Translate

lauantai 11. elokuuta 2018

Oliko tämä ensimmäinen syysmyrsky?


Tällaisen kysymyksen esitimme Hailuodon Huikussa, lauttarannassa kahvila Faarastiinan isännälle.
Hän arveli, ettei vielä. Vanhan kansan tiedon mukaan syysmyrskyjä on kolme, ennenkuin talvi tulee.

Kävin ensin Vasken rannalla kasomassa aaltojen pauhua. Piti mennä pensaikon suojaan, että pysyi pystyssä.

Merivesi oli noussut, vesi tuli rantapolulla vastaan.


Aurinko kimalteli vaahtopäiden välissä.


Sää oli lämmin, ihan helteeltä olisi tuntunut, ellei tuuli...
Nähtiin netistä, että merivesi on näillä seuduilla noussut jo +80 senttiin. Lähdettiin lauttarantaan katsomaan, miten liikenne sujuu. Keskituuleksi ilmoitettiin yli 20ms, puuskissa jopa 27ms.

Siellä oli "tilanne päällä"; autolautta Merisilta ponnisteli parhaillaan laituriin. Myrskytuuli painoi aluksen poikittain. Lautan "pilttuu" on tuossa vihreiden tynnyrien ja oikeanpuoleisen seinämä välissä. Siihen se lopulta pääsikin. Tuuli näytti irrottaneen laiturista pelastusrenkaan: sitä ei toki tarvinnut käyttää.




Videokuvaa Hailuodon lauttarannasta. Vasemmalla laiturirakenteiden korjaustyömaa. Kesän aikana työmaalle on rakennettu rannasta pengertie; nyt veden alla.

Tuuli oli niin kova, ettei auton ovea saanut auki tuulen puolelta. Vaikea oli myös pysyä pystyssä. Nämä videot tutisevat melkoisesti; tuuli paiskoi kuvaajaa.



Hailuotoon rakennetaan muutamien vuosien kuluessa silta/pengertie mantereelta, noin 7km. Kun katseltiin veden pärskynää aallonmurtajan yli, tuli mieleen, onko tulevaisuudessa sillalla tuollainen pauhu. Silta tulee olemaan kuitenkin korkeampi...




Hailuodon lauttojen; Merisillan ja Meriluodon, miehistöt osaavat toimia myllertävän meren kanssa. Saivat lautan kammetuksi laituriin ja matkalaiset maan kamaralle. Seuraavasta videosta näkee, kuinka korkealla merivesi oli; näyttää, että "laskeudutaan" mereltä maalle.



Ja sitten taas liikenteeseen!

lauantai 4. elokuuta 2018

Arkistojen viileydessä

Helteisimpinä päivinä ei huvittanut oleilla ulkosalla. Etelän puoleinen piha hehkui hirveää kuumuutta; ikkunan pielessä mittari löi täyttä, ja asteikkoa siinä on kuitenkin +50 asti.

Tuntui mukavalta olla sisällä ja tutkia arkistoja netissä. Kyllähän sielläkin hiki tuli, mutta eri syistä.

Tutkin äitini sukua, Pielaveden Lampaanjärven Kokkosia. Aluillaan on toinen osa sukuromaanista; ensimmäisen osan käsikirjoitus, "Aqvilina", on nuoremman polven luettavana. Saa nähdä onko siinä heidän mielestään mitään tolkkua.

Esivanhempani Aqvilina ja Henrik menivät naimisiin lokakuussa 1871 ja nuori miniä sai anopikseen Reginan, Rikin, tai Riki-Räppänän. Tällainen korkonimien perimätieto on esiäidistäni ja viittaa ylenmääräiseen puheliaisuuteen. Moni sukulainen on puolustellut suulauttaan, että se on varmaan Reginalta periytynyt. Taidan itsekin olla osallinen tuosta perimästä.

Siis tutkimaan arkistoja Pielavedeltä, Iisalmesta, Maaningalta ja Lapinlahdelta; sillä alueella asustivat. Kirkonkirjoja on digiversioina, samoin sanomalehtiä. Se on erinomainen apu sukututkijalle.

