Hailuodon lauttaliikenne 50 vuotta

Tällainen merkkipäivä oli heinäkuun lopulla ja FinFerries julkaisi oikein juhlalogon!

Kutsuvieraille oli juhlatilaisuus Oulunsalon lauttarannassa Meriluoto-lautan kannella. Kuvassa Hailuodon kunnan edusajat menossa tilaisuuteen; kunnanjohtaja Aki Heiskanen ja kunnanhallituksesta vpj Leo Sauvola.

Päivää juhlistettiin kahvitarjoilulla Merisillan matkustamossa, aamu viidestä alkaen.

                                                                Kuva: sanomalehti Rantalakeus
Kahvitarjoilussa avusti entinen kunnansihteeri Salli Mäkelä; hänhän on isomman lautan, Merisillan kummi.
 Kun tämä "jäätä särkevä"  mahtilautta otettiin käyttöön 1989, Salli runoili uuden lautan kunniaksi. Ennustelipa myös tulevaisuutta: "...velloo vettä, särkee jäätä, valtaisa on virran vuo. Sentään ääreen kahden niemen...sisältyy myös sillan siemen."

Kuvassa myös Kauko Ervasti, joka järjesti munkkikahvitarjoilun yhdessä veljensä Joukon kanssa. Ervastin veljekset ovat seuranneet ja palvelleet lauttaliikennettä kahvilanpitäjinä lähes 50 vuotta, molemmin puolin salmea. Kauko on järjestänyt myös muuta matkailupalvelua ja oheistoimintoja.

Viime viikonloppuna vietettiin Hailuodon kotiseutupäivää. Moninaisesta ohjelmatarjonnasta minua kiinnosti erityisesti pääjuhla, jossa juhlapuhujaksi ilmoitettiin kuvassa oleva Kauko Ervasti. ja aiheena oli juuri lauttaliikenteen 50-vuotistaival.

Muitakin kiinnostuneita oli; Aito Helmi-salin täydeltä!

Kaukolla on sana hallussaan! Todella mukaansatempaava esitys, kiitos siitä!

Tästähän se lauttaliikenne alkoi:

Mahtaa olla suuria herroja ensimmäisellä lautalla; vanhoja leijona-rekisterikilpiä. Ministeritasoa ja valtionhallintoa kesällä 1968.

Aluksi lauttavuoroja oli vain 4 päivässä, -70-luvulla 6-8 vuoroa. Jonot muodostuivat hyvin pitkiksi. Kauko kertoi, että häntä rupesi kauhistamaan ja säälittämään nälkäisten lasten hätä. Nälkä oli, mutta kotiin ei päästy tuntikausiin.

Kauko oli tuolloin vielä alaikäinen, mutta kioskilupa irtosi nimismies Länsitien avustuksella. Limonaadia myytiin kioskista. Sitten keksittiin liikeidea; aletiin myydä elintarvikkeita kylmälaukusta autojonoihin. Polkupyörän sarvessa kuljetettiin tavaraa, kyllä kelpasi. Jopa vispipuuroa tuotiin lapsiparkojen nälkään.
Sitten 1970-luvun puolivälissä oli jo isompi kioski, jonottajia palvelemassa.

Monenlaista kamppailua käytiin luonnonvoimia vastaan. Ensimmäiset lautat; Merituuli ja Merilintu olivat tarkoitetut lämpimiä seutuja varten. Talvella ne kokivat kovia.
Jouduttiin pyytämään apuun järeämpää kalustoa.

Tässä jäänmurtaja Sisu avaa väylää Hailuotoon. Kuva on Ervastin valokuvanäyttelystä Merisillan matkustamossa. Otin kuvasta kuvan; laatu siinä kärsi!

Tässä pioneerit räjäyttävät auki lautan uomaa. Kuva Kauko Ervastin näyttelystä. Vuosiluku ei tiedossa, kuitenkin ennen vuotta 1989.

