Translate

maanantai 18. helmikuuta 2019

Geenimuisti, onko sitä?


Säilyykö ihmisen perintötekijöissä muistikuvia edeltävien sukupolvien elämästä ja kokemuksista? On keskusteltu, jääkö sodista, onnettomuuksista tai katastrofeista merkkejä geeneihin. Voivatko menneitten sukupolvien kokemat kulkeutua vaikutuksina "kolmanteen ja neljänteen polveen", niinkuin raamatullisesti ennustetaan.

Muistitieto ei kanna monenkaan sukupolven taakse. Muistamme isovanhemmat, heidän vanhemmistaan olemme kenties kuulleet ketomuksia. Mutta siihen se jää. Jos on käytettävissä kirjeitä tai muuta dokumenttiaineistoa, tiedetään enemmän.

Minun sukuni on syvältä Savon maaseudulta, metsäsuomalaiseksi olen itseäni nimitellyt. Vanhempani olivat maalaistalon lapsia, tosin perintökäytäntö sysäsi heidät pienviljelijöiksi. Kun ei satuttu olemaan esikoisia ja vanhimpia poikia, ei päästy isoihin tiloihin käsiksi. Tultiin toimeen, koulua saatiin käydä. Rahoja ei juuri nähty. Elettiin ja päästiin eteenpäin.

Vasta pari-kolmekymmentä vuotta sitten kiinnostuin suvustani. Siihen aikaan sukututkimus käynnistyi niin, että pyydettiin seurakunnan virastosta sukuselvitystä. Sillä päästiin alkuun. Alettiin saada tietoja useamman sukupolven takaa.


Tällaista väkeä aikojen hämäryydestä alkoi tulla esiin. Kaikki he ovat jo kuolleet; osa aivan pikkulapsina, viimeisenä tätini Aili, joka sai elää yli 90 vuoden ikään. Isäni sisarukset olen nähnyt ja isäni äidin, Idan.

Millaisia geenejä heistä on minun perimässäni? Miten ne vaikuttavat? Mummoni Idan anoppi, Anna-Liisa kuului olleen iso ja äänekäs nainen. Joskus mummo ihmetteli minua: "Eikö liene siihen anoppiin viskannut!" Arveli, että olin perinyt nuo ominaisuuteni Anna-Liisalta; iso ja äänekäs olin lapsesta asti. Jopa niin, että mummo kävi opettajaa varoittamassa, kun olin kansakoulun aloittamassa.

Viimeksikuluneina vuosikymmeninä sukututkijoille on avautunut internetin ihmeellinen aarteisto. Netistä löytää vanhoja arkistoja, sanomalehtiä 100 vuoden takaa, kirkonkirjoja. Ja mitä kaikkea löytyisikään kun ymmärtäisi hakea.

Tuossa yllä on vain pieni suppea kaista suvustani, Lapinlahden Ruotsalaisten kaartia.  Avioliittojen kautta sukuun on liittynyt suuria savolaisia sukuja, kuten Väisäset, Rytköset, Tikkaset jne.






Tikkasten sukuseuran vaakuna. En ole ollut mukana sukuseuratoiminnassa; tämän kuvan otin Vikipediasta. Täytyy keksiä jotakin kuvia väliin, kun näistä puheena olevista kaukaisista sukulaisista ei ole kuvia. Pistelen aiheeseen liittyviä kuvia, että lukija saa välillä silmiään lepuuttaa.



Ruotsalaiset tulivat syntymäkotini seuduille Kuopion maalaiskunnan Väänälänrannalta 1809. Tämän Henrik Ruotsalaisen emäntä oli Paldaniusten sukua; Hailuodon ensimmäisen kirkkoherran Thomas Laurentiin pojan, Samuelin jälkeläisiä, Paltamosta levinneitä. Melkoinen liuta pohjoissuomalaisia ja koillismaalaisia geenejä tuli sieltäkin eri sukuhaarojen kautta.

Äitini suku on lähtöisin Pielavedeltä, Kokkosia, äidinäiti Lapinlahden Sonnisia; lisää savolaisia sukuja.
Veikeä yksityiskohta on se, että näiden äitini Sonnisten kaukainen esi-isä ja Samuel Paldaniuksen emäntä Brita olivat sisaruksia. Tuossa elettiin vasta 1600-lukua, joten isän ja äidin naimisiin menoon oli vielä pitkästi yli 300 vuotta. Geenit olivat tulossa noissa suvuissa monien mutkien kautta.