Katselin rippikirjoja, vihittyjä, kastettuja, kuolleitakin. Koetin bongata puuttuvia tietoja. Jotakin löytyikin, mutta sivusilmällä seurailin 1800-luvun yhteiskunnan arvoja ja normeja.

En ole mikään erityinen feministi, mutta hikeä pukkasi tällaiset kirkonkirjojen merkinnät. Ja vaikka noissa leikkeissä "esiintyvät" ihmiset ovat minulle täysin tuntemattomia, niin turvattomien aikuisten ja lasten elämä liikauttaa sydäntä. Yli sata vuotta sitten elivät ikämääränsä; lyhyen tai pitkän.

Syntyneiden ja kastettujen luettelosta:
Että Albert oli äpärälapsi, se merkittiin oikein kirkonkirjoihin. Albert oli omaan syntymäänsä täysin syytön ja muutoinkin viaton pienokainen. Kuitenkin ajan tavan mukaan häneen lyötiin häpeämerkki heti ensimmäisinä elinpäivinään.
Merkintätapa oli tietenkin senaikaisessa kirkkolaissa määritelty, mutta nykyihmisen silmiin ja korviin se kolahtaa ikävästi. Hyvin häpeällinen se oli äidille ja osansa sai myös lapsi kun rupesi ihmisten puheita ymmärtämään.
Käsikirjassa oli tuolloin kaava, millä tavalla tällaista äitiä ripitettiin julkisesti sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen seurakunnan edessä. "....Tämä ihminen langennut saastaisuuteen...salavuoteudessa siittänyt ja synnytäänyt lapsen...pitäisi ulos syöstämän..." Kovia sanoja.
Ja Albertin äidin merkitään olevan "löysä vaimo". Entä isä? Ei mainita. Varmaan täydessä kunniassa ja hyvässä maineessa...


Pitkään tuijotin tuota alimmaista nimeä; eikö kirjuri osannut kirjoittaa Kristian? Sitä mitä ilmeisimmin tarkoitettiin, vaikka maalais-ihmisen kieli ei oikein taipunut sen lausumiseen.

Ja Evaldin kummiksi ilmoitetaan "lois, loinen". Tällä nimityksellä merkittiin sellaisia, joilla ei ollut omaa asuntoa; asuivat toisten kamareissa ja pirttien nurkissa. Ehkä jollakin tavalla maksoivat "vuokraa" asumisestaan.


Tämä on huippu! Jonkun toisen kastetun kohdalla pappi tai muu kirjuri oli kyllä osannut kirjoitta Ferdinand. Mutta kun on piikatytön äpärälapsi, niin pistetäänpä just niinkuin äitiparka hätäännyksissään ja tietämättömyyttään sanoi. Ja kuitenkin pappi oli vetäissyt kastetapahtuman todisteeksi oman ruotsinkielisen nimensä, hienosti koukeroineen ja heittomerkkeineen.

Varsinainen hiki nousi pintaan tässä kohden...

Rupesin sanomalehtien digiarkistosta hakemaan "Kokkonen"-hakusanalla, että saisin selvyyttä Pielaveden kirkonkirjan epäselvään merkintään erään kuolemantapauksen yhteydessä.

Ja löytyi, noin kymmenestä lehdestä 1880 vuodelta. Järkyttävä onnettomuus.


Kauhea tapaus. Tavailin koukeroista fraktuuraa.

Siis tässä iso-iso-isäni nuorempi veli Kusti Kokkonen ja naapurinsa ja ystävänsä Taavetti Hiltunen tavoittelevat ampua "kesyjä teeriä" Katajamäen koivikosta, kekrinä, pyhäinpäivänä. Teeriä he eivät saa, mutta Hiltusen talon pihalla ryhtyvät kokeilemaan pyssyjään. Tapahtuu että Kokkosen pyssy laukeaakin vahingossa ja "halkaisee sydämen" Hiltuselta.

