Vettä, vettä!

Jos kavit osaisivat puhua, vettä ne olisivat huutaneet tänä kuumana kesänä.

Pienenkin puutarhaviljelmän laittanut on tänä kesänä katsellut taivaalle; eikö näy pilviä. Sadetta kaivataan.

Mutta pilvet kulkevat omia teitään, ei niitä voi määräillä. Niinpä kastelukannu on roikkunut meillkin kädessä joka päivä pitkät tovit. Kun pihaa ei ole kasteltu, nurmikko on hietikkomaalla palanut ruskeaksi. Kun kuumana päivänä (tänään jopa +33) astelee pihalla polttavassa auringonpaisteessa, kuiva ruohikko ratisee jalkojen alla.

No, kasvit olen saatu pidetyksi hengissä. Minun "vastuullani" ovat kukat. Keväällä laitoin kukkia kasvatuslaatikoihin; niissä on riittänyt kastelemista.

Joskus viikkoja sitten ennusteltiin rajuja ukkosilmoja, siinä pelossa laitoin malvikeille tukikepit ja sidoin kangassuikaleilla. No, ukkosia ei tullutt eikä sateita.

Viime kesänä kasvatin joitakin monivuotisia, sain tyttäreltä lahjaksi pussin "Mummon monivuotisia". Osan taisi syödä talvella hiiret; muutamista ruukuista ei keväällä ilmaantunut mitään. Mutta heinäkuun kuivuudessa nousi kukalle tämä urhoollinen. Ruukku oli kurpitsamaan vieressä koivun alla. Kun siitä pikku taimi alkoi nousta, nakkasin silloin tällöin vettä....

Yksivuotiset kukkii runsaasti.

Tämä neilikka ostettiin vuosia sitten puutarhamyymälästä. Kesät se kukkii ulkona, talvet kituu eteisessä.

Ruskeaksi palanut pihanurmikko muodostaa karun kontrastin meheville kukille.

Nuppuja riittää. Lämpöä on tänä kesänä riittänyt ja vettä on kannettu, lannoitetta ripoteltu.

Muutamat nuput  pinnistelevät tiukasti kiinni, vaikka päivittäin käyn hoputtamassa.

Loppuuko kesä ennenkuin salkoruusu suvaitsee avata kukkansa? Lähes metrin mittainen runko!

Huh hellettä!

+ 32C. Onko tämä totta? Ei ole virallinen mittari, mutta mittari kuitenkin. Sisällä on viileämpi kuin ulkona. Verhot kiinni auringon puolelta, se on vanha konsti. Harvoin sitä keinoa on silti tarvinnut käyttää.

Onneksi sydänkesän aurinko kaartaa niin ylhäällä, ettei paahde "yllä" alhaalla oleviin torpan ikkunoihin.

Vanha kaivo on noussut arvoon arvaamattomaan! Meillä on tosin kunnallinen ja kunnollinen vesijohto, mutta kätevämpi on pumpata kaivosta vettä saaveihin ja ämpäreihin kastelua varten.
Omenapuut ovat isännän "sydämellä", hedelmiä olisi tulossa paljon, kunhan saisivat vettä.

 Muutaman kerran kaivo on tyhjentynyt; parin päivän perästä voi kokeilla, onko maa heruttanut vettä...

Sääennustuksia tarkkaillaan; nyt näyttäisi perjantain/lauantain tienoilla lupailtavan vettä Hailuodon Vaskeen. Toivotaan!

Vasta ruukutetut omenapuuntaimet juurtuvat varjossa. Häkki ympärillä rastaiden vuoksi; ruokaa hakevat, missä vai multaa näkevät. Meidän piha on hietamaata; nyt todella kuiva, ei löydy rastaille matoja.

Kasveja pitää tarkkailla; kurpitsan lehdet notkahtavat keskipäivällä. Paikka on tosi kuuma; korkea kohopenkki suoraan etelään. Pari vuotta sitten siihen laitettiin varjostin; puolen päivän jälkeen varjo siirtyy kasvuston päälle. Kastelukannu silti vartiossa!

Etupihan kukat ovat hätää kärsimässä; suoraa paahdetta aamusta iltaan.

Vesiastia vieressä! Kuvasta näkyy helteessä osittain palanut piha; nurmikonleikkaajalle ei nouse juuri niitettävää.

Keväällä laitetut kasvatuslaatikot ovat minun huolenpidon kohteina. Niissä tosin on vain kukkia, ei niistä rikastu eikä köyhdy. Joka aamu teen tarkastuskierroksen kukkalaatikoiden ympäri. Keskipihalla on  pitkin päivää suurten kuusien varjoja, joten kukkalaatikot ovat siellä paahteelta suojassa.

