistuisi.


Suomi 100. Jo vähän valaisee.


Liian valoisa tämäkin.

Joko on liian pimeää!


Liian pimeää. Pitää valita joku valoisammalla otettu! Kun paperille kopioidaan, näyttää vielä mustemmalta kuin ruudulla. (nimimerkki 'kokemusta on')

Suomi 100-purkit loistaa kyllä pimeässä hienosti, mutta...


Lopulta valittiin tämä. Ei ihan koko lato näy, mutta lahopökkelöt, kärrynpyörät, heinäseipäät, airot ja tuppeensahatut antaa mukavan kontrastin muulle tavaralle.
Varmaan parempi jos olisi  tyytynyt pelkkään oveen, lähikuvassa tavarat näkyisivät tarkemmin...
Mutta niinhän se on, että mielessään näkee valmiin tuloksen, mutta tekniikka ei pysty toteuttamaan!

Hyvää joulun aikaa!


tiistai 28. marraskuuta 2017

Marraskuu



"Ihana valkeus kattaa
kaikki rakkaat täällä.

Mökin haltijamännyn,
meren,
ja rannan ruosteenruskeat korret
ja kaislat.

Sataa lunta hiljalleen.
Peittyy kesän ja syksyn jäljet
rannan hiekassa.

On vain valkeus ja hiljaisuus."

Näin runoili hailuotolainen Helvi Juola kirjassaan 'Runoja ja Tarinoita Santoselle'.

Nyt on juuri tuollainen aika. Synkkä syyshämäryys valaistuu ja ranta hiljenee.


Meri taistelee vielä talvea vastaan. Rannat jäätyvät, mutta aallokko särkee jäät ja työntää rannalle.

Tämä kuva ei ole "oikean värinen"; kuvan paranteluohjelma tuo siihen liikaa tummuutta.


Oikeasti meren rannalla on pilvisenä marraskuun päivänä tällaista; harmaata, sumuista, kosteaa, hämärää. Ei kuulu aaltojen pauhua, vain tuulen viuhuna. Korpit etsivät ruokaa jääkasoista; kaloja?



Rannalla on hiljaista. Avovettä on, mutta aallokko ei pääse rantaan pauhaamaan.

 Merivesi on tuonut rannalle katsomopenkin; sielläpä istuu ja mietiskelee!

perjantai 17. marraskuuta 2017

Faarastiina, Santosen hyvä haltija



 Samuli Paulaharju keräsi Hailuodossa tarinoita ja uskomuksia 1910-luvulla. Hänelle kerrottiin monistakin tietäjistä, noidista ja haltijoista, kaikenlaisista henkimaailman ilmiöistä.

Kertomus Faarastiinasta alkaa saksalaisesta kauppalaivasta, joka haaksirikkoutui Santosen edustalle. Taisi olla niin vanhaa aikaa, että Santonen oli vielä erillisenä saarena Luodon kupeessa. Laivoilla voitiin purjehtia välistä.
Myrsky-yön tuhoamassa laivassa oli myös kapteenin rouva, Fru Faarastiina. Hänen ruumiinsa ajelehti Sysiperän rannalle. Irtaalleen joutunut henki tykästyi komeaan haapametsikköön siinä ja jäi asumaan tienoolle ja rupesi Santosen hyväksi haltijaksi.

Silloin tällöin Faarastiina näyttäytyi yksinäiselle kulkijalle; kalastajalle, metsämiehelle, karjan paimentajalle. En muista kertomusta, jossa silminnäkijöitä olisi ollut useampia.

Muutamia Faarastiinan repliikkejäkin on muistiin merkitty; hengen puhetta on kuultu. Lisäksi on kuultu soittoa Käpykaarasta, arvellaan haltija-rouvan huuliharppua lirutelleen.


Santosen rantametsikössä saattoi nähdä vilahduksia ruudullisesta päähuivista, polulla harmaa hame vilahti juuri mutkan taakse.


Faarastiina ohjaili metsästäjää jäniksen jäljille; tuuppasi aamuhämärissä pyssymiestä polulta syrjään, että tämä huomaisi jänön jäljet katajapensaan juurella. Ikäänkuin vihjaili, että jänis saattaa olla pensaassa piilossa!

Talvisin vedettiin nuottaa Santosen edustalla, asuttiin nuottamökeissä, hevoset katoksissa mökkien seunustoilla.
Joskus Faarastiina liikkuessaan havaitsi, että joku hevonen oli yöllä irtaantunut kytkyestään. Hyvä haltija kiirehti herättämään hevosmiestä ja mökin seinän takaa ilmoitteli "Hevoses on irti!" -Tämä on yksi muistiinmerkityistä henkiolennon sanomisista.

Ehkä näin:


"Kaksi miestä hengen vaarassa", myös tällainen hätäilmoitus on kuultu ja Faarastiinan kuiskaamaksi tiedetty.
Joku kalastaja oli yösydännä nuotiolla. Tuli hiipui kekäleiksi, kelmeä kuu kellui avaruudessa. Merituuli huojutti kaislikkoa. Oli syksyinen yö.