Mitenhän tuollaisen tapahtuman kestää, lopun eliniän se varmaan kalvaa mieltä. Varmaan tapaus kuohutti myös veljen perhettä; Hansia ja Reginaa ja nuorta paria Aqvilinaa ja Henrikiä. Koko seudulle riitti pohtimista vuosikausiksi. Kusti Kokkosen myöhemmistä vaiheista löysin tietoja sen verran, että hän muutti vanhimman poikansa perheen mukana Lapinlahden Mikkajärvelle tammikuussa 1900.

Kiinnitti huomion myös se, että Kusti Kokkosen emäntä oli Hiltunen tyttönimeltään. Kun taas kirkonkirjoja selasin, totesin, että hän oli tämän ammutuksi tulleen sisar. Sukulaisia olivat. Vaimonsa veljen ampui kuoliaaksi vahingossa.

 Lisäksi paljastui että Hiltusen vaimo oli tapahtuman aikaan toisella kuulla raskaana; synnytti leskenä pojan seuraavana kesänä.

Korutonta kertomaa. Ankaraa oli elämä.




maanantai 30. heinäkuuta 2018

Vettä, vettä!

Jos kavit osaisivat puhua, vettä ne olisivat huutaneet tänä kuumana kesänä.

Pienenkin puutarhaviljelmän laittanut on tänä kesänä katsellut taivaalle; eikö näy pilviä. Sadetta kaivataan.


Mutta pilvet kulkevat omia teitään, ei niitä voi määräillä. Niinpä kastelukannu on roikkunut meillkin kädessä joka päivä pitkät tovit. Kun pihaa ei ole kasteltu, nurmikko on hietikkomaalla palanut ruskeaksi. Kun kuumana päivänä (tänään jopa +33) astelee pihalla polttavassa auringonpaisteessa, kuiva ruohikko ratisee jalkojen alla.

No, kasvit olen saatu pidetyksi hengissä. Minun "vastuullani" ovat kukat. Keväällä laitoin kukkia kasvatuslaatikoihin; niissä on riittänyt kastelemista.




Joskus viikkoja sitten ennusteltiin rajuja ukkosilmoja, siinä pelossa laitoin malvikeille tukikepit ja sidoin kangassuikaleilla. No, ukkosia ei tullutt eikä sateita.

Viime kesänä kasvatin joitakin monivuotisia, sain tyttäreltä lahjaksi pussin "Mummon monivuotisia". Osan taisi syödä talvella hiiret; muutamista ruukuista ei keväällä ilmaantunut mitään. Mutta heinäkuun kuivuudessa nousi kukalle tämä urhoollinen. Ruukku oli kurpitsamaan vieressä koivun alla. Kun siitä pikku taimi alkoi nousta, nakkasin silloin tällöin vettä....
Yksivuotiset kukkii runsaasti.

Tämä neilikka ostettiin vuosia sitten puutarhamyymälästä. Kesät se kukkii ulkona, talvet kituu eteisessä.


Ruskeaksi palanut pihanurmikko muodostaa karun kontrastin meheville kukille.


Nuppuja riittää. Lämpöä on tänä kesänä riittänyt ja vettä on kannettu, lannoitetta ripoteltu.


Muutamat nuput  pinnistelevät tiukasti kiinni, vaikka päivittäin käyn hoputtamassa.


Loppuuko kesä ennenkuin salkoruusu suvaitsee avata kukkansa? Lähes metrin mittainen runko!

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Huh hellettä!



+ 32C. Onko tämä totta? Ei ole virallinen mittari, mutta mittari kuitenkin. Sisällä on viileämpi kuin ulkona. Verhot kiinni auringon puolelta, se on vanha konsti. Harvoin sitä keinoa on silti tarvinnut käyttää.

Onneksi sydänkesän aurinko kaartaa niin ylhäällä, ettei paahde "yllä" alhaalla oleviin torpan ikkunoihin.