Siltahanke oli jo esillä vuonna 1984, mutta siihen tuli tyrmäys. Lauttaliikenne oli talvisaikaan pysähdyksissä, niin myös raskas liikenne. Tilausajobussit eivät päässeet Hailuotoon. Kesälläkin asuntovaunut täyttivät helposti noin 30:n auton Merituuli-lautan. Ruuhkia muodostui, liikenne takkuili. Vesilintujahtiin menijoiden jonotusruuhkat olivat tiedossa ympäri maan.

- Kauko tarttui asiaan ja kirjoittaa näppäsi liikenneministeriöön kansliapäällikkö Korpelalle. Kirjeessä oli 16-kohtainen vaatimuslista; esimerkiksi vaadittiin isompaa, 60:n auton lauttaa, joka kykenisi ympärivuotiseen liikennöintiin. Jäävahvistettu lautta tarvittiin. Kaukon kirjeeseen tulikin vastaus lentolipun muodossa ja kutsu Helsinkiin Korpelan virastoon.  Palaverin tuloksena saatiin järeä autolautta Merisilta, sama josta Salli Mäkelä runoili tuon alussa olleen värssyn.

Silta puhuttaa Hailuodossa; sen pitäisi ojentua mantereelta saareen tuossa 2021-25 aikahaarukassa.

Kauko Ervasti puhui menneisyyden lisäksi myös tulevaisuudesta; entä sitten kun silta on tosiasia?

No, Marjaniemeen tarvitaan parkkihalli, sillä tunnissa siltaa pitkin viilettää saareen jopa tuhat autoa tunnissa. (Jonottajien ennätys kesältä 2017 Oulunsalon puolella: 310 autoa jonossa ja osa kyllästyi lähti jonosta pois..)
Mihin ne tulijat Marjaniemen nokalla pannaan ja mikä tai kuka nämä turistilaumat palvelee?

Kauko ennusteli, että tarvitaan palveluja, majoitusta ja parkkihalli; hän oli jopa tehnyt suunnitelmaa Marjaniemen varalle. Piirros oli ikkunassa, joten siitä ei saanut tarkkaa kuvaa.

 Nykyinen Marjaniemi oikealla: valkoinen majakka, hotelli ja kalastajakylä. Siitä vasemmalle uutta ja uljasta Marjaniemeä; näköala-ja vesitorni, luxus-pientaloja, matkailuhotelli ja parkkitalo.
Kauko myös aavisteli, että Oulun rahamiehet kyllä iskevät silmänsä Santosen niemeen; Oulun uusi asumalähiö, lyhyen matkan päässä kaupungista. Siis kerrostaloja Santosen männikköharjanteille...

Kyllä täällä suunnitella osataan!

Mutta toistaiseksi kuljetaan lautalla. Lähes jokaisella säällä.

Oliko tämä ensimmäinen syysmyrsky?

Tällaisen kysymyksen esitimme Hailuodon Huikussa, lauttarannassa kahvila Faarastiinan isännälle.
Hän arveli, ettei vielä. Vanhan kansan tiedon mukaan syysmyrskyjä on kolme, ennenkuin talvi tulee.

Kävin ensin Vasken rannalla kasomassa aaltojen pauhua. Piti mennä pensaikon suojaan, että pysyi pystyssä.

Merivesi oli noussut, vesi tuli rantapolulla vastaan.

Aurinko kimalteli vaahtopäiden välissä.

Sää oli lämmin, ihan helteeltä olisi tuntunut, ellei tuuli...
Nähtiin netistä, että merivesi on näillä seuduilla noussut jo +80 senttiin. Lähdettiin lauttarantaan katsomaan, miten liikenne sujuu. Keskituuleksi ilmoitettiin yli 20ms, puuskissa jopa 27ms.