Entä sitten nämä geenit, vaikeatajuinen asia. Että ihminen saa hedelmöitymisessä puolet ja puolet perintötekijöistään vanhemmiltaan. Asiantuntijat osaavat määritellä, miten isältä ja äidiltä näitä geenejä tipahtelee. Mutta kovin tarkkaan ei tiedetä; kaikki me olemme erilaisia.
Nykyisin on kovasti "muotia" teettää geenitestejä, useat tutkimuslaitokset erittelevät ihmisen perintötekijöitä.

- Kirkonkirjat ja geenitestit ovat joskus ristiriidassa; hän jota luuli isäkseen, ei olekaan. Joku toinen onkin biologinen isä. Äidistä ei niinkään tule ristiriitaa; hänhän oli läsnä syntymätilanteessa.

Nythän on netissä sivusto Geni. Siinä rakennetaan "maailman sukupuuta". Taitaa olla jo lähes 200 miljoonaa henkilöä tässä suuressa puussa. Vähän tulee mieleen Baabelin torni.

Tämä Geni-sukupuurakennelma on sikäli huikea, että siitä näkee omankin sukunsa alkuperää pitemmälle kuin tse on saanut selville.
On paljon kyselty, pitääkö paikkansa, että olet vaikka 16. serkku jonkun henkilön kanssa, vaikkapa Suomen presidentin tai muun suuruuden. Tietenkin, jos henkilötiedot ovat oikeat ja biologiset vanhemmat ovat he, jotka on profiilissa kerrottu. Sinänsä on kiehtovaa katsella sukuyhteyksiä vaikka julkisuuden henkilöihin.

Minun suvuissani on kaksi henkilöä, joiden kautta on hyvin kaukaisia yhteyksiä arvovaltaisille ja tunnetuille tahoille. Ja nämä geenien tuojat ovat molemmet naisia. Isänäitini Ida Tikkanen, Tikatar, niinkuin iso anoppinsa nimitteli. Ja Paldanius-sukuinen emäntä vuodelta 1809. - Paldaniusten kautta verisukulaisiksi ilmaantuvat taiteilijat Sibeliuksesta Kiantoon ja Leinoon. En kuvittele itseäni mitenkään samaan kastiin kuuluvaksi, ei toki. Kunpahan vain mainitsen.



Tämä ei ole paimentorvi, vaan Horn-aatelissuvun vaakuna, netistä otettu. Yllätys-sukulainen.

Tämä sopii alkutöräytykseen, kun katsellaan Ida-mummoni sukutaustaa. Löysin helpostikin arkistoista hänen äitinsä tiedot; Hedvig Rytkönen Pielavedeltä, miehensä Antti Tikkanen, alkujaan Kiuruvenen Hingunniemen Tikkasia. - Hedvigin äiti oli Mari Pekkarinen, mutta Marille ei löytynyt isää, äiti oli Anna Kaisa. Aika paljon pengoin kirkonkirjoja, syntyneitä ja lastenkirjoja, yhdessä serkkuni kanssa, mutta ei löytynyt isää. -Seurattiin sitten äitilinjaa. Siellä pamahti vastaan pommi; tultiin aatelissukuun. Nämä Tawastit ja useat muut, rälssimiehet ja Turun sivistyneistö.

Tawastien vaakuna.
Isoäiti Maria Tawast, tyttärensä Sofia Pekkarinen. Mielenkiintoinen ilmiö, muutamassa sukupolvessa vallasnaisesta piiaksi ja aviottoman lapsen äidiksi, minun esiäidikseni.

Monenlaista aateliskilpeä ja piispanhiippaa löytyi, kun ajassa taaksepäin pudottauduttiin.


Piispa Isak Rothovius opetti Suomen jukuripäistä kansaa; näihän sitä koulussa historiasta luettiin, mutta eipä tiedetty "sukulaiseksi".


Tott-suvun vaakuna. Samassa Ida-mummon verisukulaisketjussa. Herik Tottin puoliso oli Erik XIV: n tytär, joka oli perheensä mukana vankina Turun linnassa. Poika Åke Tott haki Kustaa II Aadolfin ruumiin Lytzenin taistelukentältä 30-vuotisen sodan päivinä. Ja sai varmaan läänityksiä ja kartanoita palkakseen.