Vanha kaivo on noussut arvoon arvaamattomaan! Meillä on tosin kunnallinen ja kunnollinen vesijohto, mutta kätevämpi on pumpata kaivosta vettä saaveihin ja ämpäreihin kastelua varten.
Omenapuut ovat isännän "sydämellä", hedelmiä olisi tulossa paljon, kunhan saisivat vettä.

 Muutaman kerran kaivo on tyhjentynyt; parin päivän perästä voi kokeilla, onko maa heruttanut vettä...

Sääennustuksia tarkkaillaan; nyt näyttäisi perjantain/lauantain tienoilla lupailtavan vettä Hailuodon Vaskeen. Toivotaan!

Vasta ruukutetut omenapuuntaimet juurtuvat varjossa. Häkki ympärillä rastaiden vuoksi; ruokaa hakevat, missä vai multaa näkevät. Meidän piha on hietamaata; nyt todella kuiva, ei löydy rastaille matoja.


Kasveja pitää tarkkailla; kurpitsan lehdet notkahtavat keskipäivällä. Paikka on tosi kuuma; korkea kohopenkki suoraan etelään. Pari vuotta sitten siihen laitettiin varjostin; puolen päivän jälkeen varjo siirtyy kasvuston päälle. Kastelukannu silti vartiossa!

Etupihan kukat ovat hätää kärsimässä; suoraa paahdetta aamusta iltaan.

Vesiastia vieressä! Kuvasta näkyy helteessä osittain palanut piha; nurmikonleikkaajalle ei nouse juuri niitettävää.

Keväällä laitetut kasvatuslaatikot ovat minun huolenpidon kohteina. Niissä tosin on vain kukkia, ei niistä rikastu eikä köyhdy. Joka aamu teen tarkastuskierroksen kukkalaatikoiden ympäri. Keskipihalla on  pitkin päivää suurten kuusien varjoja, joten kukkalaatikot ovat siellä paahteelta suojassa.



Muutamat puskat ovat vasta tulossa kukkaan, niinkuin tämä etualan perenna nyrkinkokoisine nuppuineen.

Taimikasvatuksen aikaan siemenpussit olivat visusti taimilaatikossa, luulin, että pidän mielessäni, mikä mikin kukkanen on. Istutusvaiheessa taisi tuuli viedä; nyt ei minulla ole harmainta aavistusta, mikä esimerkiksi on tuo ruiskaunokkien edessä, punainen...

Pitäisi käydä rannassa, suunnittelin, vaikka ulkona tuntui olevan hirmuisen kuuma. Onneksi rantatien isot puut varjostavat.


Kuuma kaakkois/etelätuuli viritti pientä aallokoa ja kahisutti ruovikkoa.
Olikohan tämä kesän lämpimin päivä? Hienoa täällä Suomessa ja Hailuodossa!






tiistai 10. heinäkuuta 2018

"Kyllä teillä on kova työ tämän pihan kanssa, ennenkuin..."



Näin arvioi muuan pihaan poikennut tuttava, kun ensi kertaa tuossa pihan laidassa seisoskeli. Olimme juuri muuttaneet taloon kesällä 2014.

Mehän sitten kahdestaan jaarittelemaan, mitä mahtoi tarkoittaa.
Varmaan sitä, että kova homma on ennenkuin piha on vatupassin tarkkuudella vaaterissa, kivet ja kannot poistettu, ruokamulta levitetty ja nurmikko laitettu. Niin varmaan, ja istutukset riveinä ja ryhminä; erilaisia ruusuja ja muita ihania kukkakasveja. Ja niin edelleen; sellaisiahan ne oikeat pihat ovat.
Tuo kaikki tiedettiin, mutta tehtiin toisin. Tai oikeastaan ei tehty mitään; annetaan saariston luonnonpihan olla sellaisenaan. Kulkuväyliltä ja etupihalta on heinikkoa niitetty punkkivaaran vuoksi. Joitakin lahoja kantoja poistettu.