Muutamat puskat ovat vasta tulossa kukkaan, niinkuin tämä etualan perenna nyrkinkokoisine nuppuineen.

Taimikasvatuksen aikaan siemenpussit olivat visusti taimilaatikossa, luulin, että pidän mielessäni, mikä mikin kukkanen on. Istutusvaiheessa taisi tuuli viedä; nyt ei minulla ole harmainta aavistusta, mikä esimerkiksi on tuo ruiskaunokkien edessä, punainen...

Pitäisi käydä rannassa, suunnittelin, vaikka ulkona tuntui olevan hirmuisen kuuma. Onneksi rantatien isot puut varjostavat.

Kuuma kaakkois/etelätuuli viritti pientä aallokoa ja kahisutti ruovikkoa.
Olikohan tämä kesän lämpimin päivä? Hienoa täällä Suomessa ja Hailuodossa!

"Kyllä teillä on kova työ tämän pihan kanssa, ennenkuin..."

Näin arvioi muuan pihaan poikennut tuttava, kun ensi kertaa tuossa pihan laidassa seisoskeli. Olimme juuri muuttaneet taloon kesällä 2014.

Mehän sitten kahdestaan jaarittelemaan, mitä mahtoi tarkoittaa.
Varmaan sitä, että kova homma on ennenkuin piha on vatupassin tarkkuudella vaaterissa, kivet ja kannot poistettu, ruokamulta levitetty ja nurmikko laitettu. Niin varmaan, ja istutukset riveinä ja ryhminä; erilaisia ruusuja ja muita ihania kukkakasveja. Ja niin edelleen; sellaisiahan ne oikeat pihat ovat.
Tuo kaikki tiedettiin, mutta tehtiin toisin. Tai oikeastaan ei tehty mitään; annetaan saariston luonnonpihan olla sellaisenaan. Kulkuväyliltä ja etupihalta on heinikkoa niitetty punkkivaaran vuoksi. Joitakin lahoja kantoja poistettu.

Eikö nämä ole muka kauniita Kaksi kantoa päivänkakkaroilla kuorrutettuina.

Entä nämä? Siniset ja valkoiset; ihanaa ja herkkää. Aamuauringossa voi kuulla niitten helisevän.

Ja tässä; hieno luonnonasetelma; laho harmaa silta ojan yli, ailakkipuska kannon vieressä.

Tässä talossa on ennen asunut työteliäs emäntä; hänen jäljiltään on pihalla muutamia perennoja. Osa tosin ilmeisesti omalta paikaltaan karanneena, kuten tämä sininen sievä kukka.

Edellinen lienee lähellä alkuperäistä paikkaansa porraspielessä, mutta tuo toinen on vaeltanut talon taakse vanhan navetan nurkalle nokkospusikon viereen. Rouheaa kontrastia.

Unikot, ruusut ja pionit; kyllähän ne jaloja ovat! Ymmärrän kyllä.

Isäntä sen sijaan ymmärtää hyötyviljelyn päälle; ensimmäiseksi istutti omenapuita. Pihassa oli ennestään ihastuttava suuri omenapuu; sitä on koetettu vaalia, ja melkoisella menestyksellä.

Pienetkin omenapuut ovat jo tuottaneet satoa.

Tässä Norrland, jalostanut Lassilan puutarha Tyrnävältä. Mainio pohjoisessa menestyvä omenapuu.

Kun muuttotohina hiukan hellitti, havaittiin, että talon takana oli (ollut) pienet peltosarat. "Löydettiin" myös muutama marjapensas ja komea vadelmapöheikkö.
Nämä peltosarat ovat muodostuneet isännä harrastuksen (ja päännouseman) kohteiksi. Ei liene sitä neliömetriä, joss isäntä ei olisi möyrinyt. Nyt, muutamien vuosien kuluttua, saroilla on useita kymmeniä marjapensaita ja tietenkin tyrniä.

Ruotsalaiset tyrnijalosteet Eva ja Otto, Evalla merkilliset pitkulaiset marjat, melko isoja jo. Kasteltu on, kuiva oli kesäkuu.

Ja tässä Raisa, venäläinen alkuperältään.

Marjapensaiden väleistä nurmikko leikataan lyhyeksi, mutta silloin tällöin näkyy jäävän "säälistä" apilaketoa kukkimaan. Kimalaisten ruokaa.
Kun puutarhassa käyskellään, aina tässä kohden käydään se keskustelu.
- Ajatteles, jos olisi mehiläisiä!