Aatelisia on totuttu pitämään jotenkin "jalosukuisina", vaikka tavallisia ihmisiä olivat, eivät sen kummempia. Hallitsijoiden suosikkeja ja tukijoita, varmaan myös "nuolijoita" ja "perässähiihtäjiä" Ehkä ansaitsivat nuo lahjukset, ehkä eivät. Kuka tietää, mutta mennyttä on jo aateliston hohto, mennyttä aikaa.

Jotenkin huvittava on se sukunimien kirjo sukutaustastani; Turussa ja Varsinais-Suomessa 2 kertaa Tott, 3 kertaa Horn, 2 kertaa Djäkin, 3 Bidz-sukuista,  sitten Tawasteja 4, nyt ollaan jo Turusta edetty Jämsään, sitten korpraali Petrus Lorentzon Jämsen ja tyttärensä Sofia. Sen jälkeen sukugeenini jatkuvat keskisuomalaisiin Pekkarisiin, savolaisiin Rytkösiin ja vihdoin Ruotsalaisiin, isääni.

Tytär kysäisi ehkä piloillaan: "Onkohan Vickan meille sukua?" tarkoitti Ruotsin prinsessa Vicktoriaa. Naureskeltiin koko kysymystä, mutta jälkeenpäin tulin katsoneeksi netistä.


Kuudestoista serkku. Hmm, mitä tuosta pitäisi ajatella, sinistä linjaa näyttää; verisukulaisia.

Mutta alkuperäiseen kysymykseen, kantavatko geenit muistia? Tunnenko mitään kaikuja suurista saleista tai Turunlinnan vankiholveista. En mitään.
Maalainen olen, metsäsuomalainen.





tiistai 5. helmikuuta 2019

Hailuodon jäätie! Nyt auki!


Tosi on, lauhasta alkutalvestä huolimatta se avautui helmikuun alussa. Muutamien viikkojen pakkaset tekivät todellakin "terää", teräsjäätä. Varmaan auttoi se, että tielinja saatiin lumesta puhtaaksi; pakkanen pääsi puremaan tehokkaasti.

Joku luulee, että jäätie on tasainen kuin luistinbaana. Ei ei, meri on eri! Rantojen matalat ja meren karikot pullistelevat. Lisäksi merivesi nousee ja laskee alati; siinä jää saa myös liikuntaa. Rantamatalikoilla jää on luultavasti pohjassa, ainakin matalan veden aikaan. Syystalvesta ajautui rannoille ja tieväylällekin ahtojäitä; jäätien pintaa taitaa olla mahdoton saada ihan tasaiseksi. - Mutta kun ajaa sallittua 50km:n nopeutta, hyvä on kulku.

 Vauhdissa sivuikkunasta näpätty kuva; huono ja epätarkka. Tämä vaan todisteena siitä, että meren pohjassa on karikoita ja merellä on voimaa nostaa jäitä korkeiksi kasoiksi. Ei tuossa sulan veden aikana mitään näy, mutta talvi tuo esiin matalikon.

Tuota tienviittaa on odotettu, kuva tosin Oulunsalon puolelta. Jäämatka on kokonaisuudessaan noin 10 km. Taustalla näkyy lauttarannan tuulimylly, siitä on lautalle vielä jokunen matka.  Jäätien alkuun päästään jo ennen lahden pohjukasta. Joinakin talvina urakoitsija on kesken talven avannut uuden menoreitin eri kohdasta, jos tien kunto sitä vaatii.


Vastaantulevien kaista vedetään melko kauas; ei ole yhteentörmäyksen vaaraa. Urakoitsijan, Touhu Palvelut Oy:n edustaja kertoi, että kun auto menee jäätiellä, se työntää jään alla aaltoa edellään kuin vene ikään.... Siitäkin syystä kaistat tehdään noin kauas toisistaan. Sunnuntaina iltapäivällä lumimyräkkä oli jo nousemassa; käytiin kylillä "hyvän sään aikana".

Tässä sitä on avaraa maisemaa. Edessä Hailuoto; satujen saari, uljaana ui...
 Liikenne vilkastuu kun jäätie avataan, on helppo lähteä liikenteeseen kun ei tarvitse aikatauluja seurata.
Lautat liikennöivät harvennetulla aikataululla; bussivuorojen mukaan ja tilattuna.