Siellä oli "tilanne päällä"; autolautta Merisilta ponnisteli parhaillaan laituriin. Myrskytuuli painoi aluksen poikittain. Lautan "pilttuu" on tuossa vihreiden tynnyrien ja oikeanpuoleisen seinämä välissä. Siihen se lopulta pääsikin. Tuuli näytti irrottaneen laiturista pelastusrenkaan: sitä ei toki tarvinnut käyttää.

Videokuvaa Hailuodon lauttarannasta. Vasemmalla laiturirakenteiden korjaustyömaa. Kesän aikana työmaalle on rakennettu rannasta pengertie; nyt veden alla.

Tuuli oli niin kova, ettei auton ovea saanut auki tuulen puolelta. Vaikea oli myös pysyä pystyssä. Nämä videot tutisevat melkoisesti; tuuli paiskoi kuvaajaa.

Hailuotoon rakennetaan muutamien vuosien kuluessa silta/pengertie mantereelta, noin 7km. Kun katseltiin veden pärskynää aallonmurtajan yli, tuli mieleen, onko tulevaisuudessa sillalla tuollainen pauhu. Silta tulee olemaan kuitenkin korkeampi...

Hailuodon lauttojen; Merisillan ja Meriluodon, miehistöt osaavat toimia myllertävän meren kanssa. Saivat lautan kammetuksi laituriin ja matkalaiset maan kamaralle. Seuraavasta videosta näkee, kuinka korkealla merivesi oli; näyttää, että "laskeudutaan" mereltä maalle.

Ja sitten taas liikenteeseen!

Arkistojen viileydessä

Helteisimpinä päivinä ei huvittanut oleilla ulkosalla. Etelän puoleinen piha hehkui hirveää kuumuutta; ikkunan pielessä mittari löi täyttä, ja asteikkoa siinä on kuitenkin +50 asti.

Tuntui mukavalta olla sisällä ja tutkia arkistoja netissä. Kyllähän sielläkin hiki tuli, mutta eri syistä.

Tutkin äitini sukua, Pielaveden Lampaanjärven Kokkosia. Aluillaan on toinen osa sukuromaanista; ensimmäisen osan käsikirjoitus, "Aqvilina", on nuoremman polven luettavana. Saa nähdä onko siinä heidän mielestään mitään tolkkua.

Esivanhempani Aqvilina ja Henrik menivät naimisiin lokakuussa 1871 ja nuori miniä sai anopikseen Reginan, Rikin, tai Riki-Räppänän. Tällainen korkonimien perimätieto on esiäidistäni ja viittaa ylenmääräiseen puheliaisuuteen. Moni sukulainen on puolustellut suulauttaan, että se on varmaan Reginalta periytynyt. Taidan itsekin olla osallinen tuosta perimästä.

Siis tutkimaan arkistoja Pielavedeltä, Iisalmesta, Maaningalta ja Lapinlahdelta; sillä alueella asustivat. Kirkonkirjoja on digiversioina, samoin sanomalehtiä. Se on erinomainen apu sukututkijalle.

Katselin rippikirjoja, vihittyjä, kastettuja, kuolleitakin. Koetin bongata puuttuvia tietoja. Jotakin löytyikin, mutta sivusilmällä seurailin 1800-luvun yhteiskunnan arvoja ja normeja.

En ole mikään erityinen feministi, mutta hikeä pukkasi tällaiset kirkonkirjojen merkinnät. Ja vaikka noissa leikkeissä "esiintyvät" ihmiset ovat minulle täysin tuntemattomia, niin turvattomien aikuisten ja lasten elämä liikauttaa sydäntä. Yli sata vuotta sitten elivät ikämääränsä; lyhyen tai pitkän.