Ja silloin:


Kalamies säikähti ja katseli ympärilleen. Ei mitään. Ei näy yhtään miestä, saati kahta.
Vain himmeä kuutamo ja aaltojen loiske.


Sitten kalastaja muisti rantatörmän kalamajan. Lähti katsomaan ja löysi mökistä kaksi miestä häkämyrkytyksen uhkaamina. Auttoi miehet ulos raikkaaseen meri-ilmaan ja pelasti. Faarastiinan vihjeen mukaan.

Fru Faarastiina "esiintyi" Santosen metsien haltijana. Joskus yksinäinen kulkija kuuli metsästä ilmoituksen "Faarastiina on tämän metsän haltija!"

Ehkä oli syksyinen räntäsade, ehkä tuuli narisutti konkelopetäjiä. Ketään ei näkynyt, mutta joku sanoi jotain ihan lähellä.

Tällaista kuului:


Joskus Faarastiinan kerrotaan ilmoittautuneen myös kirkkaassa päivänvalossa. Mitään ei tosin nähty, mutta askelten rahinaa ja huutoa kuului. -Haltija "omisteli" Santosen metsiä eikä sietänyt puunkaatoa. Halonhakkaaja tai pöllintekijä oli työmaallaan kuulakkaana pakkasaamuna ja sävähti, säikähti ja pelästyi ja kauhistui.


Kauan metsämies seisoi ja pyöri ympäri; kuka se oli? Ei ketään missään. Lopulta mies tunsi luissaan hirmuisen väsymyksen, keräsi kamppeensa ja lähti kotimökille, kaatui sänkyyn ja nukkui seuraavaan aamuun. Vasta vuosien päästä vanhana ukkona tohti kertoa tapahtuneesta.

Faarastiinan tarina on vahva perinne Hailuodossa; monissa paikallishistorioissa siitä on mainintaa.
Uskokoon kuka haluaa.
Pimeys, yö ja yksinäisyys pelottavat monia ihmisiä. Maisema, joka päivänvalossa on ihan kodikas, muuttuu hämärän tulle aavemaiseksi. Rupeaa näkemään kummia.




Kääpä paistaa puun rungossa kuin kaamea punainen naama. Musta hyypiö näyttää vaanivan puun oksalla, ja koivun takana on piilossa joku. - Näin mielikuvitus loihtii kauheuksia. Tien vieressä näyttää seivovan jättiläinen, vaikka tietää, että se on pihlajanjäännös.



Entä sitten äänet, Faarastiinan sanomiset? Mistä ne tuli, vai puhuiko aave todella?

Meri ääntelee monella sävyllä, varsinkin myrskyllä kuulee ulapalta "huutoja ja kuiskauksia", joista ei voi mennä sanomaan, kuuluiko niitä vai ei. Tuuli irrottelee ja pärisyttää puitten kaarnaa ja koivun tuohta. Jäät helisevät ja jylisevät tuulella. Tuulenpuuskat vonkaisevat selällä. Ja ainainen aaltojen pauhina; se kuuluu kauas rannalta.

Suuret petäjät kihnuttavat, kirskuttavat ja jopa parkaisevat kovalla tuulella kun hankautuvat yhteen.
Lahopökkelö saattaa kaatua jymähtää ihan omaa heikkouttaan ja loppuaan.
Ääntä on luonnossa. Mutta miten se muotoutuu ihmiskorvan kuultavaksi sanomaksi?

Sitäpaitsi; huomattakoon, että Fru Faarastiina, saksalaisrouva, hän puhuu hailuotolaisille ihan suomea!
 No, tietysti henkien kielitaito on paljon laajempi kuin meidän, jotka olemme vielä fyysisesti näkyvässä muodossa.


perjantai 3. marraskuuta 2017

Meren ja pakkasen kamppailu


Tuli muutamia pakkasöitä. Meren lahdet, pienet suojaisat poukamat jäätyivät.


Joko nyt meri asettuu talvilepoon? Joko vaikenee?

Ehei, ei ei.
Rupesi nostattamaan tuulta. Etelästä ja lounaasta, 14m/sek.

Pois jäät! Maalle, sohjoksi rannalle, meri haluaa lainehtia vielä!

Kyllähän jää yritteli pistää vastaan, mutta minkäs ohut jää voi vesimassojen voimalle.


Kyllähän jää kovasti irvisteli, mutta ei auttanut. Tositalven aika ei ole vielä.


Kova tuuli toi jäitä rantaan. Merivesi oli nousussa.


Vesi nousi jo istumakiven juurelle.


Siinä ovat; jäät survottuna murskaksi ja kasattuna matalikolle.

Tuuli ajoi pilveä lännestä auringon eteen.


Hanhisen huurteiset rantametsät loistivat valkeina tummaa sadepilveä vasten. Onko meri tässä ultramariinin-sininen? Taivas näyttää hiukan eri sävyä.


Meri jaksoi vielä liehtoa, ei pystynyt lopettamaan. Tuuli tyyntyi vasta illalla. Satoi lunta monta tuntia.