Parikymmentä vuotta meillä harrrastettiin mehiläishoitoa, tämän vuosituhannen ensivuosiin asti. Toisinaan vieläkin riipaisee, mutta sitten todetaan, että pitäisi hankkia kaikki, lingot, laatikot, kehät jne, jne.
(" Hyvä mehiläispesä saattoi tuottaa 100kg hunajaa, sellaisessa pesässä oli lopulta 6-7 kerrosta. Kun helteisenä päivänä suojavarusteissaan punnerteli sitä ylintä 20kg:n laatikkoa alas, niin huhhuh! Mutta olinhan silloin yli 15 vuotta nuorempi. Ei kai siihen vanha ukko enää pystyisi...")


Kyllähän pienimuotoisessakin puutarhaviljelyssä on vastuksia; kuivuus, talven olosuhteet esimerkiksi.
Viime talvena käytiin epätoivoinen taistelu jäniksiä vastaan; kaikki seutukunnan pupujussit näyttivät kerääntyneen meidän vattumaalle. Ruvettiin kaatamaan pienia haapoja pellon reunasta. No, jänikset kuorivat ne sitä jälkeä kuin nurin saatiin. Mutta söivät myös vatut.
Isäntä on suunnitellut verkkoaitaa vattumaan ympärille; jänikset osallistuivat hankkeeseen sillä tavalla, että kuorivat aitatolpat itse!

Tästä tarinasta kai käy selväksi, ettei meitä kiinnosta pihanurmikko, vaan ihan muut asiat...

Mustikkakeitto ja kauravelli

Keskikesän "ajankuluksi" sairastuin johonkin romuskaan; maha aktivoitui ja korkea kuume nousi. Kun en ole kymmenvuosiin edes flunssaa tai yskää sairastanut, tämä tauti oli järisyttävä. Miten voi ihminen mennä niin kuitiksi? - Pari viikkoa juhannuksen kahta puolta meni vain makaillessa; kovasti piti keskittyä; miten ihmeessä jaksaisin nosta jaloilleni.

Kun muutaman viikon on ollut lähes syömättä, (ainakin ruoka palautui hyvin vilkkaasti takaisin), niin rupeaa miettimään; mitä oikeastaan pystyisi syömään.

Tapahtui kyllä merkillinen ilmiö; tuli mieleen kauravelli. Sellainen ohut kuuma ja "suolan tuntuva".  Sitäpä en ole lähes ihmisikään syönyt. Jostakin se tuli mieleen.
Sitten ilmoittautui mustikkakeitto.

Olivatkohan ne ensimmäisiä ruokia, joita äitini minulle tarjoili ammoisina pikkulapsivuosina. Ne tuntuivat nyt hyvin kaivatuilta ja lempeiltä; niitä mahaparka nyt ikävöi.

Kauravelli, maitoon keitetty, suolaa, voisilmä. Nimenomaan velli, ohut.

Velli mahtoi olla se ensimmäinen ruoka, jota lusikalla suuhuni annosteltiin. Savossa oli kaukaisilla kymmenluvuilla aivan varma aamiainen nimen omaan velli. Siinä kahdeksan maissa aamulla se höyrysi jokaisessa maalaistalossa. Erilaisilla jauhoilla ja ryyneillä suurustettu, riisivelli kuului sunnuntai-aamuun. Meillä riisivellin keittäjä oli isä.

Ja mustikka! Heinänteon aikaan sadeaamuina naisväki lähti mustikkaan; Kotakankaalle tai Pappipuron korpeen. Siellä oli hyvät mustikkamaat. Mustikkahilloa seisoi kellarin perähyllyssä komea purkkirivistö. Ja mustikkakeittopilkkumi oli vakioasukas kylmässä komerossa, kesät talvet.

Pullahti sellainenkin mieleen, että pikkulapselle taiteltiin pullanpalasia mustikkasoppaan "sattumiksi". Varmaan minullekin tällaista herkkua annettiin, sillä niin ihanana sen maku rupesi jo ihan tuntumaan kielelläni.

Mustikkakeitto; pullanpalasten virkaa tekee tässä sämpylänpuolikas. Ryvita-näkkäriä pystyi maistelemaan, muuta ei mitään päällisiä, voita vain.
Kuvasta näkyy, että isäntä oli asettanut suklaalevyn tarjolle; kuulemma energiaa siitä saisi. Mutta minkäs teet, kun pelkkä sen herkun näkeminen ällötti.

Joskus katselin jääkaapin sisältöä, se näytti olevan inhotuksia täynnä. -Mutta sitten iskun silmäni viilipurkkiin, ja siitä tuli mieleeni kokkeli-piimä. Raikas, vanha savolaisten älynnostattaja! Ihan elävästi pystyin muistamaan sen kirpeän-raikkaan maun, vaikken ehkä puoleen vuosisataan ole kokkelipiimää syönyt..Mahakin tuntui hyväksyvän.