Hiukan keinuttaa. Tuossa tiellä kiemurtelee pieni railo. Nyt on pari päivää satanut lunta yötä päivää. - Urakoitsija kertoi, että jäätien lumipenkat ovat jo hyvinkin metrin korkuiset. Niitä siirretää pois nyt kun tuisku loppui. Kuulemma raskaat lumipenkat painavat tien reunoja ja railoista voi pursua tielle vettä. Jäätien "teko" on ammattilaisten työtä!

maanantai 28. tammikuuta 2019

Pakkasta, pakkasta


Kylläpä äityikin kylmäksi tammikuu. Kylmää ja kaunista; selkeä sinitaivas, aurinko ja huurteiset puut.- Ja meren rannalla näkymätön pureva viima.

Aurinko nousee ja säteilee joskus hetken loistavien halojen ympäröimänä.




Kesän heinät jäätyneinä, mutta jänikset sulana.


Pakkas-aamuna ihminen kurkistelee ikkunoista. Aurinko on jo noussut. Tähystäjä-kuusi sen ilmaisee.

Pakkasmittareita kaksin kappalein ikkunan pielessä; sisällä ja ulkona. Hiukan eri lukemia näyttävät. Takapihan halkopino kuuluu sekin pakkasen aiheisiin.


Puita uuniin! Kun ei ole koko talvena tullut pidetyksi takassa tulta, vähän oli kylmennyt hormi. Pientä houkuttelua vaati vetopuoli.


Isot puut seisovat jylhinä pakkasessa; minne katosi kuusen ihana vihreä? Lehtikuusen latvassa huurre valaisee pihaa.

Selkeä pakkaspäivä taitaa olla suomalaisen ihannesää. Silloin herää katsomaan kotimaan talvista kauneutta. Kaikki jäässä, mutta elossa, valmiina kevääseen.- Silti pihan ja puutarhan istutuksia katselee huolestuneena; miten selviävät talvesta?


Lintopönttö sembramännyn jäisessä sylissä.


Marjapensaat ja omenapuut. Verkko estää jänisten pääsyn, mutta pakkasta se ei pidä.

 Hei, kierteleekö joku jyrsijä vanhaa omenapuuta? - Ei sentään, kärppä on tainnut mennä; se ei puita tuhoa.



Kukkalaatikot! Salkoruusu ja neilikka! Mitä nousee keväällä? Nouseeko?

Kaikki huurteessa. Kärrynpyörä, airot ja tikkaat. Nämä kyllä kestää pakkasta.

"Säälittävimmältä" pakkasella näyttävät pienet jäiset oksat, koivun ja pajun. Että kesäksi noista pitäisi silmujen aukoa vihreitä lehtiä. Se on pohjoisen luonnon ihmeitä.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Päivät kirkastuvat!

Vaikka joulusta on vasta muutama viikko, päivä on nyt jo noin tunnin pitempi kuin joulun alla oli.

 Ihmismieli rupeaa odottamaan kevättä ikäänkuin se olisi jo lähellä.

Kirkkaina päivinä auringonvalo leikittelee hetken maantien penkalla ja rannan jääröykkiöissä.


Mutta välillä tulee harmaita päiviä ja värit katoavat. Lunta tuiskuttaa. Pihan kalusteet ja koristeet peittyvät hankeen.

Jänikset liikkuvat uudella lumella; osaavat "pistää nelivedon päälle", eli levittää käpälänsä. Paremmin pysyvät hangella.

Luonto taivuttaa selkänsä nöyrästi talven edessä.

Ja taas välillä pilvet väistyvät auringon edestä.


Eikö tässä ole jo kevään enteitä, valoisat pilvenhattarat?


Tammikuun 12. päivä valoa riitti; se ylettyi rantamännyn latvukseen, valaisi rantatien ja hehkui rannan ruovikon läpi.

Jäällä ei olut tietoakaan pehmeästä hangesta; täällä jäniskin pistelisi ihan kesärenkailla eikä jälkeäkään jäisi. Kova tuuli oli muotoillut jäälakeuden ihmeelliseen grafiikkaan.

Mikähän näistä on useimman auringonkierron nähnyt; suuret pihapuut, nuottatupa vai vene? Siinäpä se!

Mutta aurinko on kuitenkin vanhin!

"Paistaos, armahin aurinko!"