Eikö nämä ole muka kauniita Kaksi kantoa päivänkakkaroilla kuorrutettuina.


Entä nämä? Siniset ja valkoiset; ihanaa ja herkkää. Aamuauringossa voi kuulla niitten helisevän.

Ja tässä; hieno luonnonasetelma; laho harmaa silta ojan yli, ailakkipuska kannon vieressä.

Tässä talossa on ennen asunut työteliäs emäntä; hänen jäljiltään on pihalla muutamia perennoja. Osa tosin ilmeisesti omalta paikaltaan karanneena, kuten tämä sininen sievä kukka.

Edellinen lienee lähellä alkuperäistä paikkaansa porraspielessä, mutta tuo toinen on vaeltanut talon taakse vanhan navetan nurkalle nokkospusikon viereen. Rouheaa kontrastia.


Unikot, ruusut ja pionit; kyllähän ne jaloja ovat! Ymmärrän kyllä.

Isäntä sen sijaan ymmärtää hyötyviljelyn päälle; ensimmäiseksi istutti omenapuita. Pihassa oli ennestään ihastuttava suuri omenapuu; sitä on koetettu vaalia, ja melkoisella menestyksellä.

Pienetkin omenapuut ovat jo tuottaneet satoa.

Tässä Norrland, jalostanut Lassilan puutarha Tyrnävältä. Mainio pohjoisessa menestyvä omenapuu.

Kun muuttotohina hiukan hellitti, havaittiin, että talon takana oli (ollut) pienet peltosarat. "Löydettiin" myös muutama marjapensas ja komea vadelmapöheikkö.
Nämä peltosarat ovat muodostuneet isännä harrastuksen (ja päännouseman) kohteiksi. Ei liene sitä neliömetriä, joss isäntä ei olisi möyrinyt. Nyt, muutamien vuosien kuluttua, saroilla on useita kymmeniä marjapensaita ja tietenkin tyrniä.


Ruotsalaiset tyrnijalosteet Eva ja Otto, Evalla merkilliset pitkulaiset marjat, melko isoja jo. Kasteltu on, kuiva oli kesäkuu.

Ja tässä Raisa, venäläinen alkuperältään.

Marjapensaiden väleistä nurmikko leikataan lyhyeksi, mutta silloin tällöin näkyy jäävän "säälistä" apilaketoa kukkimaan. Kimalaisten ruokaa.
Kun puutarhassa käyskellään, aina tässä kohden käydään se keskustelu.
- Ajatteles, jos olisi mehiläisiä!

Parikymmentä vuotta meillä harrrastettiin mehiläishoitoa, tämän vuosituhannen ensivuosiin asti. Toisinaan vieläkin riipaisee, mutta sitten todetaan, että pitäisi hankkia kaikki, lingot, laatikot, kehät jne, jne.
(" Hyvä mehiläispesä saattoi tuottaa 100kg hunajaa, sellaisessa pesässä oli lopulta 6-7 kerrosta. Kun helteisenä päivänä suojavarusteissaan punnerteli sitä ylintä 20kg:n laatikkoa alas, niin huhhuh! Mutta olinhan silloin yli 15 vuotta nuorempi. Ei kai siihen vanha ukko enää pystyisi...")


Kyllähän pienimuotoisessakin puutarhaviljelyssä on vastuksia; kuivuus, talven olosuhteet esimerkiksi.
Viime talvena käytiin epätoivoinen taistelu jäniksiä vastaan; kaikki seutukunnan pupujussit näyttivät kerääntyneen meidän vattumaalle. Ruvettiin kaatamaan pienia haapoja pellon reunasta. No, jänikset kuorivat ne sitä jälkeä kuin nurin saatiin. Mutta söivät myös vatut.
Isäntä on suunnitellut verkkoaitaa vattumaan ympärille; jänikset osallistuivat hankkeeseen sillä tavalla, että kuorivat aitatolpat itse!


Tästä tarinasta kai käy selväksi, ettei meitä kiinnosta pihanurmikko, vaan ihan muut asiat...