Syntyneiden ja kastettujen luettelosta:
Että Albert oli äpärälapsi, se merkittiin oikein kirkonkirjoihin. Albert oli omaan syntymäänsä täysin syytön ja muutoinkin viaton pienokainen. Kuitenkin ajan tavan mukaan häneen lyötiin häpeämerkki heti ensimmäisinä elinpäivinään.
Merkintätapa oli tietenkin senaikaisessa kirkkolaissa määritelty, mutta nykyihmisen silmiin ja korviin se kolahtaa ikävästi. Hyvin häpeällinen se oli äidille ja osansa sai myös lapsi kun rupesi ihmisten puheita ymmärtämään.
Käsikirjassa oli tuolloin kaava, millä tavalla tällaista äitiä ripitettiin julkisesti sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen seurakunnan edessä. "....Tämä ihminen langennut saastaisuuteen...salavuoteudessa siittänyt ja synnytäänyt lapsen...pitäisi ulos syöstämän..." Kovia sanoja.
Ja Albertin äidin merkitään olevan "löysä vaimo". Entä isä? Ei mainita. Varmaan täydessä kunniassa ja hyvässä maineessa...

Pitkään tuijotin tuota alimmaista nimeä; eikö kirjuri osannut kirjoittaa Kristian? Sitä mitä ilmeisimmin tarkoitettiin, vaikka maalais-ihmisen kieli ei oikein taipunut sen lausumiseen.

Ja Evaldin kummiksi ilmoitetaan "lois, loinen". Tällä nimityksellä merkittiin sellaisia, joilla ei ollut omaa asuntoa; asuivat toisten kamareissa ja pirttien nurkissa. Ehkä jollakin tavalla maksoivat "vuokraa" asumisestaan.

Tämä on huippu! Jonkun toisen kastetun kohdalla pappi tai muu kirjuri oli kyllä osannut kirjoitta Ferdinand. Mutta kun on piikatytön äpärälapsi, niin pistetäänpä just niinkuin äitiparka hätäännyksissään ja tietämättömyyttään sanoi. Ja kuitenkin pappi oli vetäissyt kastetapahtuman todisteeksi oman ruotsinkielisen nimensä, hienosti koukeroineen ja heittomerkkeineen.

Varsinainen hiki nousi pintaan tässä kohden...

Rupesin sanomalehtien digiarkistosta hakemaan "Kokkonen"-hakusanalla, että saisin selvyyttä Pielaveden kirkonkirjan epäselvään merkintään erään kuolemantapauksen yhteydessä.

Ja löytyi, noin kymmenestä lehdestä 1880 vuodelta. Järkyttävä onnettomuus.

Kauhea tapaus. Tavailin koukeroista fraktuuraa.

Siis tässä iso-iso-isäni nuorempi veli Kusti Kokkonen ja naapurinsa ja ystävänsä Taavetti Hiltunen tavoittelevat ampua "kesyjä teeriä" Katajamäen koivikosta, kekrinä, pyhäinpäivänä. Teeriä he eivät saa, mutta Hiltusen talon pihalla ryhtyvät kokeilemaan pyssyjään. Tapahtuu että Kokkosen pyssy laukeaakin vahingossa ja "halkaisee sydämen" Hiltuselta.

Mitenhän tuollaisen tapahtuman kestää, lopun eliniän se varmaan kalvaa mieltä. Varmaan tapaus kuohutti myös veljen perhettä; Hansia ja Reginaa ja nuorta paria Aqvilinaa ja Henrikiä. Koko seudulle riitti pohtimista vuosikausiksi. Kusti Kokkosen myöhemmistä vaiheista löysin tietoja sen verran, että hän muutti vanhimman poikansa perheen mukana Lapinlahden Mikkajärvelle tammikuussa 1900.

Kiinnitti huomion myös se, että Kusti Kokkosen emäntä oli Hiltunen tyttönimeltään. Kun taas kirkonkirjoja selasin, totesin, että hän oli tämän ammutuksi tulleen sisar. Sukulaisia olivat. Vaimonsa veljen ampui kuoliaaksi vahingossa.

 Lisäksi paljastui että Hiltusen vaimo oli tapahtuman aikaan toisella kuulla raskaana; synnytti leskenä pojan seuraavana kesänä.

Korutonta kertomaa. Ankaraa oli elämä.