Kokkelipiimä tehtiin kuoritusta maidosta, jota meijeristä tuli paluukyydissä. Maito vietiin aamulla meijeriin ja sitten voitiin tilata tuotteita; juusto- tai voipaketti pänikän kannen päälle sidottuna ja kurria astiassa. Kuorittua maitoa juotettiin vasikoille, voitiin käyttää myö leivänjuurena. Ja kokkelipiimä valmistui myös siitä. Ehkä sitä kurria lämmitettiin ensin hiukan kattilassa, sitten astia jätettiin hellankulmalle happanemaan, sipattelemaan. "Näen" tässä äitini kohottavan piimäastian päältä pyyheliinaa ja "tutkivan", miten näyttää hyytyvän. Seuraavana aamuna hän kenties pääsi jo pitkällä veitsellä viiltelemään piimän ristiin rastiin; paloiksi. Siinä vaiheessa heraa oli jo irronnut, sitä kauhottiin pois ja kokkeli vietiin kellariin jäähtymään.
Kokkelipiimä oli "iltasruoka", iltapala, syötiin levän ja suolakalan kanssa.

Kellarin viileydessä käytiin kokkelia kauhomassa tarjoilukulhoon. Sekaan lisättiin täysmaitoa. Ja ruvettiin syömään. - Tässä kohtaa "näen" itseni lettipäisenä istumassa Yläpihan tuvassa pitkän pöydän ääressä iltasella. Katselen päätyikkunasta; talo on korkealla mäellä. Edessä leviää laakso, heinä taitaa olla seipäällä. Notkon takan näkyy Alapihan keltainen talo, vieressä Jaakkolan talo on jo korkean kuusikon varjossa. Aurinko on laskemassa Tähysmäen taakse ja paistaa vielä Kallioniityn perällä pitkille saroille.

 Nostelin viiliä kuppiin, arvelin, että se kävisi kokkelista. Huomasin,ettei viili ollut niin kiinteää kuin kokkeli, eikä ihan samanväristäkään. Viili oli tehty kevytmaitoon ja ja siinä näytti nousseen peräti pikkuinen kermakerros pintaan. En saanut oikeita värisävyjä; kokkelissa kuorittu maito antaa ihan valkoisen, jopa sinertävän sävyn. Kun siihen kaadettiin kokomaitoa, maito oli selvästi rasvaisempaa; kellertävää. Mutta kyllä tämä kokkelipiimästä käy, kehuskelin aikaansaannostani. Ja maistui.

Nykyaikana peruna ei ole kovin trendikästä, mutta pottupussi näytti niin kutsuvalta, kun vointi hiukan parani. Miten laittaisin, mikä maistuisi, mietin. No, tavalliset kuoripotut ilman mitää kotkotuksia!
Entä mitä pottujen kanssa?
Jostakin hyvin kaukaa, varmaan ihan pikkulapsi-iästä, leimahti muisto valkoisesta munakastikkeesta! Kuinka ihanaa, saisipa sitä! Sitä minulle varmaan pienenä syötettiin. Kanoja oli ja munivat! Tosin varsinkin kesällä tuppasivat tekemään salapesiä. Tässä kohtaa muista isän äidin, Savikon mummon, vaanimassa riihen nurkalla 'kun se ruskea kana näytti tänne tulevan'...

Näin yksinkertaisista aineksista valmistuu valkoinen munakastike; kiehautetaan sipulisilppu ja vehnäjauhot rasvassa, vispataan maito sekaan, keitetään muutamia minuutteja, sekoitetaan keitettty muna ja suola. Ja uudet perunat, vartioituna, etteivät keitettäessä haljenneet. Lempeä ruoka.

Kyllä kai nämä lapsuuden ruuat vaikuttavat nykyihmisestä yksinkertaisilta. Ei lastensoseita eikä vastikkeita. Mutta eipä niissä ollut E-koodejakaan.
Ja iso ja roteva minustakin tuli, ja mitä melkoisen terve, tähän ikään asti ainakin.(Puuta koputan)

Sairaana aika kuluu hitaasti. Mutta kesä riensi noina viikkoina yhdessä leimauksessa huippuunsa. Pihan puut kukkivat varmaan niinkuin ennenkin;en jaksanut mennä katsomaan.

Tuli mieleen Helene Schjerfbeckin maalaus Toipilas.
Vielä löytyi navetan vierestä heisipuusta kukka, alhaalta maan rajasta varjosta. Sitä tuijottelin sängyn pohjalta...